1,5 vuotta testoilla ja 4kk mastektomiasta

 Nyt helmikuun lopussa tuli kuluneeksi sekä 1,5 vuotta siitä kun aloitin testot että neljä kuukautta mastektomiasta. Oon koko prosessini ajan pyrkinyt dokumentoimaan tätä ihmeellistä matkaa paitsi kirjoittamalla, niin myös valokuvaamalla. Välillä tuntuu, ettei kuvaamisessa ole mitään järkeä, kun kaikki mahdolliset kuvausideat on jo käytetty, ja vaikka toki ajan saatossa olen paljon muuttunut, niin enää ei testojen tuomat muutokset ole kovin valtavia tai dramaattisia, ja siksi kuvat meinaa toistaa itse itseään. Tartuin kuitenkin kuvaushaasteeseen ajatellen, että vaikka sitten muutaman kuukauden välein kuvaisinkin näennäisesti hyvin samankaltaisia kuvia itsestäni, on sekin dokumentointia ja vaikkapa joskus vuosien päästä voi tuntua tärkeältä, että ne kuvat kuitenkin on olemassa.

Mulla oli tänään hyvä olla. Olin nukkunut hyvin, ulkona on keväistä ja paistaa aurinko, elämässä on moni asia valtavan hyvin. Kuvaaminen osoittautuikin tosi mukavaksi touhuksi tällä kertaa, kuvat tallentui kameran muistikortille varsin vaivattomasti.

Siirsin kuvat koneelle tarkempaa tarkastelua ja käsittelyä varten, ja jotenkin liikutuin. Valokuvat on ihan valtavan voimakas keino käsitellä asioita, tehdä näkyväksi itseä ja päästä kosketuksiin jonkin sellaisen kanssa, jonka olemassaoloa ei välttämättä muutoin havaitsisi ollenkaan. Nytkin kävi vähän niin. Tai siis kuvat onnistui kivasti, mutta sen lisäksi tuntui että ne teki näkyväksi jotakin sellaista jota en ollenkaan osaa laittaa sanoiksi. Ajatus kuvien taustalla mulla oli puhtaasti se, että haluaisin kuvata itseäni sellaisena kuin nyt olen.

Ensimmäisen vuoden ajan testojen aloittamisen jälkeen päivitin tänne testokuulumisia joka kuukausi. Aluksi muutokset olikin niin nopeatahtisia ja suuria, että kirjoitettavaa tuntui hyvin riittävän joka kuukausi, ja raportoin kaikesta mahdollisesta mielialoista karvankasvuun ja äänen madaltumiseen. Pikkuhiljaa muutokset tasaantui, eikä elämä ollut enää yhtä suurta muutosta. Tuli tasaisempi olo ja tuntui, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Ei se haitannut, koska tuntui myös siltä että nyt vihdoin onkin hyvä olla, en tarvitse enää enempää.

Mutta voi, olisinpa tiennyt. Tai kyllä mä tavallaan tiesin, tai olin kuullut muilta transihmisiltä, että vaikka ne radikaaleimmat ja huomattavimmat muutokset tapahtuu usein juuri silloin alussa, on paljon muutoksia vielä edessä. Olo tulee ihan eri tavalla tasaantumaan, parta (ja muutkin ihokarvat) jatkaa kasvuaan ja valloittavat uusia ihoalueita, kasvojen muoto miehistyy vielä pitkään ja siinä samalla elämä kuljettaa eteenpäin.

Testojen tuomat fyysiset muutokset on toki olleet ihan valtavia ja tärkeitä, niitä joita eniten odotin ja joiden tiesin vaikuttavan mun elämänlaatuun tosi paljon. Ja niinhän ne on tehneetkin.

Ennen testoja oli kuitenkin vaikea pistää sanoiksi sitä muutosta, joka on tuntunut kaikista korjaavimmalta. Tai kyllä mä koen, että esimerkiksi muutokset kehossa on kaikki korjanneet mua pala palalta. Niiden ansiosta mut on kuitenkin alettu aidosti näkemään omana itsenäni, miehenä, ja se on ollut se kaikista korjaavin kokemus. Se, että voin mennä paikkoihin ja tavata ihmisiä eikä mun tarvitse enää joka hetki pelätä ja ahdistua siitä etten tule nähdyksi.

