Pientä vaikuttamista

Jostakin syystä ihan muutama viikko sitten heräsin siihen että mäkin voisin yrittää edes jotenkin ruohonjuuritasolla parantaa asioita mitä tulee sukupuolivähemmistöihin. Tai ehkä se johtui siitä, että koulut taas alkoi ja piti kirjautua Wilmaan ja kohdata siellä odottava naisoletettu valmiiksi sinne ladattu profiilikuva joka tuntuu vähän nurinkuriselta joka kerta kun sinne kirjaudun. Ja siitäkin, että olen ilahduttavasti bongannut uusia sukupuolineutraaleiksi merkittyjä wc-tiloja viime aikoina aika paljon. 

En oikein tiennyt kehen ottaa yhteyttä, mutta päätin lopulta laittaa viestiä oman kouluni opintopsykologille jolle keväällä olin käynyt omista asioistani myös juttelemassa. Tiedustelin, voisiko omalla kohdalla näkyvään sukupuolimerkintään itse vaikuttaa jos se oletus on väärä, ja että miten toivetta kaikille sopivista wc-tiloista koululla voisi viedä eteenpäin. Tänään puhuin hänen kanssaan puhelimessa, ja vaikka asiat nyt ei mihinkään nähtävästi muutukaan, niin olen iloinen siitä että hän halusi viedä mulle tärkeitä asioita eteenpäin ja teki kaiken voitavansa niiden eteenpäin viemiseksi. 

Koulun järjestelmiin tiedot tulee kuulemma myös sukupuolen osalta suoraan väestötietojärjestelmästä, ja koska esimerkiksi mulla on naisen hetu, niin mun sukupuoli koulun järjestelmissä automaattisesti on nainen vaikkei se missään määrin mulle oikea merkintä olekaan. Sitä ei kuulemma tällä hetkellä pysty koululta muuttamaan. Kysyin kuitenkin, voisikohan koulu miettiä voisiko järjestelmää muuttaa siten, että siihen merkintään siellä olisi itse mahdollista vaikuttaa. Itse en tietenkään tiedä miten tuollaiset järjestelmät toimii ja kuinka vaikeaa se on, mutta luulisi että sukupuoli olisi ihan samalla tavalla muokattavissa oleva tieto kuin vaikka nimi tai uusi osoitekin. Sen ymmärrän, että esimerkiksi tietoa syntymäpäivästä ei voi muuttaa, tai että virallinen asuinpaikkakunta ja nimi tulee maistraatista, joskin nimikin on kuitenkin muutettavissa ihan vaan ilmoituksella koulun kansliaan. Voi olla että käyn omalla kohdallani kysymässä, voisiko sen nais-merkinnän sieltä poistaa. Hetun loppuosa kun ei loppujen lopuksi todellisuudessa välttämättä kerro henkilön oikeaa sukupuolta. 

Toinen asia josta kysyin oli sukupuolineutraalit wc-tilat. En tiedä miten muiden oppilaitosten laita on, mutta ainakin Helsingissä näkee esimerkiksi ravintoloissa, kirjastoissa ja tavarataloissa jo paljon sukupuolineutraaleiksi merkittyjä vessoja. Inva-vessat usein onkin neutraaleja, mutta musta tuntuu vähän ristiriitaiselta joskus käyttää niitä esim. meidän koulussa koska niitä on hyvin vähän, ja joku voisi oikeasti tarvita niitä esim. liikuntarajoitteen vuoksi. 

Useissa paikoissa sukupuolineutraali wc on toteutettu ilman mitään ihmeempää remonttia merkitsemällä wc kyltillä kaikille sopivaksi ja poistamalla sukupuolitetut mies- ja naiskyltit. Mun mielestä se on ihan hyvä vaihtoehto, vaikka siellä toisessa vessassa sitten olisikin ne pisuaarit. Silti ne merkit antaa meille kaikille sukupuolesta tai sen ilmaisusta riippumatta luvan käyttää niitä. 

