Mastektomian esikäynti

Mulla oli tänään mastektomian esikäynti Taysissa. Jännitin sitä ihan hirveästi, ja etenkin eilinen päivä meni kokonaan jännittäessä. Oli vaikea keskittyä mihinkään, ja pelkäsin etten saisi yhtään yöllä nukuttua. Nukuin kyllä yllättävän hyvin ne muutamat tunnit jotka nukuin, ja aamulla lähdin junalla kohti Tamperetta. Päässä vilisi ihan hirveästi erilaisia ajatuksia, ja suurimpana pelkona tietenkin oli se, että en pääsisi leikkausjonoon ollenkaan. Vähän jännitti toki myös itse tapaaminen.

Pakko silti sanoa, että mitä enemmän tässä nyt on tullut ravattua terveydenhuollossa, niin sitä vähemmän itse tapaamiset tai hoitotoimenpiteet/tutkimukset pelottaa. Usein se jännitys ja pelko liittyy nimenomaan siihen saanko kaipaamaani hoitoa. Kaikista eniten oon jännittänyt hoitoneuvotteluita, ensimmäistä hormonipolikäyntiä ja nyt tätä mastektomian esikäyntiä. Ja toki sitä ihan ensimmäistä transpolikäyntiä (ja okei, myös muita käyntejä).

Nojoo, pääsin perille Tampereelle ja Taysiin, oon nyt mennyt sen rautatieaseman ja Taysin välin bussilla useamman kerran ja se alkaa tuntua tutulta. Hassua. Osaan myös kävellä Tampereen keskustassa jo ilman että tarvitsee koko ajan tuijottaa Google Mapsia. Olin Taysilla yli puoli tuntia etuajassa, ja vaikka yritin kuluttaa aikaa käymällä vessassa ja ilmottauduin vasta sen jälkeen, niin istuin kuitenkin tasan puoli tuntia ennen vastaanottoajan alkamista oikeassa odotusaulassa. Siinä vaiheessa tuntui kyllä siltä että en kestä tätä jännitystä enää, ja miten ihmeessä istun muka vielä puoli tuntia paikallani.

No, ei onneksi tarvinnut istua puolta tuntia, vaan pääsinkin tapaamaan lääkäriä jo jonkun verran etuajassa. Ja mä en nyt oikein edes tiedä mistä alkaisin kirjoittamaan. Tai että kertoisinko mitä tapaamisella käytännössä tapahtui vai miltä se musta tuntui vai kertoisinko molemmat ihan sekaisin vai mitä. Ehkä mä kerron ensin miten tapaaminen pääpirteittäin meni.

Tapasin tosiaan siis kirurgin, joka käsittääkseni myös leikkaa mut, vaikka oon kuullut että usein kirurgi saattaakin vaihtua, jopa vielä leikkauspäivänä. Tapaaminen ei kestänyt kauaa, ehkä puolisen tuntia, ja sen aikana käytiin läpi mun asioita. Ei mitenkään hirveän syvällisesti, koska olin täyttänyt esitietolomakkeet sähköisessä asiointipalvelussa, ja suuri osa perustiedoista oli siis siellä. Keskusteltiin mun bmi:stä hetki, tai lähinnä todettiin että mikä se on ja että paljonko olisi hyvä pudottaa painoa veritulppariskin minimoimiseksi (kuulemma jos bmi on yli 32, niin veritulppariski kasvaa).

Sen jälkeen otin paidan pois ja lääkäri mittaili ja tutki mun rintakehän, eli leikattavan alueen. Samalla mietittiin leikkaustekniikkaa (tai no, ei siinäkään ollut miettimistä, kunhan todettiin mikä se on, kun vaihtoehtoja käytännössä oli tasan yksi) ja lääkäri havainnollisti mulle mistä kohtaa leikattaisiin ja miten. Sen jälkeen puin paidan päälle ja jatkettiin keskustelua hetken aikaa. Mun on jotenkin vaikea muistaa mistä kaikesta juteltiin, mutta lähinnä siis leikkaukseen liittyvistä käytännön asioista kuten tarvittavan sairasloman pituudesta, saattajan tulemisesta mukaan, potilashotellissa yöpymisestä ja muusta semmoisesta. Mastektomia on muuten päiväkirurginen toimenpide nykyään!

