10kk testoilla

Huh, meneepä aika nopeasti. Tuntuu että vasta ihan hetki sitten tein tuon 9kk testoilla -postauksen (ja TikTok-videon), ja nyt on taas kulunut kuukausi. Parin kuukauden päästä on täynnä kokonainen vuosi testoilla, tuntuu ihan ihmeelliseltä!

Kuten oon jo monta kertaa aiemminkin sanonut, ei muutokset ole enää tässä vaiheessa ihan hirveän suuria. Äänivideota kuvatessa tuli sellainen olo, että eihän mun ääni ole muuttunut oikeasti yhtään viimeisen kuukauden aikana - eikä varmaan pahemmin olekaan.

Yksi sellainen miellyttävä muutos jonka nyt olen kuitenkin viimeisten kuukausien, ja ehkä etenkin viimeisten viikkojen, aikana huomannut on se, että rasva mun kehossa todellakin on lähtenyt siirtymään eri paikkoihin. Parhaiten sen huomaa takapuolesta ja rintakehästä, jotka on yhtäkkiä yllättävänkin tyhjän oloisia, heh. Lisäksi huomaan, että lihakset kasvaa kohisten, ja mulla on jopa ihan näkyvä haba jos jännitän sitä, ja lihakset kipeytyy liikunnasta tosi nopeasti. Syön kyllä magnesiumia, jottei lihaskivut olisi ihan niin pahoja.

Lisäksi musta tuntuu, että parta on kasvanut paljon viime aikoina ja ihokarvojen määrä toki muutenkin lisääntyy jatkuvasti. Ei siis tietenkään enää niin huomattavasti, koska karvaa on jo valmiiksikin aika paljon, mutta kuitenkin. Alapuolella on teidän iloksenne kuva mun jaloista eilen suihkun jälkeen. :D Kuva on otettu ihan ilman salamaa, yleensä otan karvakuvat salamalla että näkyy paremmin, mutta näitä alkaa olla sen verran runsaasti ettei ehkä tarvita enää sitä salamaakaan. Mua huvittaa suunnattomasti se, miten karvat loppuu nilkkaan, ihan kun ois housut jalassa. Vaikka oikeasti mun varpaissa ja jalkapöydilläkin kasvaa vähän karvaa.

Lopuksi vielä kuvapari, jonka tein tänään. Tuo vasemmanpuoleinen kuva on otettu aika tarkalleen vuosi sitten. Tykkäsin siitä kuvasta paljon, se oli mun mielestä maskuliininen ja näytin siinä mielestäni tosi hyvältä. Muistan kuitenkin, että jouduin ottamaan uusia otoksia vaikka millä mitalla, koska aina joku oli pielessä ja tuntui, etten millään saanut itsestäni "sopivan" näköistä, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan.

Tuo oikeanpuoleinen kuva on otettu tänään, ja nappasin vaan kuvan kun sattui olemaan tuo sama paita päällä ja päätin että tää on ihan hyvä - ja onhan se. Muutos on oikeesti aika suuri, niin kasvojen muodossa kuin parran määrässäkin, mutta etenkin elämänlaadussa. Se ehkä näkyy katseesta.

Itse kehitetyt pukeutumissäännöt ja kehoahdistus

Joka ikinen kesä mua ahdistaa, koska on niin kuuma. En ole koskaan erityisesti pitänyt kesästä, koska mä palan herkästi auringossa ja mulla on hirveän tukala olo. En ole koskaan pystynyt käyttämään lyhythihaisia paitoja tai lyhytlahkeisia housuja, koska mua on ahdistanut liikaa. Hellesäät on olleet mulle siis varsin vaikeita oikeastaan niin kauan kuin muistan.