Mun koululla on kaksi kampusta, ja toinen poistuu pian käytöstä, joten ehkä onkin ihan ymmärrettävää että sinne ei aleta enää suurempia muutoksia tekemään (ainakin yritän ajatella näin, vaikka ei ne pari uutta kylttiä keneltäkään kuitenkaan olisi pois). Toista kampusta korjataan ja rakennetaan suuremmaksi, ja opintopsykologi lupasikin viedä viestin pääsuunnittelijalle eteenpäin, josko wc-tilat voisi toteuttaa edes osittain sukupuolineutraalisti. Siitä olen iloinen! 

Samalla mietin, että näistä asioista ei pitäisi tehdä vaikeampia kuin ne ovat. Uusi kyltti vessan ovessa tekee siitä jo kaikille sopivan, se että siinä lukee ihan pelkästään vaikka että wc. Eikä mun tarkoitus ole vaatia että välttämättä kaikkia vessoja muutettaisiin sukupuolineutraaleiksi jos jollekin se on kynnyskysymys. Toisaalta ehkä juuri sellaisten ihmisten pitäisi ymmärtää miksi myös meille sukupuolivähemmistöihin kuuluville on tärkeää pystyä asioimaan vessassa ilman ylimääräistä stressiä, pelkoa tai väärinsukupuolittamista. 

Kaikkinensa en siis tainnut saada juuri mitään konkreettista aikaan, mutta vein kuitenkin ehkä edes vähän tietoisuutta ja asioita eteenpäin. Joskus musta tuntuu tosi raskaalta ajatella mitään omien tai muiden oikeuksien ajamista tai asioista tiedottamista kun itse olen vielä tässä prosessissa ja kaikki tuntuu niin haavoittavalta, mutta ehkä asioita voikin tehdä nimenomaan sen mukaan miten itse jaksaa ja pystyy. 

Vuosi sitten

Facebook muistuttelee mua aina samana päivänä tapahtuneista menneistä tapahtumista vuosien takaa, ja pari päivää sitten se näytti mulle mm. allaolevan kuvan. Se on otettu vuosi sitten. Jotenkin tuo katse ja minä ja kaikki sai mut ajattelemaan mitä elämä oli vuosi sitten, tai miten eri tavalla moni asia myös prosessiin liittyen oli silloin. 

Vuosi sitten mun virallinen nimi ei ollut vielä Leimu, vaan Leimu oli ehkä vain yksi nimi jollakin listalla jossa oli mun mielestä kivoja nimiä. Mä en ollut vielä hakenut lähetettä transpolille, en ollut kertonut läheskään kaikille mun läheisille ihmisille että en ole nainen (mä varsinkin aluksi tulin kaapista aina vaan ilmoittamalla että en ole nainen sen sijaan että olisin vaikka sanonut että olen muunsukupuolinen, jotenkin sen ääneen sanominen tuntui tosi vaikealta silloin). 

Muistan vuosi sitten miettineeni jotenkin niin, että elämä on ihan hyvää ja olin tosi onnellinen siitä että tiedän kuka olen ja asioissa oli sitä kautta jotenkin järkeä, mutta samalla muistan ahdistuneeni siitä että jos mä haen sen lähetteen (jossain mielessäni tiesin että ei oikein ole muuta vaihtoehtoa) niin mun todellakin täytyy puhua näistä asioista myös mun perheen kanssa ja ne tulee ihan yleisestikin ihmisten tietoon. Se pelotti mua aivan valtavasti. 

Jossakin sisimmässäni mä todellakin tiesin, että sen lähetteen hakemisen aika tulee kyllä, ja että nimenkin vaihdan sitten kun uskallan. Silti mä en uskaltanut ollenkaan ajatella että nyt vuoden päästä mun elämäntilanne on tämä mikä se on. 