Mutta siis, nyt olen mastektomiajonossa! Olin valmistautunut taistelemaan siitä, että mä tarvitsen tämän leikkauksen tosi kipeästi ja että mun pitää päästä siihen mahdollisimman pian, olin piirtänyt ajatuskarttoja siitä miten mastektomia mun elämänlaatua parantaisi ja siitä miten paljon dysforia mun elämään nyt vaikuttaa ja valmistautunut niiden avulla kertomaan kaiken. Ei tarvinnut kaivaa ajatuskarttoja esiin eikä oikein perustella muutenkaan. Oletus oli heti, että tämä leikkaus on mulle tärkeä ja pakollinen ja sitä kohti mennään niin pian kuin odotusaikojen puitteissa on mahdollista.

Lääkärin tapaamisen jälkeen menin vielä hetkeksi aulaan odottamaan ja sen jälkeen tapaamaan hoitajaa. Hänen kanssaan puhuttiin vielä tarkemmin käytännön jutuista kuten leikkauksen tarkemmasta ajankohdasta, peruutusaikojen vastaanottamisesta, potilashotellista ja muusta semmoisesta. Lisäksi sain yhteystiedot joihin voin ottaa yhteyttä mastektomian jälkeenkin jos tulee jotakin kysyttävää.

Mulla ei ole koskaan ollut noin hyvää lääkärin tapaamista kuin tänään! Mä olen aina pelännyt terveydenhuollossa asiointia, joskin tämä transprosessi on kyllä yllättäen siedättänyt sille aika hyvin. Lääkärit on mun mielestä kuitenkin usein pelottavia, heillä on auktoriteettiasema muhun nähden, ja lisäksi heidän käsissään on päättää saanko mä sitä mitä tarvitsen.

Tänään mun tapaama lääkäri oli ihan äärimmäisen sensitiivinen niin trans- kuin painoasioihinkin liittyen. Hän ei sanonut kertaakaan yhtään mitään sellaista, mikä olisi satuttanut mua tai mistä olisi tullut mulle hassu olo. Usein niin käy lääkärissä. Hän ei katsonut mua arvioivasti tai ylhäältäpäin, hän ei tehnyt musta ennakko-oletuksia sen takia mitä olen tai miltä näytän. Tuntui, että mut vaan otettiin vastaan sellaisena kuin olen ja nähtiin minuna.

Mä en osaa edes tarkkaan eritellä kaikkea, mikä mulle teki tuollaisen olon, mutta jotakin kyllä. Esimerkiksi kun puhuttiin painosta, niin lääkäri ei kertaakaan käyttänyt sanoja "ylipainoinen" tai "lihava". Mä itse inhoan sanaa ylipainoinen yli kaiken, lihavaksi mua saa sanoa, koska sitä olenkin (ei tietenkään satuttaakseen tai haukkuakseen tätäkään sanaa saa käyttää). Hän onnistui puhumaan painosta ja painonpudotuksesta tosi hienosti niin, että kuuli sen mitä mä sanoin ja kerroin itsestäni sekä elämästäni. Hän osasi antaa oikeasti konkreettisia vinkkejä siihen, mitä arjessa voisi muuttaa, ihan pieniäkin asioita, että painon voisi saada putoamaan. Ja kaikessa hän otti huomioon sen, mitä mä olin kertonut. Lisäksi hän jotenkin sai mut myös tuntemaan, että en ole inhottava tai vääränlainen, että olen ihan hyvä näin, mutta että leikkauksen takia olisi hyödyllistä että pudottaisin muutaman kilon, koska se minimoisi tiettyjä riskejä.

Toinen asia, josta olin erityisen vaikuttunut, oli mun sukupuolen aito näkeminen. Totta kai esimerkiksi transpolilla ollaan tosi tiedostavia sukupuoleen liittyvien asioiden suhteen, mutta musta ei ole vielä koskaan aikaisemmin tuntunut siltä, että mua aidosti ja oikeasti pidettäisiin miehenä. Ei musta tunnu siltä usein edes mun läheisten ihmisten tai ystävien seurassa. Mutta nyt musta aidosti tuntui siltä, että tuo lääkäri piti mua miehenä, ja hän myös puhui musta ihan vaan miehenä sen sijaan, että olisi sanonut transmies (mikä on toki sekin ok, koska mä olen transmies, mutta tuntui tosi hyvältä kun sanottiin ihan vaan mieheksi).

