8kk testoilla

Oon tänään ollut tasan kahdeksan kuukautta testoilla. En tiedä, onko tällaisessa kuukausittaisessa testopäivityksessä enää mitään ideaa, kun muutokset ei enää samalla tavalla ole huomattavia kuin aluksi (eikä niitä tule kyllä samalla tavalla kytättyäkään enää). Toisaalta tämä blogi toimii vähän kuin mun päiväkirjana, ja siksi on jotenkin kiva jättää jälkeensä merkintöjä tällaisista hetkistä.

Mitään uusia muutoksia en nyt ole huomannut enää. Varmasti karvat kasvaa, äänikin jollakin tavalla hakee paikkaansa edelleen ja kehonmuotokin varmaan hiljalleen edelleen muuttuu. Tai siis ihan varmasti nämä muutokset jatkuu tässä vielä pitkän aikaa, jopa useita vuosia, mutta enää niitä ei varsinaisesti itse pistä merkille. Esimerkiksi ääni kuitenkin on jo matala ja keho karvainen, joten vaikka ääni vähän madaltuisikin ja karvaa tulisi lisää, ei sitä varsinaisesti kuitenkaan tule huomanneeksi.

Tulin katselleeksi vanhoja kuvia tässä yksi päivä, ja maaliskuussa 2018 olin ottanut itsestäni uuden profiilikuvan Facebookiin. Se oli ihan mun lempparikuva itsestäni pitkään, tuntui että näytin siinä jotenkin niin omalta itseltäni. Mun mielestä se on ihan söpö kuva edelleen kyllä. Tänään halusin ottaa itsestäni uusia kuvia, osittain kahdeksan kuukauden testoillaolon kunniaksi, osittain muuten vaan, osittain siksi että Samuel leikkasi mun hiuksia eilen. Mulla oli sama huppari päällä kuin tuossa kaksi vuotta sitten otetussa kuvassa, joten laitan tähän teillekin vertailuksi tämän kuvaparin.

Onhan tuo ero aika huikea! Silmälasit on vaihtuneet ja hiukset on vähän erilaiset. Koen, että näytin omalta itseltäni tuolloin, mutta että näytän kyllä paljon enemmän omalta itseltäni nyt. Mut tunnistaa samaksi henkilöksi totta kai, mutta muutokset on kuitenkin sikäli merkittäviä, että jotenkin mun olemus on muuttunut aika paljonkin.

Usein tulee kiinnitettyä tosi paljon huomiota fyysisiin muutoksiin joita testot tuo tullessaan, ja mun on ollut vaikea välillä hahmottaakin että onko testot nyt sitten jotenkin muuttaneet mun luonnetta tai vaikka toimintatapoja arjessa. Tunnenko asioita eri tavalla tai onko mun tapa reagoida asioihin muuttunut?

En koe että kovin paljon olisi, vaan koen enemmänkin, että olen tosi samanlainen kuin aikaisemmin, mutta mun on vain parempi olla ja olen enemmän itseni. Yhden asian olen kuitenkin pistänyt merkille.

Oon aina ollut aika introvertti ja kaivannut paljon omaa aikaa ja tilaa, mutta samalla toisaalta tarvinnut myös sitä että voin keskustella muiden ihmisten kanssa ja etenkin jos mulla on ollut paha olla, niin oon kaivannut sitä että joku on tavoitettavissa. Oon myös halunnut aina puhua asioista ja oon voinut vatvoa ja käydä syvällisiä keskusteluita vaikka tuntikausia.

Mä pidän edelleen syvällisistä keskusteluista kyllä, mutta nykyään tuntuu, että kaipaan omaa aikaa jotenkin vielä enemmän. Tavallaan sosiaaliset tilanteet on kyllä helpottaneet, koska mun olo on parantunut ja sosiaalinen dysforiakin helpottanut, mutta samalla on usein sellainen olo, että viihtyisin kyllä nyt mieluiten ihan vain yksikseni. Tähän liittyy myös se, että mä en usein enää vaivaudu sanomaan asioista. Jos joku asia vaivaa mua, mulla on paha olo, mua ahdistaa tai on tapahtunut jotain, niin mulla on nykyisin jotenkin paljon isompi kynnys ottaa asioita puheeksi. En tee sitä tietoisesti, mutta huomaan usein ajattelevani, että eipä tällä nyt niin merkitystä, en jaksa puhua. Ja sitten en puhu.