En olisi voinut kuvitella että ihan parin kuukauden päästä vaihtaisin mun nimen ja hakisin transpolille lähetteen. En voinut kuvitella että kertoisin mun koko työyhteisölle sukupuolestani ja uudesta nimestäni, ja että vuoden kuluttua mun uusi nimi olisi niin hyvin ajettu sisään että sitä käyttäisi jo oikeastaan kaikki mun läheiset ja mun elämässä olisi paljon ihmisiä jotka ei edes tunne mua vanhalla nimellä. En voinut kuvitella että prosessi olisi jo käynnissä ja asiat todella olisi menossa siihen suuntaan mistä hädin tuskin vuosi sitten uskalsin haaveilla. 

Yläpuolella on kuva musta nyt. Tosi paljon on muuttunut, muukin kuin uudet silmälasit ja lyhyemmät hiukset. Musta tuntuu että jokin mun katseessa on erilaista, joku mussa on erilaista. Tuntuisi vähättelevältä ja vähän väärältäkin sanoa että olen nyt onnellisempi ja asiat on paremmin, vaikka tavallaan se pitääkin paikkansa. Mun on koko ajan parempi olla, koska mitä avoimemmin elän todeksi sitä kuka olen, sitä nähdympi ja olemassaolevampi olo mulla on. Samalla dysforia on viimeisen vuoden aikana käsitteenä kirkastunut mulle ihan uudella tavalla, ja sen aiheuttama paha olo ja ahdistus on noussut sellaisiin sfääreihin etten ehkä olisi voinut kuvitellakaan. 

Oon oppinut myös itsestäni paljon uutta viimeisen vuoden aikana (toki sitä ennenkin). Mun kokemus ja havainnot siitä kuka olen on vahvistunut ihan valtavasti ja mulla on jotenkin paljon selkeämpi olo, vaikka tuntuu että entistä vähemmän osaan odottaa elämältä mitään. On jotenkin helpompi rauhoittua elämään tässä hetkessä ja ymmärtää se että elämä vie mut kyllä eteenpäin. 

Muunsukupuolisten hoitoihin pääsemisen vaikeutuminen

Viime päivinä ainakin mun elämää on varjostanut ihan hirveästi uutinen siitä, että niin Helsingin kuin Tampereenkin transpolit on tehneet linjauksen olla antamatta enää hoitoa ns. muunsukupuolisuusdiagnoosilla. Transpolilta on siis mahdollista saada diagnoosiksi joko f64.0 eli transsukupuolisuus tai f64.8 eli muu sukupuoli-identiteetin häiriö. Nyt on kuitenkin niin, että tuolla f64.8-diagnoosilla ei enää saa transpolilta lähetettä kirurgiaan tai hormonipolille. Aikaisemmin on liikkunut huhua siitä, että Helsingissä ei saisi muunsukupuolisena hoitoa, mutta mun kuuleman mukaan asia on ollut niin, että Helsingissä kirurgit eivät esimerkiksi suostu leikkaamaan tuon f64.8-diagnoosin saaneita, mutta lähetteen voi saada sitten esimerkiksi Tampereelle. Käytännössä hoitoa siis on saanut, mutta se on pitänyt hakea muualta. 

Nyt tilanne on kuitenkin tosi kaoottinen ja kamala varsinkin meidän muunsukupuolisten kannalta jotka on vielä prosessissa. Itse hajosin jotenkin ihan kokonaan kun maanantai-iltana sain tiedon tästä asiasta, ehkä siinä purkautui vähän muitakin mieltä painaneita juttuja samalla, mutta itkin ihan hallitsemattomasti ja tuntui että koko maailma romahtaa. 