Ennen prosessia mä olin aina tiennyt, että joku on pielessä. Kesti vuosia ennen kuin löysin oikeat sanat mun kokemukselle, ja vaikka löysin sanat, mulla kesti vielä pitkään siinä että osasin yhdistää ne itseeni ja uskalsin sanoa ne ääneen. Se levoton ja outo olo oli kuitenkin ollut mun elämässä läsnä aina. Niinäkin aikoina, kun oikeastaan kaikki elämässä oli näennäisesti hyvin ja koin olevani onnellinen, oli taustalla aina joku mun alaspäin vetävä voima, joku joka teki kaikesta levotonta ja epämääräistä. Odotin aina jotakin, mutten tiennyt mitä se oli.

Kun mä vihdoin aloitin oman transitioni; vaihdoin nimeni ja hakeuduin transpolille, mä en silti osannut yhdistää sitä levotonta oloa väärin nähdyksi tulemiseen ja sukupuoliristiriitaan. Ajattelin, että mulla ehkä on taustalla liikaa käsiteltäviä asioita, oon liian rikkinäinen. En uskaltanut ajatella, että korjausprosessi voisi kuitenkaan korjata sitä rikkinäisyyttä, vaikka koinkin sen ehdottomasti oikeaksi tieksi itselleni.

Ja ei, eihän se tietenkään ole korjannut kaikkia elämän osa-alueita tai parantanut sukupuolikokemukseen liittymättömiä traumoja. Samalla oon kuitenkin huomannut, että yllättävän moni asia liittyy jollakin tavalla sukupuolikokemukseen ja nähdyksi tulemiseen, ja yllättävän moni asia on prosessin myötä muuttunut ja helpottunut, vaikka alun perin olenkin saattanut ajatella ettei kaikella tuolla olisi mitään tekemistä tämän prosessin ja sukupuolen kanssa.

Jotenkin uskomattomalla tavalla se mun levottomuuden ja rikkinäisyyden kokemus on hiljalleen haalistunut tämän korjausprosessin myötä. Korjausprosessilla viitataan yleensä nimenomaan siihen, että korjataan tiettyjä asioita jotka kehossa tuntuu ihmisestä itsestään väärältä, mutta mä koen, että korjausprosessi on kaikessa rankkuudessaan myös korjannut mussa paljon enemmän kuin pelkästään mun kehon.

Muistan, kun sain transsukupuolisuusdiagnoosin, siitäkin tulee tänä keväänä kuluneeksi kaksi vuotta, ja pystyin vihdoin hengittämään vähän vapaammin. Tiesin, että se diagnoosi olisi avain mut vapauttaviin hoitoihin, tiesin että se oli se tavoite jota kohti olin kulkenut. En mä silti silloin, enkä testoja aloittaessani enkä edes vielä vuosi sitten puoli vuotta testoilla oltuani, osannut ajatella, miten vapaa ihminen voi olla ja miten oikealta voi tuntua vain olla olemassa.

Vaikka testojen aloittamisesta on nyt kulunut puolitoista vuotta, on mastektomiasta aikaa kuitenkin vain muutama kuukausi. Vaikka testot on parantaneet mun elämänlaatua huomattavasti, ja niin kauan kuin pidän vaatteet päällä, on huomattavimmat muutokset ulkonäössä nimenomaan testojen ansiota, olin mä tietyllä tavalla vielä tosi riippuvainen muista ja valmis taistelemaan aina siihen asti kun pääsin mastektomiaan. Ainaisessa taisteluvalmiudessa oleminen on raskasta, niin kuin on myös se, että tietää elämänsä riippuvan muista ihmisistä joita ei henkilökohtaisesti edes tunne.