Pari päivää sitten vaihdoin yöpaidan housut shortseihin. Ostin viime kesänä kahdet yökkärishortsit, koska tuli kivannäköiset vastaan, ja koska halusin helpottaa omaa oloani ja parantaa uneni laatua. Mä en oo koskaan aikaisemmin kyennyt nukkumaan shortseissa, vaan mulla on aina pitkälahkeiset housut nukkuessa jalassa. T-paitoja käytän kyllä yöpaitoina, mutta kaikista eniten tykkään nukkua paidoissa joissa on pitkät hihatkin.

Silloin pari päivää sitten lisäsin tämän kuvan mun instastooriin todeten, että täytyy kyllä olla oikeasti kesä kun mäkin vaihdan yökkärihousut shortsimallisiin. Siitä kirposikin varsin pitkä yksinpuhelu ja pohdinta liittyen vaatteisiin ja rajoitteisiin, joita mulla on etenkin nuorempana pukeutumiseen liittyen ollut. Ajattelin, että jakaisin myös täällä blogin puolella noita ajatuksia, koska ne oli musta mielenkiintoisia.

Kuten sanottua, mä en oo koskaan tykännyt lyhythihaisista paidoista tai lyhytlahkeisista housuista. T-paitoja siis oon käyttänyt kyllä, mutta vain sellaisia joissa on ollut "riittävän pitkät" hihat, eli mielellään sellaiset jotka yltää vähintään kyynärpäähän. Shortseja en yksinkertaisesti ole käyttänyt, jotain caprihousuja kyllä, mutta epämukavalta on tuntunut sekin.

En ollut koskaan ennen prosessia pohtinut, mistä mun pukeutumisahdistus johtuu, mutta pukeutuminen on ollut mulle aina vaikeaa, ja mulla on lapsesta saakka ollut hirveästi pukeutumissääntöjä. Sen lisäksi, että lyhytlahkeiset ja -hihaiset sekä muut "paljastavat" vaatteet on olleet ehdoton ei, en oo myöskään kyennyt käyttämään mitä tahansa muita vaatteita, vaan mun on jotenkin täytynyt varmistua että se vaate on hyvä, että kaikki jotenkin "sopii". Lainausmerkeissä sopii siksi, että mua ei varsinaisesti ole kiinnostanut että vaatteet sopisi värien tai joidenkin yleisten pukeutumissääntöjen mukaan yhteen, vaan se sopiminen on ollut enemmän sitä, että katson että jokainen kohta kehosta peittyy tarpeeksi, yleensä mielellään monen vaatekerroksen alle.

Muistan, että kun oon ollut noin 11-12-vuotias niin mun äiti on houkutellut mut kanssaan uimarannalle. Mulla ei ole ollut aikomustakaan mennä uimaan, mutta oon kuitenkin lähtenyt mukaan viettämään aikaa. Äiti on maannut bikinit päällä ottamassa aurinkoa, ja mä oon istunut pitkälahkeisissa housuissa, pitkähihaisessa paidassa + sukissa, hattu päässä jne. varjossa ja lisäksi mulla on ollut vielä sateenvarjokin jonka oon pitänyt suojanani. Vaikka oon ollut herkkä palamaan auringossa, niin en mä nyt ihan tuon kaltaista suojaa ole koskaan kuitenkaan kaivannut, vaan hyvä aurinkorasva on riittänyt kun oon pienenä halunnut mennä vaikka uimaan.

Teini-ikäisenä aloin ostamaan itse vaatteitani ja päättämään tietenkin muutenkin yhä enemmän mitä pukisin päälleni. Oon pukeutunut ihan hirveästi erilaisiin kerroksiin. Mulla oli yleensä aina paidan alla pitkä toppi, sitten se itse paita (yleensä pitkähihainen t-paita), sen päällä huppari tai neule tai joskus lyhythihainen mekko ja jalassa usein pussihousut tai haaremihousut, käytin myös vakosamettihousuja mutta en farkkuja. Lisäksi pidin usein housujen päällä hametta ja mulla oli melkein aina vielä lisänä säärystimet. Housujen alla oli usein sukkahousut/legginssit, vaikka ei olisi ollut edes hirveän kylmä. Ehdottomasti tärkein jokapäiväinen tuntomerkki mun pukeutumisessa oli kaulahuivi tai kaksi. Pidin kaulahuivia aina kaulassa ja myös kasvojeni edessä niin, että se peitti vähintään suun, usein nenänkin ja musta näkyi vain silmät.