Tavallaan se on vähän huono asia, koska oikeasti asioista puhumisesta on kyllä hyötyä, ja oonkin yrittänyt esimerkiksi Samuelin kanssa panostaa siihen, että kuitenkin ottaisin asioita puheeksi ja puhuisin muutenkin, koska se helpottaa yhdessäoloa tosi paljon. Toisaalta oon iloinen siitä, että mulla on paljon riippumattomampi olo muista ihmisistä. Tunnen itseni jotenkin vahvemmaksi, pärjäävämmäksi ja itsenäisemmäksi, ja se on musta ihanaa.

Mutta siis muuten en kyllä ihan hirveästi keksi nyt mitään uusia huomioita joita testoihin liittyen olisin tehnyt. Sen haluan kuitenkin sanoa, että mun on tosi hyvä olla näin!

Mastektomian esikäyntiaika

Mun mastektomian esikäyntiajan piti olla huhtikuun alussa, mutta se peruuntui tämän koronatilanteen takia. Vaikka olin henkisesti valmistautunut siihen että niin saattaisi käydä, on se kuitenkin koko ajan ollut ehdottomasti vaikein asia mulle tässä koko koronahommassa henkilökohtaisesti. Muutoin koen, että oon tottunut tähän tilanteeseen aika hyvin pikkuhiljaa. Oon saanut tehtyä kouluhommia paljon eteenpäin, enkä samalla tavalla enää koko ajan kaipaa johonkin, vaan oon tavallaan tyytynyt siihen että nyt sitten vaan ollaan kotona. Oon myös ihan tietoisesti pyrkinyt olemaan ajattelematta koko mastektomiaa ja sen lykkääntymistä johonkin hamaan tulevaisuuteen.

Tänään mä kuitenkin sain Taysista postia! Sieltä tuli mun uusi mastektomian esikäyntiaika, ja se on jo toukokuun puolivälissä! Uskalsin haaveilla, että se parhaassa mahdollisessa tapauksessa olisi ehkä joskus kesällä jos silloinkaan, joten tämä toukokuinen aika oli ehdottomasti positiivinen yllätys. Ja todellakin täysi yllätys. 

En osaa edes sanoin kuvailla miten iloinen olen (joten siksi ylläoleva kuva, heh). On tosi helpottunut olo, vaikka samalla iskikin päälle kaikki se sama jännitys mitä aiemmin oli, ja mistä nyt sain vähän taukoa. Olen siis ehdottomasti vain onnellinen tästä ajasta, mutta kun kaikki pysähtyi niin huomasin miten paljon mua edelleen prosessi, asioiden odottaminen, jännittäminen ja pelkääminen ja muut vastaavat asiat kuormitti. Tunnen, kuinka se kuormitus taas nostaa vähän päätään.

Nyt tosin mietityttää lähinnä käytännön asiat, eli miten päästä Tampereelle. Junavuoroja perutaan koko ajan, mutta VR:n verkkokauppaa selatessa kuitenkin näyttäisi siltä, että vuoroja on ihan hyvin ostettavissa. Yritän seurailla, miten paljon vuoroja perutaan, pääsisikö esim. bussilla paremmin. Jos jollakin on tähän jotain sanottavaa, niin saa ehdottomasti jakaa!

Tietysti jännittää myös itse tapaaminen, se että pääsenkö leikkausjonoon nyt lähinnä. Eniten silti mietityttää että selviänkö perille ajoissa kaikista mahdollisista peruutetuista junavuoroista ja muista huolimatta. Vähän tuntuu myös ristiriitaiselta tässä tilanteessa suunnitella reissua Tampereelle, mutta koen, että tämä on mulle ihan pakollista nyt.