Maanantaina mun oli pakko alkaa pian nukkumaan, koska seuraavana päivänä piti jaksaa mennä töihin. Nukuin huonosti ja suuntasin aamulla harkkapaikalle ja yritin olla ajattelematta omia asioitani. Aamulla asiat kuitenkin usein on paremmin kuin illalla, vaikka kyseessä olisi ihan sama juttu, tai mun kohdalla se ainaskin menee yleensä niin. Ehkä musta ei seuraavana aamuna tuntunut enää ihan siltä että koko maailma kaatuu tähän nyt ja heti, mutta koko viikon tämä uutinen on kyllä ollut mielessä koko ajan ja varjostanut ihan kaikkea. Tuntuu että olen ollut tavallista ahdistuneempi heti kun olen voinut pysähtyä ajattelemaan asioita enkä saa sitä pois mielestä millään. 

Vaikka mun elämässä on muutakin kuin prosessi ja vaikka mä olen muutakin kuin tämä prosessi, niin se on kuitenkin jotenkin tällä hetkellä olennaisin osa sitä minkä päälle elämääni kasaan. Se on toivo tulevasta, se on toivo siitä että joskus enää ei ole näin paha olla. Mä en pysty ajattelemaan tulevaisuutta ilman sukupuolenkorjausta, vaikka mulla on elämässä ihan hirveästi ihania, onnellisuutta tuottavia asioita joista olen valtavan kiitollinen (ja jotka ei liity mun korjausprosessiin), niin tuntuu että elämällä ei vaan ole pohjaa eikä mulla tulevaisuutta ilman sitä. 

Ehkä kuka vaan joka on lukenut mun blogia tai joka mut muuten tuntee, ymmärtää miksi sukupuolenkorjausprosessi on mulle niin tärkeä asia, elintärkeä. Ja se on sitä varmasti jokaiselle joka tähän prosessiin hakeutuu, ei tätä kukaan huvikseen tee. Kun sitten tuleekin uutinen, että hoitoa ei saakaan, on se ihan hirveän järkyttävää ja horjuttaa koko elämää ja yhden ihmisen maailmaa. 

Mun suunnitelma on yrittää hakea se diagnoosi f64.0. Oon pohtinut myös jo keväästä saakka koko ajan enenevissä määrin, että mun pitäisi hakea se ehkä muutenkin. Koen kyllä olevani muunsukupuolinen, mutta samalla mä koen myös olevani mies. Tai mitenhän osaisin tämän selittää. En koe olevani ihan binäärinen mies, mutta koen olevani mies kuitenkin jossakin määrin. Haluan sosiaalisissa tilanteissa mennä läpi miehenä. Nainen mä en missään nimessä ole, ja mies tuntuu varsin sopivalta, vaikken ihan siellä binäärisessä ääripäässä olekaan. 

Sitä mä en tiedä kuinka vaikea mun on tuota f64.0-diagnoosia tässä vaiheessa saada. Olen toistaiseksi puhunut koko ajan pelkästään muunsukupuolisuudesta ja ehkä transmaskuliinisuudesta polilla, koska olen jotenkin ajatellut että mun kokemuksen täytyisi pysyä tosi samana jotta saisin ylipäätään mitään diagnoosia, ja aikaisemmin mulle oli ihan sama kumman diagnoosin saisin, koska molemmilla oli mahdollista saada ne hoidot joita tarvitsen. Nyt kun se ei enää ole mahdollista, niin mun täytyy vaan saada tuo diagnoosi joka mahdollistaa mulle ne hoidot joita polilta olen lähtenyt hakemaan. 

Mun prosessi etenee nyt siis niin, että ihan pian on läheistapaaminen, ja sen jälkeen saan odotella luultavasti vielä ihan useamman kuukauden ennen kuin pääsen psykologin tapaamisiin, niitä on psykiatrin mukaan tiedossa 2-5 ihmisestä riippuen. Psykologin käyntien jälkeen mulla on vielä hoitoneuvottelu. Tavallaan koen, että mun tilanne on tähän yleiseen tilanteeseen nähden ihan hyvä, koska mulla on vielä reilusti tutkimusjaksoa jäljellä. Pystyn vielä vakuuttamaan ihmiset siellä siitä että mun kokemus on vahvistunut enemmän tuota f64.0-diagnoosia vastaavaksi, mikä siis kyllä pitää ihan paikkansakin. 