Musta tuntuu hassulta, että vaikka mä seisoin ilman paitaa ihan vieraan ihmisen edessä, ja rintakehä aiheuttaa mulle aivan valtavaa dysforiaa, niin samalla mä koin, että se ihminen pystyi näkemään sen mitä mä oikeasti olen. Ja huomasi, että hän osasi ajatella mikä mun oloa voisi helpottaa, kun hän kehui esimerkiksi että kylläpä mulla on jo paljon rintakarvoja ja rintalihakset tuntuu jo tosi hyvin. Huomion kiinnittäminen niihin mun rintakehän maskuliinisimpiin ominaisuuksiin oli tosi fiksua ja huomaavaista häneltä.

Mutta joo, tapaaminen meni siis tosi hyvin, ja mulle jäi tosi hyvä olo siitä. Taysilta suuntasin keskustaan kuluttamaan aikaa ja syömään, kun en ollut pystynyt koko aamuna syömään mitään. Sen jälkeen matkustin kotiin, ja nyt alkaa kyllä olla sellainen olo, että onkin pian pakko päästä nukkumaan. Tuntuu vähän siltä, että eihän tätä kaikkea edes ihan vielä käsitä.

Mulla on aivan suunnattoman helpottunut olo. Mä olen nyt ihan varmasti matkalla kohti mastektomiaa, ja sen myötä ihan valtava taakka on tipahtanut mun harteilta ja sydämeltä pois. Vihdoin ei tarvitse taistella, ainakaan vähään aikaan.

Ai niin ja hei! Tänään on myös mun diagnoosin vuosipäivä! Mitähän ensi vuonna tapahtuu 15.5.? :D Prosessiin liittyviä asioita ei pahemmin siinä vaiheessa enää pitäisi olla jäljellä... 

Mastektomian esikäyntiaika

Mun mastektomian esikäyntiajan piti olla huhtikuun alussa, mutta se peruuntui tämän koronatilanteen takia. Vaikka olin henkisesti valmistautunut siihen että niin saattaisi käydä, on se kuitenkin koko ajan ollut ehdottomasti vaikein asia mulle tässä koko koronahommassa henkilökohtaisesti. Muutoin koen, että oon tottunut tähän tilanteeseen aika hyvin pikkuhiljaa. Oon saanut tehtyä kouluhommia paljon eteenpäin, enkä samalla tavalla enää koko ajan kaipaa johonkin, vaan oon tavallaan tyytynyt siihen että nyt sitten vaan ollaan kotona. Oon myös ihan tietoisesti pyrkinyt olemaan ajattelematta koko mastektomiaa ja sen lykkääntymistä johonkin hamaan tulevaisuuteen.

Tänään mä kuitenkin sain Taysista postia! Sieltä tuli mun uusi mastektomian esikäyntiaika, ja se on jo toukokuun puolivälissä! Uskalsin haaveilla, että se parhaassa mahdollisessa tapauksessa olisi ehkä joskus kesällä jos silloinkaan, joten tämä toukokuinen aika oli ehdottomasti positiivinen yllätys. Ja todellakin täysi yllätys. 

En osaa edes sanoin kuvailla miten iloinen olen (joten siksi ylläoleva kuva, heh). On tosi helpottunut olo, vaikka samalla iskikin päälle kaikki se sama jännitys mitä aiemmin oli, ja mistä nyt sain vähän taukoa. Olen siis ehdottomasti vain onnellinen tästä ajasta, mutta kun kaikki pysähtyi niin huomasin miten paljon mua edelleen prosessi, asioiden odottaminen, jännittäminen ja pelkääminen ja muut vastaavat asiat kuormitti. Tunnen, kuinka se kuormitus taas nostaa vähän päätään.

Nyt tosin mietityttää lähinnä käytännön asiat, eli miten päästä Tampereelle. Junavuoroja perutaan koko ajan, mutta VR:n verkkokauppaa selatessa kuitenkin näyttäisi siltä, että vuoroja on ihan hyvin ostettavissa. Yritän seurailla, miten paljon vuoroja perutaan, pääsisikö esim. bussilla paremmin. Jos jollakin on tähän jotain sanottavaa, niin saa ehdottomasti jakaa!