Mä oon aina piiloutunut vaatteideni alle. Nuorempana pukeuduin myös miesten vaatteisiin, esim. mun housut ja hupparit oli usein miesten puolelta ja pidin myös miesten t-paidoista (ja niissä on riittävän pitkät hihatkin). Mutta kun nyt muutama vuosi sitten vihdoin aloin ostamaan taas miesten vaatteita, niin mun kerrospukeutuminen väheni huomattavasti. Pidän kyllä edelleen kovasti kaulahuiveista ja kerrospukeutumisesta, mutta nykyisin mulle kerrospukeutumista on esim. t-paita + sen päällä auki oleva huppari tai kauluspaita. Vaikka laittaisin kaulaani huivin, voin ottaa sen pois jos mulle tulee vaikka kuuma. Nuorena musta tuntui, että mä en yksinkertaisesti voi, ja laitoin huivin kaulaan ihan kaikkialle kaiken maailman juhlia myöten.

Mun olo siis helpottui huomattavasti kun aloin pukeutumaan niin kuin halusinkin, eli miesten vaatteisiin. Sain myös vihdoin nimen mun järkyttävälle kehoahdistukselle; se oli dysforiaa. Mä en ole tietenkään lapsena tai nuorena tiennyt mitä on kehodysforia (tai edes mitä on transsukupuolisuus), mutta se tunne juuri esim. pukeutumiseen liittyen on ollut tosi samankaltaista kuin dysforia. Sitä on yrittänyt hallita kaikin eri keinoin ja on yrittänyt päästä piiloon kun ei ole oikein ollut muutakaan vaihtoehtoa. Samalla ei ole ollut mitään mikä selittäisi sitä pahaa oloa ja tarvetta piiloutua, eikä sellaista syytä ole oikeastaan edes ymmärtänyt etsiä, vaan enemmänkin on jotenkin elänyt sellaisessa luulossa, että kaikista varmaan tuntuu tältä.

Viime kesänä ostin mun ensimmäiset shortsit, no, varmaan ikinä. Toki mulla on joskus lapsena ollut shortseja, mutta en ole kyllä koskaan ostanut yksiäkään itse. Niiden käyttäminen tekikin kesästä vähän siedettävämpää, ja samoin teki sekin, että pystyin laittamaan päälle ihan vaan t-paidan ja tajusin myös, miten kivoja ohuesta ja liehuvasta materiaalista tehtyjä lyhythihaisia kauluspaitoja on olemassa. Binderi toki tekee kesästä varsin tukalan silti, mutta se helpotti jo paljon.

Jossain vaiheessa kulunutta kevättä löysin mun alennusmyynnistä ostaman hihattoman paidan. Olin ostanut sen, koska se oli halpa ja kiva, ja ajattelin, että ehkä mä joskus elämässäni vielä oon tarpeeks rohkea käyttämään tätä. Tai en mä usko että kyse on rohkeudesta, ehkä taustalla oli enemmän ajatus siitä, että ehkä mulla vielä joskus on niin hyvä olla että voin käyttää tätä paitaa. Ja jos en, niin se toimii varmasti aluspaitana. Nyt keväällä muistin, että mulla ylipäätään on tuo paita, ja käytin sitä välillä kotona hupparin alla ja totesin, että se on aika kiva ja ostin pari uutta hihatonta paitaa samaan käyttötarkoitukseen.