Ihan hirveä tilanne tämä on silti monelle meistä, ja jotenkin kun tämä prosessi on jo itsessään henkisesti tosi raskas niin tuntuu vaan niin väärältä että sitten joutuu vielä miettimään kaikkea tällaista ylimääräistä.

Tässä vielä linkki juttuun aiheesta. 

Valokuvausprojekti

Sain tehtäväksi valokuvata erilaisia itseeni liittyviä kuvia. En siis transpolilta vaan ihan toisaalta, mutta koska minuus liittyy niin vahvasti myös tähän blogiin, niin päätin tulla jakamaan näitä kuvia täälläkin. Tässä ei todellakaan ole vielä kaikki kuvat joita aion kuvata, mutta joitakin nyt kummiskin. 

Aiheena oli siis ottaa itsestään erilaisiin tehtävänantoihin perustuvia kuvia, esimerkiksi "se minä, josta pidän", "se minä jota kukaan ei tiedä" tai "se minä jonka muut näkevät". Mun on usein vähän vaikea pysyä tehtävänannoissa ja tykkään soveltaa, joten en pitäytynyt ihan kauheasti missään tietyissä annetuissa ohjeissa, vaan päätin dokumentoida yleisesti ottaen sitä mitä ja kuka mä olen ja miltä musta tuntuu, mikä on mun elämää. Otin kuvia joiden ottaminen tuntui hyvältä ja päätin että katson mitä niistä saan irti. 

Ensimmäiset kolme kuvaa ovat ikään kuin sarja. Niiden on tarkoitus vaan dokumentoida sitä mitä mun elämä on ja realististia yksityiskohtia musta. Siitä kun olen matkalla johonkin, en ihan vielä missään. Näiden kuvien suhteen mulla on sellainen rauha. Mulla nyt vaan on parta, binderin käyttö on jokapäiväistä (ei kivaa, mutta se nyt vaan on) ja alimmassa kuvassa on pala binderiä, boksereita ja kotikollareita (ehkä jotenkin se pointti että binderi on ihan yhtä arkista kuin kollarit ja bokserit, tai yhtä jokapäiväinen osa mun pukeutumista). En vielä keksinyt näille kolmelle kuvasarjalle nimeä, mutta jotain arkista sen täytyisi olla. 

Tää seuraava kuva on musta ehkä vähän hölmö. Tai se ei ole kuvana oikein mun silmää miellyttävä, mutta siinä on kuitenkin jotain rauhaa. Makaan siinä meidän olohuoneen matolla jossa makaan usein rapsuttelemassa koiria. Se kuvaa koko meidän kodin yhteisiä tiloja ja sitä miten hyvä mun on olla tässä kodissa. En kuitenkaan ole varma päätyykö tämä siihen ihan kaikista lopullisimpaan valmiiseen projektiin. Tavallaan mua viehättää se miten koruton ja mitäänsanomaton mutta kuitenkin rauhallinen tämä kuva on. Ja siinä pääsee kuitenkin aika lähelle mua. Ehkä se saa jäädä. En kyllä keksi sillekään nimeä. Nimi voisi tehdä siitä jotenkin kivemman. Ehkä se vois olla vaan rauha. Tai koti. 

Luulen että tämän seuraavan kuvan nimi täytyy olla kipu. Sanaton ja hiljainen, mutta jokapäiväinen ja jatkuva. Sellainen että siihen on jo tottunut, mutta aina se vaan satuttaa. 