Tietysti jännittää myös itse tapaaminen, se että pääsenkö leikkausjonoon nyt lähinnä. Eniten silti mietityttää että selviänkö perille ajoissa kaikista mahdollisista peruutetuista junavuoroista ja muista huolimatta. Vähän tuntuu myös ristiriitaiselta tässä tilanteessa suunnitella reissua Tampereelle, mutta koen, että tämä on mulle ihan pakollista nyt.

Muutoinkin kuuluu tosiaan vallitsevaan poikkeustilanteeseen nähden ihan hyvää. Kuten sanottua, niin oon saanut tehtyä paljon koulujuttuja. Viikon päästä on taas Nebidon pistämisaika, sitäkin ootan innolla, mikä on ehkä vähän hassua, mutta pääseepähän käymään edes jossakin ja toisaalta ei tarvitse taas pariin kuukauteen huolehtia pistämisestä. Keskiviikkona tulee myös täyteen kahdeksan kuukautta testoilla!

Yksi vähän pinnallisempi asia jota oon pohtinut on mun hiukset. Nämä alkaa olla ihan kauhean pitkät ja hirveät, mutta en ole tässä tilanteessa viitsinyt mennä parturiin enkä ole viitsinyt myöskään itse alkaa leikkaamaan. Ajattelin, että antaisin hiusten tässä eristyksissä ollessa kasvaa, niin olisi sitten materiaalia joista leikata kivat. Nyt alkaa kuitenkin olla sellainen olo, että kivat hiukset voisi parantaa myös omaa oloa itsestä, ja olisi tosi ihana päästä parturiin. En tiedä vielä miten tämän toteuttaisi, mutta ainakin voin alkaa miettimään minkälaiset hiukset oikeastaan haluaisinkaan. Olisi kivaa saada hiukset leikattua ennen tuota Tampereenreissua.

Koronakuulumisia

Blogi ei nyt pahemmin ole päivittynyt, koska ei ole ollut oikein mitään päivitettävää. Prosessin kannalta mainitsemisen arvoista on ehkä lähinnä se, että mastektomian esikäyntiaika luonnollisestikin siirtyi. Tai toistaiseksi se on siis peruttu, en vielä tiedä milloin uusi aika on. Toivon, että viimeistään kesällä, mutta nyt on hyvin vaikea sanoa mistään tulevasta ajasta mitään, joten yritän lähinnä olla ajattelematta asiaa. Tuo mastektomia-ajan peruuntuminen ja epävarmuus siitä milloin seuraava aika tulee olemaan, on ollut mulle varmasti se vaikein asia tässä koko korona-asiassa. Kuten kuka tahansa prosessia läpi käyvä, oon joutunut odottamaan paljon ja pettymäänkin välillä, ja siksi odottaminen taas kerran tuntuu tosi vaikealta ja pahalta. Tiedän kyllä, että maailman tilanne on mitä on, ja se menee etusijalle ja ymmärrän sen, mutta silti tämä on ollut mulle tässä se raskain asia.

Muuten kuuluu päällisin puolin ja tilanteeseen nähden oikeastaan ihan hyvää. Ollaan tietystikin oltu lähinnä kotona koiralenkkejä sekä pakollisia asiointeja lukuun ottamatta. Oon pyrkinyt tekemään mahdollisimman paljon koulutehtäviä, ja oon onnistunutkin siinä aika hyvin, mistä oon tosi iloinen. Ollaan pelattu lautapelejä, katsottu Netflixiä, tehty ruokaa... Hyvin tavallisia asioita. Mä latasin The Sims 4:n tietokoneelle ja oon pelaillut sitä (liian) paljon, päivystänyt Sekasin-chatissa oman jaksamisen mukaan, jutellut äidin kanssa puhelimessa, opetellut leipomaan leipää, kasvatellut tomaatintaimia ja katsellut liikaa YouTube-videoita. Lähinnä oon kuitenkin saanut aikaan hyvin vähän mitään normaaliin verrattuna, jos koulujuttuja ei lasketa.

Kauppareissut piristää viikkoja tällä hetkellä ihan hirveästi. Pääsee ulos nauttimaan keväästä (no okei, ulos pääsisi muutenkin, mutta liian vähän tulee lähdettyä) ja saa edes jotakin mielekästä tekemistä.