Pari päivää sitten oli tosi lämmin, ja mä lähdin tuossa hihattomassa paidassani ulos! Ihan lyhyelle kävelylle vain Samuelia vastaan, mutta kuitenkin. Ja tuntuipa muuten hyvältä! Ei ollut yhtään niin tukala olo kuin aiemmin, kun olin käynyt ulkona hihallisessa paidassa, ja mun olo oli niin vapaa ja hyvä, vaikka vähän pelottikin että mitä jos joku ajattelee jotakin ja miltähän mahdan näyttää. Fiilis joka päällimmäisenä kuitenkin jäi mieleen, oli se ihana vapaus ja uskallus. Ja tuulenvire iholla.

En oikeasti ole käyttänyt hihatonta paitaa missään sitten sen jälkeen kun oon ollut ehkä 10-11-vuotias korkeintaan. Tai toki oon käynyt uimassa koulun kanssa ja joskus rannallakin, mutta se on ollut aikalailla sitten suoraan veteen, ylös vedestä, pyyhkeen sisään ja äkkiä lisää vaatetta päälle. En oo pystynyt kuvittelemaankaan, että olisin yhtään vähemmissä vaatteissa julkisesti missään ikinä, enkä oo edes yrittänyt pakottaa itseäni siihen, koska tiedän etten pysty ollenkaan toimimaan jos mulla on paha olla siitä mitä mulla on päällä, ei siinä ole vaan mitään järkeä.

Mun kehoahdistus on sisältynyt myös niihin hetkiin kun olen yksin. Mun dysforia ei poistu mihinkään vaikka olisin yksin kotona ja tietäisin, ettei sinne ole tulossa ketään muita. Ahdistus pysyy silti, enkä mä ole aiemmin kyennyt tekemään mitään esimerkiksi hihaton paita päällä, kun on tuntunut että se vaan paljastaa liikaa. Jos olen yrittänyt nukkua shortseissa, niin olen heräillyt pitkin yötä siihen ahdistukseen ja hikoillut sitten tiiviisti päällä olevan peiton alla kun on pitänyt jotenkin päästä piiloon.

Nykyäänkin mä kärsin kyllä dysforiasta, mutta testot on kuitenkin tehneet sen, että kokonaisuudessaan mun keho tuntuu oikealta eikä aiheuta mulle dysforiaa, ja siinä on vain tiettyjä kohtia jotka sitä dysforiaa aiheuttaa. Nautin kesistä joka vuosi aina vähän enemmän, vaikka rakastan kyllä eniten silti sellaisia viileitä ja koleita vuodenaikoja kun voi käpertyä huppariin ja villasukkiin, ja nyt on erityisen ihanaa tietää, että tämä on mun viimeinen kesä binderin kanssa! Ensi kesänä olen vielä niin paljon vapaampi! 

Siis oikeesti miettikää; ensi kesänä mä voin mennä uimaan julkisella uimarannalla!

Juttu Iltalehdessä

Tein joskus toukokuussa TikTok-tilin. Mun ajatuksena oli seurailla siellä muutamia tuttuja ja katsoa minkälaista sisältöä sieltä ylipäätään löytyy. Tein jotain höpsöjä videoita sinne pari itsekin, mun seuraajakunta koostui ehkä kahdestakymmenestä tutusta ihmisestä. Kun toukokuun 22. päivä tuli täyteen yhdeksän kuukautta testoilla, mä ajattelin, että voisinhan julkaista sen testovideonkin TikTokissa ja niin sitten teinkin.