Joku tässä seuraavassa kuvassa miellyttää mua hirveästi, mutta en silti oikein tiedä mikä tai miksi. Tavallaan tää kuva voisi olla ihan mitä vaan. Mä kuitenkin ehkä kutsuisin sitä jollain tavalla väsymykseksi tai uupumukseksi. Sellaiseksi jatkuvaksi olotilaksi vähän kuin tuo kipukin joka vaan jatkuu ja johon on pakko alistua ja jonka kanssa vain on pakko elää kunnes asiat muuttuu paremmiksi. Se pitää varpaillaan vaikka samalla vie elämästä värejä. Se pitää koko ajan huomioida vaikka haluaisi unohtaa. 

Tämä viimeinen kuva herätti mussa eniten tunteita ja tuntui hurjaltakin. Ei se kuvauksellisesti ole mitenkään ihmeellinen tai visuaalisesti hieno, mutta se kertoo jotenkin niin paljon. Se kertoo väärinsukupuolittamisesta ja dysforiasta ja pakokauhusta. Keksin että kun tässä nyt olin ottanut jo kuvia, niin kokeilen pukea päälleni mekon ja katsotaan mitä siitä tulee. Riisuin binderin, puin päälle mekon, otin silmälasit pois. Mä menin aivan paniikkiin. En yhtäkkiä meinannut saada henkeä, tuntui että saan kohta paniikkikohtauksen. Jotenkin mut valtasi pakokauhu kun näin itseni peilistä, kun otin pari askelta sen näköisenä. Ihan vaan yksin kotona omassa huoneessani. 

Yritin tallentaa sen tunteen kuviin. En tiedä onnistuinko. Tässä kuvassa on tavallaan kaksi puolta, toinen sellainen tosi hillitty, se minä joka ottaa vastaan kaiken väärinsukupuolittamisen vaikka kuinka sattuu, vaikka valmiiksi jo sattuu. Se joka pysyy tyynenä, mutta on ilmeetön ja jota tavallaan ei edes ole. Ja sitten siellä taustalla on se pakokauhu, inho, dysforia, pelko, rikkinäisyys. Sitä on vaikea pitä aisoissa joskus. Ja siitä tämä kuva kertoo, tai noista kahdesta puolesta. 

Valokuvaaminen on tosi voimauttavaa. Vähän musta tuntuu tyhmältä että kun mun pitäisi kuvata kuvia jotka kuvastaa mua, niin ne sitten kertookin melkein kaikki mun prosessista tai sukupuolesta. Toisaalta se on ehkä aika luonnollista juuri nyt, mutta jotenkin se ahdistaa, koska mä kuitenkin haluan tulla nähdyksi myös jotenkin muuten kuin tämän prosessin kautta. Mä en ole yhtä suuri kuin mun prosessi tai sukupuoli, vaan mä oon paljon muutakin. 

Ehkä seuraavalla kerralla lähden ulos ottamaan valokuvia ja keskityn johonkin kauniimpaan niinkun vapauteen ja siihen miten mä haluaisin tulla nähdyksi ja siihen kuka mä ihan kokonaisuutena olen. Ehkä palaan jakamaan myös niitä kuvia täällä. Joka tapauksessa mä luulen että myös nämä kuvat tekivät tehtävänsä ja auttoivat mua ymmärtämään itseäni taas vähän paremmin. 

PS: Vähänkö mulla on paljon partaa! 

Kuvakuulumisia

Latasin tähän postaukseen kuvitukseksi muutaman viimeaikojen Instagram-kuvan. Ne kertookin aika paljon siitä mitä mulle kuuluu, ja koska mun tarkoitus lähinnä oli tulla vähän päivittämään kuulumisia, voisin kertoa jokaisesta kuvasta vähän. 

Tässä ensimmäisessä kuvassa olen ajamassa kaupasta pyörällä kotiin. En tykkää pyöräilystä, mutta pitää nyt kerran kesässä ainaskin silti pyöräillä. Tässä on meneillään yksi kesäloman viimeisistä päivistä.