Muhun selkeästi vaikuttaa tällainen tilanne tosi paljon, että oma normaali arki hajoaa, eikä enää olekaan niitä viikkoa rytmittäviä juttuja kuten kavereiden tapaamisia, keskusteluja, kirkossakäyntejä ja muita vastaavia. Tuntuu, että oma energiataso laskee hirveästi, kun ei ole sitä ylläpitäviä asioita niin paljoa. Jotenkin sitä ajattelisi, että tällaisessa tilanteessahan olisi hirveästi aikaa tehdä kaikkea, mutta jaksaminen tuntuu myös tosi paljon vaikeammalta kuin normaalisti.

Aluksi mä suhtauduin hyvin epäuskoisesti tähän koko tilanteeseen. Ajattelin, että ei tästä nyt Suomessa voi tulla niin paha, ja kun kävin toistaiseksi viimeisen kerran Helsingin keskustassa, niin en ollenkaan osannut ajatella, että se olisi viimeinen kerta pitkään aikaan. Kun sitten todellisuuden jotenkin oivalsi, että nyt ollaan sitten näissä omissa lähiympyröissä vaan, niin olin aluksi tosi energinen. Koin että nyt on sitten paljon aikaa ja energiaa tehdä kaikkea kun ei mihinkään pääse, ja opiskelin, päivystin chatissa lähes joka päivä, tein paljon ruokaa. Pärjäsin jotenkin hirveän hyvin hetken verran.

Harjoittelin leivän leipomista. Tai no, en mä hirveästi harjoitellut vaan löysin tosi hyvän ohjeen ja onnistui heti kertaheitolla! Oon iloinnut tästä suuresti, koska tästä saa tekemistä, onnistumisen tunne on valtava joka kerta ja tämä on ihan älyttömän hyvää ja halpaa tehdäkin vielä.

Tällä hetkellä viikot ja päivät alkaa kuitenkin olla vaan yhtä massaa. En enää muista montako viikkoa tätä on kestänyt, enkä hahmota yhtään missä mennään. Tiedän, että on yhdestoista huhtikuuta, mutten kuitenkaan muista missä vaiheessa kuukausi vaihtui tai missä vaiheessa päästiin jo tänne saakka. En ymmärrä, että nyt oikeasti on pääsiäinen, vaikka tiedän kyllä että on ja olen syönyt mämmiä ja suklaamunia. Maailma tuntuu kaukaiselta, ja samalla se tuntuu tosi läheiseltä esimerkiksi sosiaalisen median ja tämän globaalin yhteisen kokemuksen takia.

Yksi huomio, jonka oon tehnyt on se, että mä kyllä edelleen kuormitun sosiaalisista tilanteista. Nyt kun ne on ihan minimissä, sellaiset kasvokkaiset sosiaaliset kontaktit siis, niin mulla on ollut jollakin tavalla paljon rauhallisempi olo. En oo kokenut jännittämisen tunnetta varsinaisesti moneen viikkoon. Ainoat asiat mitä oon jännittänyt on se, miten jollekin viime vuoden kilpailijalle käy Britain's Got Talentissa tai että minkä yllätyksen Samuel oli mulle keksinyt kun postissa tuli paketti ja Samuel sanoi että siellä on mulle lahja.

Koirat pelastaa monia hetkiä ja päiviä. On aina seuraa, joku jota halia ja silitellä. Koirien lisäksi toki onneksi on myös Samuel. Ilman sitä en olisi yhtään näin järjissäni tässä tilanteessa.

Oon testojen myötä huomannut, että sosiaaliset tilanteet on helpottanut, ja oon siitä varmasti täällä blogissakin joskus kirjoittanut. Nyt kuitenkin huomaan, että kuormitun niistä tilanteista jonkun verran kaikesta huolimatta. Eikä se mitään haittaa, mä myös kaipaan sosiaalisia tilanteita nyt kun niitä ei juuri ole ja nautin kovasti ihmisten tapaamisesta. Mutta pidän arvokkaana sitä, että oon oppinut taas uuden asian itsestäni ja siitä miten mä toimin ja mitkä asiat muhun milläkin tavalla vaikuttaa.