Kun mastektomia oli ohi, mä pystyin vihdoin hengittämään vapaasti; niin fyysisesti kuin henkisestikin. Silloin tuntui, että olin kulkenut sen korkeimman ylitettävän esteen yli, vihdoin, ja päässyt perille. Perille sinne, missä saan vain olla, sinne missä saan olla vapaa ja elää. Musta oikeasti tuntui silloin, että mun koko maailma oli muuttunut, ja olihan se. Yhtäkkiä kaikessa oli uudet värit.

Prosessin aikana tärkeimmiksi voimavaroja tuoviksi tekijöiksi muodostuivat sellaiset turvalliset tilat, joissa sai olla oma itsensä. Tällaisia oli esimerkiksi vertaistukiryhmät, oma koti ja mut omana itsenäni näkevien läheisten seura. Edelleen koen, että nuo asiat ja ihmiset ovat tärkeitä, enkä mä edelleenkään koe kaikkia paikkoja tai ihmisiä itselleni turvallisiksi. Siitä huolimatta koen, että prosessin myötä monet esteet ei enää ole esteitä. Kun ennen pystyin toteuttamaan vapauttani vain rajatuissa tiloissa, on monet rajat nykyään ylitettävissä tai jopa kokonaan hävinneet.

Kävin uimassa!

Mulla oli viime maanantaina hormonipoliaika, ja koska mun hormonipoli on Tampereella, niin päätin lähteä matkaan jo sunnuntaina ja olla yötä hotellissa. Valitsin hotellin sijainnin ja hinnan perusteella, ja vähän myös siksi että mun valitsemassa hotellissa sattui olemaan kylpylä. Päätin, että haluan mennä pitkästä aikaa uimaan, ja mun tilaamat käyttöoikeusmerkitkin tuli postissa juuri edeltävällä viikolla ennen reissua. 

Uiminen nimenomaan uimahallissa tai kylpylässä on ollut asia, jonka toteuttamisesta oon haaveillut pitkään. Tavallaan oon miettiny, että en mä varmaan koskaan pääse siihen pisteeseen että mulle ois ok mennä uimaan, koska tähänastisessa elämässä se ei todellakaan oo ollut sitä. Ajatus uima-asussa näyttäytymisestä sekä jaetuista suihku- ja pukutiloista on tuntunut täysin mahdottomalta. Olin kuitenkin päättänyt, että sitten kun mastektomia on ohi, niin mä menen uimaan. Samalla mun oli kuitenkin vaikea uskoa että oikeasti uskaltaisin toteuttaa tuon haaveen.

Mutta niin mä sitten vaan kuitenkin tein. Hotelliin sisäänkirjauduttuani vaihdoin huoneessa uimahousut jalkaan, vedin vaatteet päälle ja lähdin kohti kylpyläosastoa. Siellä oli kaikille omat yksityiset pukukopit joissa pystyi vaihtamaan uima-asun/kylpytakin päälle (tämän olisi toki voinut tehdä kyllä jo hotellihuoneessakin, mutta musta ei tuntunut oikein mukavalta liikkua kylpytakissa pitkin hotellin käytäviä ja aulaa) ja sen jälkeen omat tavarat jätettiin lukolliseen kaappiin ja avain otettiin ovesta tietenkin mukaan. Tästä jatkettiin matkaa sukupuolitettuihin suihku- ja saunatiloihin.

Mulla oli tosiaan mukanani tuo sininen ranneke, joka on siis käyttöoikeusmerkki. Se oikeuttaa kantajansa uima-asun päällä pitämiseen myös pesutiloissa. Suurin osa ihmisistä ei tokikaan varmaan merkin tarkoitusta tiedä, tai edes osaa kiinnittää siihen sen ihmeempää huomiota, mutta itselle se oli kuitenkin tosi tärkeä, koska tarvittaessa sillä olisi voinut sitten osoittaa syyn sille miksi pitää uimahousuja jalassa vaikkapa saunassa kuitenkaan kertomatta sen tarkempia henkilökohtaisia syitä.