Muutoinkin kuuluu tosiaan vallitsevaan poikkeustilanteeseen nähden ihan hyvää. Kuten sanottua, niin oon saanut tehtyä paljon koulujuttuja. Viikon päästä on taas Nebidon pistämisaika, sitäkin ootan innolla, mikä on ehkä vähän hassua, mutta pääseepähän käymään edes jossakin ja toisaalta ei tarvitse taas pariin kuukauteen huolehtia pistämisestä. Keskiviikkona tulee myös täyteen kahdeksan kuukautta testoilla!

Yksi vähän pinnallisempi asia jota oon pohtinut on mun hiukset. Nämä alkaa olla ihan kauhean pitkät ja hirveät, mutta en ole tässä tilanteessa viitsinyt mennä parturiin enkä ole viitsinyt myöskään itse alkaa leikkaamaan. Ajattelin, että antaisin hiusten tässä eristyksissä ollessa kasvaa, niin olisi sitten materiaalia joista leikata kivat. Nyt alkaa kuitenkin olla sellainen olo, että kivat hiukset voisi parantaa myös omaa oloa itsestä, ja olisi tosi ihana päästä parturiin. En tiedä vielä miten tämän toteuttaisi, mutta ainakin voin alkaa miettimään minkälaiset hiukset oikeastaan haluaisinkaan. Olisi kivaa saada hiukset leikattua ennen tuota Tampereenreissua.

Kävin parturissa!

Mä kävin eilen parturissa, enkä oikein edes osannut vielä eilen tulla jakamaan ajatuksiani siitä tänne blogiin. Tuntuu, että mulla oli ja on niin paljon ajatuksia jaettavana, etten ihan tiedä miten laittaisin ne sanoiksi.

Olin ajatellut, että sellaisessa ihan miehille suunnatussa parturiliikkeessä käyminen on asia jonka ehdottomasti haluan tehdä sitten kun mun rohkeus riittää. Parisen vuotta sitten mä kyllästyin siihen, että mut aina sukupuolitettiin väärin kun kävin leikkauttamassa hiuksiani ja maksoin aina "naisten hinnan" hiusteni leikkaamisesta (hiusteni, jotka olivat silloin lyhyemmät kuin mun hiukset nyt on ja joiden leikkaamiseen meni vähemmän aikaa kuin nyt). Aloin pelkäämään sukupuolittamista noissa tilanteissa niin paljon, että en oo pariin vuoteen oikeastaan käynyt kampaajalla tai parturissa. 

Tänä aikana mun hiukset on leikannut yksi mun ystävä, ja lisäksi oon alkanut ajelemaan hiuksiani kotona, joko itse tai jonkun avustuksella. Oonkin pärjännyt niin ihan hyvin, mutta nyt kun oon päättänyt vähän kasvattaa hiuksiani, niin tiesin että parturikäynti varmaan olisi jossakin vaiheessa edessä. Sivujen ja niskan lyhentäminen toki onnistui koneella ajamalla ihan hyvin kotonakin, mutta mulla on aika paksut hiukset, ja kun ne tasapaksuina ja -pitkinä kasvoi tuossa päälaella, niin ne alkoi jo olla aika raskaat siihen nähden että tykkään että ne olisi kivasti pystyssä ilman että niissä on kiloa muotoilutuotteita. 

Eilen sitten päätin vihdoin vähän itsellenikin yllättäen suunnata parturiin. Tosin ennen sisään astumista kävelin varmaan kymmenen kertaa edestakaisin liikkeen ohi sisälle pälyillen ennen kuin olin saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta. Astuin sisään liikkeeseen, ja mua jännitti ja pelotti ihan älyttömästi. 