Testoja on tosiaan takana nyt se noin seitsemän ja puoli kuukautta, tuntuu uskomattomalta. En osaa sanoa onko Nebido vaikuttanut muhun eri tavalla kuin Tostran, mutta luulisin että joitakin sen tuomia vaikutuksia on kyllä tullut. Yksi sellainen vähän ikävämpi on finnit. Mulla ei ollut edes ensimmäisessä teini-iässäni nuorena mitään iho-ongelmia, sain joskus yhden finnin ja sitten seuraavan kun edellinen oli jo poissa. Nytkin mun naama on onneksi kyllä saanut olla aika rauhassa, mutta esim. selkään ja olkavarsiin on tullut finnejä, aika paljonkin. En oo toistaiseksi tehnyt niille mitään, kun ei ne nyt sillä tavalla häiritse, mutta oon vaan tehnyt sellaisen huomion että niitä on tullut.

Vähän partakuvaa. Oon iloinnut erityisesti siitä, että mun parta selkeästi yrittää yhdistyä mun viiksiin. Voi toki hetki vierähtää että niin käy, mutta siistiä silti!

Tuntuu myös, että mun ihokarvat on entisestään räjähtänyt kasvuun. Toisaalta ne on kyllä hyvin varmasti ja suht nopeasti lisääntynyt koko testojenkäytön ajan, joten mahdotonta sanoa johtuuko se varsinaisesti juuri Nebidosta, vai olisiko samat muutokset tulleet Tostranillakin yhtä nopeasti. Äänestä on ylipäätään vaikeaa enää sanoa mitään, se nyt on koko ajan edelleen kuitenkin madaltunut ainakin mun ottamista videoista päätellen. Sain myös kutsun ääniterapiaan, mutta en oo vielä ottanut sinne yhteyttä ja sopinut aikoja, koska en mä nyt tässä tilanteessa varmaan mihinkään voisi mennä kuitenkaan. Ääntä oon toki myös nyt käyttänyt varmaan vähemmän kuin tavallisesti, enkä oo havainnut että kurkku olisikaan niin kipeä. Pitää katsoa sitten kun tilanne normalisoituu, että palautuuko enemmän äänenkäytön myötä myös kurkkukipuongelmat.

Yksi asia minkä oon nyt huomannut testojen myötä on myös se, että mun kehon muoto on muuttunut. Ei vielä mitenkään huomattavasti ja merkittävästi, mutta oon ottanut joitakin valokuvia itselleni ennen testojen alkua, ja nyt tein sellaisen huomion, että esimerkiksi mun vyötärön ja lantion alue on tavallaan suoristunut tosi paljon. Siis jos katsoo edestä päin, niin kyljissä ei ole samanlaisia kaaria enää, eikä vyötärö ole niin selkeästi kapeampi kuin lantio, vaan olen tasapaksumpi. Se on ehdottomasti kiva huomata, tai siis totta kai mä haluan vähemmän sellaisia feminiinisiä muotoja itseeni. Muutos ei tosiaan vielä ole huomattava, mutta tällaiset asiat nyt varmaan tapahtuukin ajan kanssa.

Mä en edes tiedä miksi, mutta haluan lisätä tähän tämän kuvan. Ehkä se on vähän kauhea vessassa salamalla otettu selfie, mutta jotenkin iloitsen suuresti siitä, että jopa tällainen tavallaan aika kauhea selfie näyttää ihan minulta. Alan näyttää jo itseltäni, tykkään kasvoistani, äänestäni, parrastani ja peilistä vaan katsoo takaisin minä. Hiukset muuten on ihan ylikasvaneet, en yhtään tiiä mitä tekisin niiden kanssa, joten oon antanut niiden kasvaa, että sitten kaiken tän eristyksen jälkeen ois materiaalia joista leikata tosi kivat.

Tästä tuli nyt aika pitkä postaus, en suunnitellut tätä etukäteen ja kirjoitin vaan kaiken mikä tuli mieleen. En osaa sanoa tuleeko mulle mieleen mitään kovin ihmeellistä kirjoitettavaa lähiaikoina, ja onko mulla ylipäätään energiaa kirjoittamiseen, mutta aiemmin kyselin postausaiheita, enkä todellakaan toteuttanut niitä kaikkia vielä, joten voisin jaksaessani palata niihin, siellä oli nimittäin tosi hyviä aihe-ehdotuksia!