Tämä kuva edustaa kotia ja mun huonetta. On ollut tosi tärkeää, ja on edelleen, että sain juuri tämän kodin ja että mun on hyvä olla täällä. Mun huone (ja koko tää koti) on turvapaikka kaikelta muulta maailmalta silloin kun sitä tarvitsen, eikä mun sanat riitä kertomaan sitä miten kiitollinen ja onnellinen olen tästä kaikesta. 

En muista olenko koskaan blogin puolella kertonut että mulla on hamsteri. Sen nimi on Kettu. Kettu muutti mun luokse eläkekotiin viime keväänä, ja vaikka aluksi vähän arasteltiin toisiamme, niin etenkin nyt mun muuton jälkeen meistä on tullut paljon läheisempiä. Ketusta on ollut mulle paljon seuraa nyt kun asutaan kuitenkin aika tiiviisti samassa huoneessa ja kuuntelen sen rapisteluita joka ilta kun alan nukkumaan. 

Sitten on kuva mun uusista söpöistä banaanisukista ja harjoittelupaikan lattiasta. Mun harjoittelu tosiaan alkoi keskiviikkona, ja ainaskin toistaiseksi se on tuntunut tosi hyvältä ja kiinnostavalta ja mun on ollut hyvä olla siellä. Tuntuu tosi hyvältä että on harkkapaikka, se on vähän kuin kävisi töissä. Päivissä on joku rytmi, elämällä on tarkoitusta taas vähän enemmän, ja arki rytmittyy helpommin. Tulee sellainen olo että elämä on kokonaisempaa ja se on ihanaa. 

Viime yönä tein elämäni ensimmäisen yövuoron. Se kesti huimat seitsemäntoista tuntia, joskin muutaman tunnin siitä kyllä nukuin. Yövuoro oli jotenkin tosi hyvä kokemus, vaikka töistä lähtiessä hiljaisessa Helsingin keskustassa käveleminen lauantaiaamuna tosi väsyneenä tuntuikin ehkä vähän surrealistiselta. Tuntui että maailma on jonkun verhon takana, mutta sitä suloisempi tunne oli päästä kotiin nukkumaan. 

Viimeisen kuvan olen ottanut itsestäni tänään kun kävin ruokakaupassa. Tuntui jotenkin tosi onnelliselta, enimmäkseen kai siksi että ulkona oli vihdoinkin siedettävän vähän asteita. Tämä helle on ollut mulle ihan uskomattoman raskasta, ja vaikka siihen jossakin määrin on ehkä tottunutkin, niin kuitenkin se on ottanut veronsa niin henkisesti kuin fyysisestikin joka ikinen päivä, erityisesti varmaan henkisesti. Mun elämänlaatua paransi jo tämä yksi ei ihan niin kuuma päivä aivan valtavasti, mulla oli pitkästä aikaa sellainen olo että voin hengittää ja elää normaalisti. 

Olen ollut viime päivinä jotenkin uskomattoman kiitollinen. Tuntuu, että Helsinkiin pari kuukautta sitten muuttaessani olin tosi eksyksissä, ja vaikka muutto tuntui oikealta, niin enhän mä yhtään tiennyt mitä se toisi tullessaan. Enkä tietysti tiedä vieläkään, koska elämä on koko ajan muuttuva jatkumo, mutta jotenkin kun ajattelen edes näitä paria kuukautta, niin mulla on hirveästi onnenaiheita. Niin moni isokin asia on selvinnyt tai lähtenyt selviämään, ja niin moni arkinen mutta sitäkin tärkeämpi juttu on jotenkin asettunut uomiinsa. Mulla ihan oikeasti on oma elämä täällä. Mulla on aivan ihana koti, ystäviä, harjoittelupaikka, perhe. Arki ja tutut ympyrät joissa on hyvä ja turvallinen olla. Oon oppinut hirveästi itsestäni ja tuntuu että olisin tämän yhden kesän ja muutaman kuukauden sijaan elänyt monta vuotta. Se on tosi huikeeta.