Ensimmäisellä kerralla kun astuin suihkutilaan, ei siellä onneksi ollut ketään muuta mun lisäksi. Suihkut oli sijoitettu seinässä oleviin syvennyksiin, mikä tarjosi vähän lisää yksityisyyttä ja tuntui tosi tärkeältä. Saunassakin sain tämän ensimmäisen kerran olla yksin. Kun sitten lopulta seisoin allasosastolle vievän oviaukon kohdalla, pysähdyin hetkeksi, totesin itselleni että "sä pystyt siihen", vedin syvään henkeä ja astuin allasosaston puolelle. Löysin tieni uima-altaaseen, ja kaikki oli hyvin. Olin vihdoin tehnyt juuri sen mistä olin vuosia haaveillut, ja olin tosi ylpeä itsestäni, tuli ihan herkistynyt olo.

Vesi on mun mielestä ihana elementti. En ole kovin hyvä uimaan, mutta viihdyn vedessä tosi hyvin, ja kyllä mä pinnalla pysyn jos täytyy. Vesi on esim. suihkussa auttanut mua myös kehodysforiaan, ja jos pahimpina dysforia-aikoina olisi ollut mahdollisuus uimiseen, niin mä olisin varmasti saanut siitäkin paljon apua olooni. Sitä mahdollisuutta ei silloin ollut, mutta tuntuu tärkeältä että nyt mulla vihdoin on se mahdollisuus samalla tavalla kuin muillakin.

Loppujen lopuksi taisin käydä saunassa ja uimassa yhteensä kolme kertaa aina vuorotellen. Seuraavilla kerroilla saunassa ja suihkutiloissa oli muutakin porukkaa, mutta kaikki meni tosi hyvin. En kokenut, että kukaan olisi tuijottanut mua tai esim. mun arpia mitenkään ihmetellen. Toki joku saattoi pohtia mistä tuollaiset arvet on tulleet, mutta itse en kokenut mitään tilannetta vaikeaksi tai kiusalliseksi. Eniten mua harmitti se, että piti pitää uimahousut jalassa saunassa, kun mielelläni olisin ottanut ne pois kuten kaikki muutkin. Välillä oli olo, että miksen mä vaan voisi olla ilman uikkareita, vaikka syyhän on aika selvä.

Kaiken kaikkiaan uiminen oli siis tosi hyvä kokemus, ja mulle itselleni henkilökohtaisesti tosi tärkeä. Tuli sellainen olo, että vihdoin mä pystyin tekemään tämän asian samalla tavalla kuin muutkin, vihdoin oon tässä. Jotenkin uimahallissa käyminen oli vaan valtavan tärkeä merkkipaalu mulle.

Kutsunnat

Mulla oli viime keskiviikkona kutsunnat, ja ajattelin, että tuun kertomaan tännekin miten ne meni ja mitä kutsunnat ylipäätään näin poikkeusaikana piti sisällään. Etukäteen tuntui, etten oikein löytänyt mistään tietoa siitä mitä kutsunnat ihan oikeasti sisältäisi, varsinkaan siinä tapauksessa että hakeutuu siviilipalvelukseen. Sain kutsuntakirjeeni postissa viime syksynä, ja toisen samanlaisen alkuvuodesta. Molempien mukana kerrottiin kutsuntojen ajankohta sekä paikka, minkä lisäksi mukana tuli täytettävä kysely. Mitään vaihtoehtoa siviilipalveluksesta ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa edes annettu, mikä tuntui musta vähän oudolta. Tai siis ikään kuin oletettiin että kaikki olisivat kiinnostuneita asepalveluksesta.

No, aluetoimistolle vei mun tie kuitenkin viime keskiviikkoaamuna, ja mukaan tarvitsi henkilöllisyystodistuksen sekä sen täytetyn kaavakkeen. Mun henkkarit oli menneet vuodenvaihteessa vanhaksi, koska en ollut saanut haettua uutta passia kun täytin viime vuonna 28 vuotta ja olin asevelvollinen. Heti kutsuntojen jälkeen pistin tilaukseen uudet henkkarit.