Mä en millään olisi voinut uskoa, miten paljon näkyvyyttä tuo testovideo sai. Kun videolla oli lähemmäs 400 000 katselukertaa, niin Iltalehden toimittaja otti muhun yhteyttä ja kysyi, saisivatko he tehdä tuosta videosta jutun. Päätin lopulta suostua, vaikka vähän mua ensin arveluttikin. Sain kuitenkin sovittua, että saan jutun luettavakseni etukäteen ja jos on jotain korjattavaa siinä vaiheessa, niin saan vaikuttaa korjauksiin. Lisäksi sovittiin, että esiinnyn jutussa vain etunimelläni, videota ei julkaista missään muualla kuin tässä yhdessä jutussa ja kommentointi on automaattisesti poissa käytöstä Iltalehden sivuilla. Toimittajan kanssa oli helppo tehdä yhteistyötä ja haastattelukin sujui puhelimessa mun mielestä ihan mukavasti.

Juttu julkaistiin pari päivää sitten, ja mä muutin sometilini varmuuden vuoksi yksityisiksi. En oo kuitenkaan vielä toistaiseksi saanut mitään häiriö- tai vihakommentointia, vaikka TikTokissa ennen tämän lehtijutun julkaisua siitä sainkin osani. Suurin osa kommentoinnista oli kuitenkin jo silloin tosi ihanaa, ja tähän lehtijuttuun liittyen oon saanut lähinnä vaan kannustavia ja ihania kommentteja tutuilta ihmisiltä.

Oon iloinen että suostuin tähän juttuun, vaikka vähän hassulta se jollain tavalla tuntuikin. Pidän tärkeänä sitä, että transihmiset saavat äänensä kuuluviin ja medianäkyvyyttä, mutta en ole missään vaiheessa ajatellut, että juuri mun täytyisi olla se joka sitä näkyvyyttä saa. Kun mahdollisuutta kuitenkin tarjottiin, niin en nähnyt mitään syytä kieltäytyä.

Itse jutun voitte käydä lukemassa/katsomassa tästä.

Viimeinen transpolikäynti

Mulla oli maanantaina viimeinen aika transpolille. Se hoidettiin etänä videoyhteyden välityksellä koronatilanteesta johtuen. Tapasin siis lääkäriä, mikä oli outoa, koska tämä taisi olla nyt mun neljäs lääkäri koko prosessin aikana transpolilla ja kolmas vuoden sisään. Kahta edellistä en ole koskaan edes tavannut, puhunut puhelimessa muistaakseni molempien kanssa kerran. Tapaaminen meni kuitenkin ihan hyvin, vaikka henkilökunnan suuri vaihtuvuus onkin vähän harmi.

Tämä tapaaminen oli siis mun ns. tosielämävaiheen viimeinen tapaaminen, ja sen seurauksena mut kirjattiin ulos transpolilta enkä siis ole enää transpolin asiakas. Se tuntuu jollain tavalla hurjalta, mutta aika hienolta kyllä myös!

Lääkäri siis tosiaan soitti mulle, ja kyseli miten oon kokenut mun tutkimusjakson tai prosessin ylipäätään transpolilla. Keskusteltiin siitä, oli ihan kivaa että sai vihdoin antaa rehellistä palautetta. Lisäksi keskusteltiin mun omista fiiliksistä prosessiin ja itseeni liittyen, mun mielialoista ja oloista ja testojen vaikutuksista. Ja tulevaisuudesta, siitä mitä prosessin suhteen toivoisin tai en toivoisi jatkossa.

Tapaaminen kesti kaiken kaikkiaan vain puoli tuntia ja meni siis ihan hyvin. Lääkäri kirjoittaa mulle seuraavaksi puoltavan lausunnon sukupuolen juridista muuttamista varten ja lisäksi hän laittoi lähetteen menemään Tampereen transpolille second opinion -käyntiä varten sekä pyynnön hormonipolille lisääntymiskyvyttömyystodistuksesta. Kun mulla on nuo kolme paperia (kaksi lausuntoa eri transpoleilta sekä tuo hormonipolin todistus), niin voin muuttaa mun juridisen sukupuolen. Uskoisin, että tässä menee aikaa ehkä johonkin ensi syksyyn, koska Tampereen transpolille on varmaan jonkin verran jonoa.