Mut otettiin kivasti vastaan, kysyttiin mitä tarvitsen. Musta tuntui heti alusta saakka, että ehkä mä jopa tulin oikein oletetuksi. Mun parturi kätteli mua, kysyi tarkemmin miten haluaisin että mun hiukset leikataan. Sitten hän pesi mun hiukset, leikkasi ja muotoili ne ja oltiin valmiita. Kaikki meni tosi hyvin. Mua ei sukupuolitettu kertaakaan väärin. 

Itse parturissa ei tapahtunut mitään ihmeellistä siis. Hiuksista tuli kivat ja kaikki meni juuri niin kuin pitääkin. Haluaisin silti jotenkin osata kertoa siitä miltä musta tuntui siellä parturissa ja sen jälkeen. 

Mulla oli siis tosi nähty olo, ja mulle jäi tosi hyvä mieli. Olin tosi vahvasti aistivinani, että mut kohdattiin miehenä ja että mut ihan aidosti oletettiin oikein. Ei mulla ole koskaan vielä ollut vieraan ihmisen kanssa noin pitkää vuorovaikutustilannetta jossa niin olisi käynyt. 

Mä itse olin koko parturikäynnin ajan ihan älyttömän jännittynyt. Sydän hakkasi kovaa, enkä mä nyt varsinaisesti pystynyt rentoutumaan tai nauttimaan siellä olosta, mutta jälkikäteen ajateltuna se oli kokemuksena kuitenkin ihan huikea. Tuntui ihmeelliseltä, että mut voitaisiin oikeasti olettaa oikein, että joku ihan vieras ihminen voisi noin pitkään jutella mun kanssa, jopa koskea muhun hiuksia leikatessaan, ja silti nähdä mut miehenä! 

Yksi asia joka mut myös yllätti oli se, että sain ensimmäistä kertaa jotenkin kokea sen miten eri tavalla mua kohdeltiin nyt kun tulin oletetuksi miehenä. Mulle puhuttiin eri tavalla, mun oletettiin tietävän mitä haluan ja jotenkin oletettiin että ottaisin tilaa, vaatisin, tuntisin oman arvoni maksavana asiakkaana. Ja mähän en ole yhtään sellainen, mä en todellakaan osaa ottaa tilaa tai sanoa reippaasti mitä haluan. Tuntui nurinkuriselta, että kun kerrankin menin oikeasti läpi ulkonäköni ja ääneni puolesta, niin sitten mun käytös ei vastannutkaan yhtään sitä mitä ehkä mukamas pitäisi, ja mä saattaisin jotenkin "paljastua" sen takia. 

No, niin ei ilmeisesti kuitenkaan käynyt, ja kokemuksena tuo oli paitsi hyvä, niin myös älyttömän valaiseva. Parturista lähtiessä musta tuntui että mussa vaan virtasi järjetön määrä adrenaliinia ja oli ihan hassu olo. Sellainen että olisin selvinnyt suuremmastakin koitoksesta voittajana ja saanut vielä kaupanpäälle kivat hiukset. 

Uudet hiukset

Lauantaina tapasin yhtä mun ystävää, joka myös leikkaa mun hiukset. Joskus aikaisemmin kriiseilin vähän siitä että kampaajalle meneminen tuntuu epämiellyttävältä, koska tulen oletetuksi naiseksi ja joudun maksamaan kampaamohinnan (eli ns. naisten hinnan) siitä että mun hiukset leikataan parturityönä (eli ns. miesten leikkauksena). Onneksi tähänkin on nyt löytynyt ratkaisu. 

Mä mietin vielä matkalla että minkälaiset hiukset haluan. Mun hiukset oli jo aika pitkät (ainaskin siihen verrattuna minkä mittaisina tykkään ne pitää), ja mietin että joko haluan kaikki hiukset ihan lyhyiksi tai sitten haluan jättää ne keskeltä oikeasti pidemmiksi ja kasvattaa. Päädyin kuitenkin siihen että nyt lähti kaikki hiukset, koska oon aina halunnut tehdä näin. 