Aluetoimistolle jonotettiin ulkona koronatilanteen vuoksi, ja kolme henkilöä pääsi kerrallaan sisälle ilmoittautumaan. Ovella piti desinfioida kädet ja pistää maski naamaan jos ei jo ollut, aika perusmeininki siis. Ilmoittautumispöydän takaa sai mukaan alla näkyvät paperit, eli tietoa kutsunnoista ja asepalveluksesta sekä sen vaihtoehdoista, ja lisäksi tuollaisen paperinivaskan terveystietokaavakkeita, jotka tarvitsi mukaan lääkärintarkastukseen. Tämän jälkeen kiivettiin pari kerrosta ylöspäin, jossa meidät ohjattiin turvavälein istumaan huoneeseen kymmenen hengen ryhmään. Tämän ryhmän kanssa sitten siirryttiin huoneesta toiseen, eli jonotettiin. Lopulta päästiin lääkärintarkastukseen yksi kerrallaan.

Lääkärintarkastus jännitti mua etukäteen, koska en oikein tiennyt mitä siltä pitäisi odottaa. Käytännössä lääkärintarkastus oli lyhyt keskusteluhetki. Lääkäri kysyi multa miten mulla menee ja mitä kuuluu, ja lisäksi että tunnenko itseni terveeksi ja onko mulla jotain sairauksia tms. Kerroin että mulla on paniikkihäiriö ja oon transsukupuolinen. Lääkäri kertoi mulle, että mulla olisi transdiagnoosin avulla mahdollisuus vapautukseen, mihin sanoin, että en halua vapautusta.

Ylipäätään lääkäri oli ihan tosi hyvin kartalla asioista ja kohtasi mut tosi hyvin. Tilanne oli oikeasti tosi rento, vaikka olin etukäteen pelännyt että se olisi kaikkea muuta. Olin erityisen onnellinen siitä, miten hyvin lääkäri näytti tietävän transsukupuolisuuteen liittyvistä asioista, ja miten hän suhtautui siihen tosi luontevasti.

Tarkastus päättyi siihen, että lääkäri määritti mulle palvelukelpoisuusluokan, ja hän itse asiassa sanoi vielä, että ottaisivat mut mielellään asepalvelukseen, mutta ilmaisin siis toki että oon hakeutumassa sivariin. Tämän jälkeen sainkin jo lähteä, ja koko tapaaminen kesti ehkä 5-10 minuuttia.

Lääkärintarkastuksen jälkeen oli ohjelmassa käydä vielä kutsuntalautakunnan edessä, mutta sitä ennen hain sivupöydältä siviilipalvelushakemuksen ja täytin sen. Olin lukenut etukäteen jotain pelottelutarinoita siitä miten sivariin hakeutumisesta olisi tehty jotenkin hankalaa ja paperi pitäisi hakea kaikkien edessä, mutta siellä se oli missä kaikki muutkin infolappuset ja paperit, ja sen olisi voinut myös tulostaa ja täyttää etukäteen. Lisäksi mulle kerrottiin kyllä mistä paperit löytyy ja siviilipalveluksesta oli tietoa myös infolehtisessä jonka sai ilmoittautumisen yhteydessä.

Kutsuntalautakunnan eteen meneminen kuulostaa pelottavalta, mutta käytännössä siis yksitellen mentiin huoneeseen, jossa istui kaksi ihmistä pleksin takana. Toinen naputti tietokoneelle mun hetun kun toinen saneli sen. Olin ojentanut samassa kasassa muiden papereiden kanssa myös tuon siviilipalvelushakemuksen, joten he vaan totesivat mun hakeutuvan sivariin, ja ilmoittivat mun olevan siitä hetkestä eteenpäin siviilipalvelusvelvollinen asevelvollisen sijaan. Muhun kuulemma otetaan lähiviikkoina yhteyttä siviilipalveluskeskuksesta. Tämän jälkeen mä sainkin jo lähteä kotiin.

Olin oikeasti positiivisesti yllättynyt siitä miten hyvin mun kutsunnat meni. Tai siis jännitin tosi paljon etukäteen, mutta loppujen lopuksi tuntui että muhun suhtauduttiin kuin kehen tahansa muuhunkin kutsuntoihin osallistuvaan, sain olla mies muiden joukossa, ja se oli mulle valtavan tärkeä kokemus. Nyt sitten alan vaan miettimään minkälaiseen paikkaan haluaisin siviilipalvelukseen!