Mun taival transpolilla alkoi noin kaksi ja puoli vuotta sitten, kun hain lokakuussa 2017 lähetteen Helsingin transpolille. Ensimmäinen käynti transpolilla oli tammikuussa 2018, ja vuoden 2018 aikana käyntejä oli sairaanhoitajalla, psykiatrilla ja psykologilla useampia, lisäksi järjestettiin läheistapaaminen perheelle. Vuoden päätteeksi oli hoitoneuvottelu, jossa en saanut diagnoosia. Tämän jälkeen odottelin vajaan puoli vuotta, minkä jälkeen toukokuussa 2019 vihdoin sain diagnoosin.

Tuo tutkimusjakso oli se kaikista raskain osa prosessia. Koin rankaksi sen, että kerta toisensa jälkeen piti tavata uusia ihmisiä ja olla valmis avaamaan mitä tahansa henkilökohtaisia asioita mitä multa vaan satuttaisiin kysymään. Puhuin elämästäni, historiastani, itsestäni ja sukupuolikokemuksestani niin paljon, että edelleen tuntuu että jos multa kysytään jotakin noihin aiheisiin liittyvää, olen valmis antamaan analyyttisen ja harkitun vastauksen. Toisaalta opin myös itsestäni tosi paljon, opin ymmärtämään itseäni eri tavoin ja hahmottamaan omaa elämäntarinaani. Samalla sukupuolikokemus muodostui asiaksi, joka edellä aloin ajattelemaan kaikkea elämässäni. Kaikkiin asioihin elämässä sukupuoli ei kuitenkaan liity millään tavalla, ja siksi yritän nyt opetella näkemään asioita muistakin näkökulmista.

Tutkimusjakso oli matka, joka täytyi vaan käydä läpi, jotta voisi saada diagnoosin ja hoitoja. Vaikka oon sen aikana oppinut itsestäni valtavasti ja ymmärtänyt miten vahva ihminen onkaan silloin kun on pakko, niin mä en mitenkään voi olla sitä mieltä, että tutkimusjakso olisi tehnyt musta kokonaisemman. Enemmänkin se on rikkonut mun rajoja ja pakottanut mut puhumaan elämäni vaikeimmistakin asioista kysymättä haluanko tai tuntuuko se musta sopivalta. Lisäksi oon pelännyt jokaista transpolikäyntiä ja sitä, osaanko ilmaista asiani riittävän selkeästi ja oikealla tavalla, jotta tulisin ymmärretyksi oikein. Jopa nyt tuota viimeistäkin käyntiä edelsi hirveä ahdistus ja pelko siitä, voisiko jotakin pahaa vielä tapahtua.

Sen sijaan testot on kyllä tehneet musta ja mun elämästä kokonaisempaa ja huomattavasti parempaa. Ja sen takiahan mä olen tämän prosessin jaksanutkin käydä läpi, että olisin vihdoin konkreettisesti koko ajan enemmän minä.

Oon siis ehdottomasti iloinen, että transpolikäynnit on nyt takana päin. Ihmiset oli aina kyllä ihan mukavia ja varmasti yrittivät siellä parhaansa, mutta kohtaaminen ei kuitenkaan aina onnistunut olemaan kaikkiin asioihin liittyen sensitiivistä. Sen mä kerroin tuossa viimeisellä tapaamisella lääkärillekin, ja tuntui hyvältä voida vihdoin sanoa se ääneen. Ajattelin vielä myöhemmin kirjoittaa palautetta transpolille.

Kuitenkin, nyt on varsin vapaa olo. Jäljellä on vielä käynti Tampereen transpolilla ja papereiden kiikuttaminen maistraattiin sekä tietenkin mastektomia, mutta sen jälkeen asiat alkaa olla varsin hyvin. Lisäksi vihdoin voisin ehkä alkaa luottaa siihen, että tätä onnea ei enää oteta multa pois!