Hiuksista tuli aivan mahtavat, tykkään näistä ihan tosi paljon, vaikka aluksi tuntuikin tosi hassulta joka kerta kun katsoi peiliin. Nyt ei tartte enää laittaa hiuksia tai miettiä miten ne on ja miltä ne näyttää, koska ne on aina hyvin. On myös tosi kevyt olo, ja ehkä jopa vähän itsevarmempi kuin aikaisemmin. Tuntuu hyvältä. 

Mulla oli muutenkin hyvä reissu pääkaupunkiseudulle, ja nyt tuntuu vähän oudolta olla taas kotona. Mutta kivalta, ja onneksi reissuunkin pääsen taas kuukauden kuluttua. 

Hiustenleikkuu

Mä käyn aina leikkauttamassa mun hiukset kun en osaa tehdä sitä itse. Näin lyhyitä hiuksia saa leikata aika usein, ja tokihan se on kivaa kun joku leikkaa hiuksia ja pesee ne ja saa istua vaan. Samalla ne tilanteet on kuitenkin mun mielestä tosi hankalia ja pelottaviakin jos kyseessä on joku vieras ihminen joka ei tiedä musta mitään. Silloin on koko ajan läsnä se pelko siitä sukupuolittamisesta.  Monessa kampaamossa hinnat on edelleen ilmoitettu miesten ja naisten hiustenleikkauksille erikseen, tai miesoletettujen ja naisoletettujen. Musta on aika väärin että sen oletuksen tekee ihminen joka on aivan vieras. Tässä tapauksessa se oletus myös vaikuttaa suoraan johokin (eli siis hintaan), joten se ei ole käytännönkään kannalta ihan yhdentekevää jos verrataan vaikka siihen mitä sukupuolta mä olen merkinnyt olevani jossakin pikaruokaravintolan sovelluksessa. 

Mulla tosin on paksut hiukset. On ne kyllä lyhyetkin, enkä mä olisi niistä niin kamalan tarkka. Oon käynyt aika monessa eri kampaamossa tässä viime vuosien aikana, ja aina mulle on kuitenkin varattu aikaa siihen ns. naisten hiustenleikkaukseen jonkun työntekijän toimesta, ja vaikka joskus oon selvinnyt pois sieltä kampaamosta jo puolen tunnin jälkeen, on multa silti veloitettu se hinta joka muiltakin naisoletetuilta veloitetaan. Joskus se on tuntunut epäreilulta, mutta samalla mä en tunne tätä systeemiä tarpeeksi hyvin kritisoidakseni sitä. Mistä mä tiedän mitä muut ihmiset hiustensa leikkaamisesta maksaa, ja istuuko ne miesoletetut sitten siellä aina lyhyemmän aikaa kuin puoli tuntia. Tosin mä luulen, että ne miesoletetut joilla on yhtä lyhyet hiukset kuin mulla ei maksa samaa hintaa kuin minä. Olisi kiinnostavaa tietää pitääkö se paikkansa. 

Miesten ja naisten hiustenleikkuuhinnastojen erittely sukupuolen mukaan on siis laissakin kielletty jo joskus 1980-luvulla, mutta silti sitä tapahtuu monissa paikoissa edelleen. Ja vaikka listahinnoissa ei olisi eritelty miehiä ja naisia, niin usein se käytännössä menee kuitenkin niin. Mulla ei ole faktatietoa siitä leikkaako hiusalan ammattilaiset mies- ja naisoletettujen hiukset eri tavalla tahallaan tai vahingossakin, mutta mua pelottaa jotenkin että asia on niin. Mä ainaskin toivoisin että mun hiukset leikattaisiin pelkästään mun toiveiden mukaan, ei mun (väärin) oletetun sukupuolen mukaan. 

Yleensä mua houkuttaisi ostaa joku hiustenajoväline itselleni kotiin ja ajella vaan hiukset lyhyiksi. En tosin tiedä olisiko se hyvä ajatus, ehkä mun täytyy ensin testata jossain ammattilaisen käsissä miltä näyttäisin niin lyhkäsillä hiuksilla. Helpointa ja vähiten kuormittavaahan se olisi niin että saisin hoidettua hiukseni ihan itse. 