7kk testoilla

Mä oon tänään ollut tasan seitsemän kuukautta testoilla. Joka kerta kun uusi kuukausi tulee täyteen, on jotenkin uskomaton olo. Tai ehkä erityisesti nyt viimeksi kun tuli puoli vuotta testojen aloituksesta, ja nyt tänään. Seitsemän kuukautta tuntuu pitkältä ajalta. Ja onhan sinä aikana aika paljon ehtinyt tapahtuakin.

Fyysisiä muutoksia ei nyt ole varsinaisesti enää uusia, mutta toki karvaa on tullut edelleen lisää, nyt viimeisimpänä oon huomannut (tai no, Samuel on), että mulla on jo aika paljon selkäkarvoja. Lisäksi musta jotenkin tuntuu, että parta- ja viiksikarvat olisi innostuneet kasvamaan entistä enemmän. Geeliltä Nebidolle vaihtaminen voi toki tehostaa myös muutoksia entisestään tässä kevään aikana.

Itse en enää kuule äänessä muutosta puhuessani, mutta videoita katsoessa pientä muutosta on kuitenkin havaittavissa. Oon kyllä onnellinen siitä että oon nauhoittanut mun prosessia videolle. Oon koko ajan kuvannut Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kirjaa pätkissä videolle. Sitä on vielä paljon jäljellä, mutta halusin silti jakaa nämä Samuelin ottamat kuvakaappaukset siitä videosta. Kuten kuvastakin näkyy, niin ensimmäinen on otettu 2 viikkoa testojen aloituksen jälkeen ja tuo toinen tänään. Ero on aika huomattava! Hiusten kasvamisen lisäksi parta sekä viikset on tosiaan kasvaneet myös, ja kasvojen muoto on selkeästi erilainen.

Oon myös itse miettinyt, että onko mun kehon muoto jotenkin muuttunut. Otin kehostani valokuvia ilman vaatteita ennen testojen aloitusta, ja tänään kaivoin ensimmäistä kertaa nuo kuvat esiin koneeni tiedostojen syövereistä ja otin tilalle samankaltaiset kuvat. Niiden ottaminen on vaikeaa, mutta ne onkin lähinnä mulle itselleni dokumentteina siellä, koska keho kuitenkin muuttuu ja siitä ei koskaan enää tule samanlaista kuin se on ollut. Haluan, että mulla on kuvia tallessa itsestäni ennen testoja, vaikka keho ihan valtavaa dysforiaa onkin aiheuttanut ja aiheuttaa välillä edelleen.

Suurin ero noiden kuvien välillä oli ehdottomasti karvaisuus, mutta sen mä nyt tiesinkin. Toinen huomio jonka tein, oli hartioiden leventyminen. Takaapäin otetussa kuvassa huomasi myös, että selkä näytti ehkä vähän erilaiselta. Sen lisäksi yksi iso ja huomattava muutos (jota en kuitenkaan peiliin katsoessani ole hoksannut) oli mun vyötärö! Se on muuttunut huomattavasti suoremmaksi. Tai kun ennen siinä oli sellainen ihan huomattava kapeampi kohta tai kaari, niin nyt se linja on tosi paljon suorempi. Ehdottomasti positiivinen muutos siis!

Tein myös äänivideon taas, tai siis teen joka kuukausi, mutta nyt yhdistelin parin viime kuukauden videot edellisten perään ja jaoin videon taas YouTubessa. En tiedä onko mitään järkeä jakaa sitä aina parin kuukauden välein, mutta toisaalta miksipä ei. Joten tässä olisi: 

Mulla on tänään ollut tosi hyvä päivä ja fiilis, vaikka oon vaan ollut kotona. Tai no, niin kai tässä nyt pitäisi jatkossakin lähinnä olla. Koronavirus ei vaikuta niin paljoa muhun kuin moniin muihin. Töitä en toki voi nyt tehdä, mutta koulujutut oon tehnyt tähän saakka muutenkin itsenäisesti kotoa käsin. Eniten muhun vaikuttaa se etten voi nähdä kavereita, haahuilla ostoskeskuksissa tai kirjastoissa enkä käydä kirkossa. Mulla on onneksi kuitenkin turvallinen ja ihana koti sekä hyvää seuraa niin koirista kuin Samuelistakin. Olen perusterve ja toistaiseksi myös flunssaoireeton, joten voin asioida lähikaupassa ja käydä kävelyillä ulkona niin halutessani.