Jotenkin pahinta on vaan se, että musta tehdään se oletus. Kun mä varaan aikaa, niin musta tehdään oletus äänen perusteella (koska nimen perusteella ei voi enää tehdä, se on ihanaa). Mä en tiedä leikataanko mun hiukset jotenkin eri tavalla kuin semmoisen miehen jonka hiuksia myös leikataan saksilla eikä pelkästään ajella koneella. Onko se jotenkin ratkaisevalla tavalla erilaista, vai miksi sille joissakin paikoissa on määritelty eri hinta? 

Oon monesti miettinyt myös ihan parturiliikkeeseen kävelemistä, vielä en tosin ole toteuttanut sitä. En tiedä käännytettäisiinkö mut pois sieltä tai oisko niilläkin mulle joku eri hinnasto tai eri ajanvaraussysteemi, mutta jos mulle ilmaistaisiin etten sinne voi mennä, niin se ois kyllä tosi väärin. Sukupuolihan ei todellakaan ole ihmisen housujen sisällön avulla määriteltävissä, mutta jotenkin luulen että tämmösissä tapauksissa ihmiset ehkä ajattelisi että on, ja silloin mun tekisi kyllä mieli kysyä perusteita sille että mistä ne päättelee että mä en olisi mies. Ei ne tiedä mitä mun housuissa on, ja entä jos mä olisinkin vaikka transmies? Tietenkään mä en tiedä kävisikö näin vai menisikö kaikki ihan hyvin, mutta se on ehkä se pelko mikä mulla kuitenkin on. 

Ehkä tää on nyt vähän jossittelua, enkä mä todellakaan tiedä maksaisinko mä miesoletettuna ihan samaa hintaa mun hiusten leikkaamisesta, ehkä maksaisinkin. Jotenkin vaan se ajatus ei jätä mua rauhaan, että muhun suhtauduttaisiin eri tavalla jos mut oletettaisiin mieheksi. Viime aikoina oon muutenkin usein toivonut että mut olisi määritelty syntymässä pojaksi ja saisin elää miesoletettuna, jolloin mulla olisi jo sosiaalisestikin ihan erilainen asema. Joskus se naislokero johon mut väkisin laitetaan tuntuu tosi pöljältä (sen lisäksi toki että se on väärä, ahdistava ja vaikka mitä muuta), kun en mä sovi siihen yhtään. Eikö muut ihmiset näe sitä vai eikö ne halua nähdä? En toki sopisi siihen miehenkään rooliin yhtään, mutta jotenkin sekin tuntuisi helpottavalta nykytilanteeseen verrattuna. 

Sekin on musta ehkä vähän ikävää, että hiukset on mulle tällä hetkellä ennen sukupuolenkorjausprosessin aloittamista se helpoin tapa vaatteiden lisäksi muokata ulkonäköäni haluamaani suuntaan. Tykkään mun hiuksista valtavasti, ja tuntuu epäreilulta että hiusten leikkauttamiseenkin voi liittyä näin paljon tällaisia ristiriitoja. Se on kuitenkin palvelu josta myös minä maksan. Ja mielelläni maksankin, jos se palvelu on oikeasti hyvää ja sitä tuotetaan myös mulle. Hinnoittelemalla hiustenleikkuupalvelut naisille ja miehille mut suljetaan automaattisesti pois. 

Pitää kuitenkin sanoa, että myös ihania kampaajia on olemassa, eikä työntekijä myöskään aina voi vaikuttaa niihin hintoihin itse. Ehkä sitä hintaa tärkeämpänä mä pitäisinkin muuten sensitiivistä kohtelua, sitä että jätettäisiin ne oletukset tekemättä vieraista ihmisistä. Semmosia hiusalan ammattilaisia oonkin onneksi saanut kohdata!