Yksi suuri ja kurja vaikutus tällä viruksella muhun kuitenkin on, ja se on se että mun mastektomian esikäyntiaika on mitä luultavimmin peruttu. En ole vielä saanut siitä virallista tietoa postitse, mutta oletan että näin kuitenkin on nyt kun terveydenhuoltoa priorisoidaan tämän koronatilanteen mukaan, mikä on ymmärrettävää, mutta silti kurjaa tietenkin. Pahimmassa tapauksessa tämä viivästyttäisi mun esikäyntiaikaa useammalla kuukaudella, mutta mikäli saan uuden ajan viimeistään kesäkuulle, on hyvin luultavaa että mun mastektomia ehtisi kuitenkin olla tämän vuoden puolella. Oon suhtautunut tilanteeseen yllättävän rauhallisesti ja ollut lähinnä iloinen siitä että mun lähete ylipäätään meni läpi.

Kutsu mastektomian esikäynnille

Mä sain tänään postissa kutsun mastektomian esikäynnille!

Mitähän osaisin edes kertoa? En voinut olla hyppimättä ja kiljahtelematta ilosta, kun huomasin, että Taysista saapui paksu A4-kokoinen kirjekuori, se kun usein tarkoittaa sitä, että se sisältää paljon informaatiota ja täyteltäviä papereita, eikä se siksi voinut olla oikein muuta kuin kutsu tuonne esikäynnille, ja sehän se tosiaan olikin.

Kuten kuvasta näkyy, niin esikäynti on 3.4. eli tasan kolmen viikon kuluttua. Jännittää jo nyt hirveästi, mutta oon kyllä iloinen. Kirjoittelin reilut pari viikkoa sitten tunnelmiani lähetteenteosta täällä, enkä voi sille mitään, että mussa herää sellainen pieni voitonriemuinen olo kun mietin, että se lääkäri oli väärässä ja lähete menikin läpi heti.

Mä en uskalla olla kovin toiveikas leikkaukseenpääsyn suhteen, vaikka tää onkin iso askel sitä kohti. Tämä prosessi on kuitenkin opettanut mulle, että pettymykset tuntuu suuremmilta kuin koskaan, koska on kyse niin isoista ja elintärkeistä asioista, ja jos tipahtaa, niin tipahtaa korkealta. Siksi yritän olla toivomatta liikoja, mutta samalla toisaalta en vaan kykene olemaan iloitsematta.

Esikäynnillä mä siis tapaan kirurgin, ja keskustellaan tuosta toimenpiteestä. Saan varmaan paljon tietoa, keskustellaan leikkaustekniikoista ja siis no kaikesta tuohon leikkaukseen liittyvistä asioista. Mikäli kirurgi katsoo, että mä oon leikkauskunnossa (en usko, että tässä voi olla mitään muuta estettä kuin tuo bmi, toivon ettei sekään muodostu esteeksi), niin hän voi asettaa mut leikkausjonoon. Leikkausjono on tällä hetkellä käsittääkseni noin 6kk, ja sehän on periaatteessa hoitotakuukin. Joillakin on mennyt yli tuon 6kk pitkien jonojen takia, jotkut on päässeet allekin sen. Lisäksi mun on mahdollista ilmoittaa pystyväni ottamaan vastaan myös peruutusaikoja, eli jos joku vaikka sairastuu, niin silloin mut voidaan suht lyhyelläkin varoitusajalla kutsua leikkaukseen.

Mä en toivo oikeastaan mitään muuta niin paljoa kuin sitä, että pääsisin leikkausjonoon, ja mun mastektomia olisi tämän vuoden aikana. Aion toki ilmaista, että mun on mahdollista tulla leikattavaksi lyhyelläkin varoitusajalla, mikä on ehdottomasti mun tänhetkisen elämäntilanteen positiivinen puoli. 

Tuntuu uskomattomalta, että vielä muutama viikko sitten tuntui siltä, että mun ja mastektomian välissä on hirveästi mutkia ja selviteltävää, kauhea matka ja pitkä odotus. Lähete oli yksi iso askel eteenpäin, mutten uskaltanut olla kovin toiveikas sen suhteen, ja nyt sekin sitten meni läpi ja pääsen esikäynnille. Jos siellä kaikki menee hyvin, niin mun tarvitsee enää vain odottaa.