Mun koko maailma on muuttunut

Yritin ennen mastektomiaa pohtia miltä musta tuntuisi leikkauksen jälkeen. Jotenkin ajattelin, että luultavasti tunteet pyörii lähinnä ilon, onnen ja helpotuksen ympärillä, mutta samalla tiedostin myös, että näin iso elämänmuutos ja muutos omassa kehossa voisi aiheuttaa hyvin monenlaisia tunteita. Yritin valmistella itseäni siihen, että oma olo saattaisi yllättääkin, eikä kaikki ehkä olisikaan niin iloa ja onnea kuin ajattelin.

No, toistaiseksi kaikki on kyllä pitkälti ollut aika onnellista. Mun olo on helpottunut. Helpottunut siitä, että enää tätä ei voida ottaa multa pois. Mun keho on mun, eikä sen toteutuminen riipu enää siitä mitä mieltä joku lääkäri on mun painosta tai siitä miten koronavirus leviää. Mulla on tämä rintakehä ja se on ja pysyy. Siksi mun reaktio heräämössäkin varmaan oli niin tunteellinen; mä olin haaveillut siitä hetkestä kun herään leikkauksen jälkeen jo monta vuotta, ja kun vihdoin olin siinä hetkessä, tuntui että vuosien odottamisen loppumisen tuoma helpotus lähti purkautumaan (minkä lisäksi taisin siis toki olla aika vahvan lääkityksen vaikutuksen alaisena edelleen, mutta kuitenkin). 

Mietin paljon sitä, että vaikka vanha rintakehä tuntui väärältä ja aiheutti valtavaa dysforiaa, niin tuntuisiko uusi rintakehä sitten kuitenkaan heti automaattisesti omalta. Mutta tuntuu se! Tiedän kyllä, että paranemisen myötä se tulee vielä varmasti jonkin verran muuttumaan, mutta siinä se nyt kuitenkin on ja mulla on vain sellainen olo, että olen saanut jotain sellaista joka mulle kuuluukin. Ihan kuin olisin saanut kehoni takaisin, vaikkei mulla tällaista kehoa koskaan ole ennen ollutkaan.

Oon kärsinyt dysforiasta ja bindannut niin kauan, että ajattelin ettei dysforia jotenkin häviäisi ihan heti tai ainakin että tuntuisi oudolta jos sitä ei yhtäkkiä enää olisi. Mutta no, leikkauksen myötä kyllä hävisi dysforia, eikä se tunnu mitenkään oudolta. Tuntuu vaan siltä, että näin tämän olisi aina kuulunutkin olla, ja on vaan jotenkin täydellisen hyvä olo omasta kehosta juuri nyt.

Viime yönä nukahdin ajatukseen siitä, että ensi kesänä ehkä mennään taas Samuelin vanhempien luo juhannukseksi. Voin silloin olla pelkkä t-paita päällä kesälomalla, ilman binderiä. Voin mennä uimaan järveen. Voin nukkua helteellä paidatta. Voin kävellä niin pitkiä matkoja kuin haluan, eikä mun tarvitse enää laskea montako tuntia jaksan binderin kanssa liikkua kodin ulkopuolella.

Eilen illalla sain puettua t-paidan päälle. Ison yöpaidan, mutta silti. Sekin näyttää vaan niin hyvältä. Rintakehä on niin litteä, ja musta tuntuu että mä näytän kokonaan ihan erilaiselta! Tekee mieli vihdoin pitää ryhti hyvänä, ja haluaisin sovittaa jokaista paitaa joka mun kaapista löytyy. Allaolevan kuvan otin viime yönä kylppärissä kun kävin pesemässä hampaat. En vaan voinut lopettaa peilikuvalleni hymyilemistä.

Vaikeahan näitä tunteita on edes laittaa tekstiksi, ei jotenkin ole sanoja. Mutta ehkä voisin tiivistää kaiken sanomalla, että mun olo on onnellinen, helpottunut ja kokonainen. Rakastan itseäni, rakastan kehoani. Mun ei ole koskaan ollut näin hyvä olla. Mun elämä on niin hyvää, mun koko maailma on muuttunut.

Mastektomia

Mulla oli aikomuksena kirjoitella mastektomiaan valmistautumisestani ja omista fiiliksistäni vielä lähempänä leikkausta, mutta lopulta se sitten kuitenkin jäi. Sen verran voin sanoa, että oma mieli vaelteli ties missä, ja välillä odottaminen oli tosi rankkaa henkisesti, koska mieli kävi jotenkin niin isoja asioita läpi. Ehkä siksi ei myöskään tullut kirjoitettua; oli niin paljon kaikkea muuta ajateltavaa ja prosessoitavaa.

Mastektomia on nyt kuitenkin takana päin, ja ajattelin tulla kirjoittamaan ensin ylipäätään ihan vaan siitä miten kaikki sujui ja mitä milloinkin tapahtui. Lisäksi haluan tietenkin jakaa omia ajatuksiani ja tuntemuksiani nyt leikkauksen jälkeen, mutta luulen että mun kannattaa jakaa näitä pariin eri postaukseen, näistä kun saattaa muutenkin tulla aika pitkiä...

Mun leikkaus oli siis torstaina eli 29.10. Lähdin kotoa Helsingistä kohti Tamperetta keskiviikkoaamuna, koska mulle oli varattu puoliltapäivin aika tuki- ja liikuntaelinkeskuksen poliklinikalle eli tules-polille, jonka leikkausosastolla mut siis myös leikattiin. Tapasin sairaanhoitajaa, hän antoi mulle matkaan tukisukat ja tukipaidan. Lisäksi sain venyttelyohjeita leikkauksen jälkeistä aikaa varten ja käytiin ylipäätään leikkauspäivän kulkua läpi. Tämän jälkeen suuntasin kohti labraa x-verikoetta varten. Labran työntekijä oli erityisen ihana, juteltiin muumeista ja Tove Janssonista, ja kun sanoin että mua jännittää (vaikka kyseessä siis oli ihan perus verikoe), niin hän taputti mua ohimennessään olkapäälle ja sai mulle jotenkin tosi turvallisen olon aikaan. Kun verikokeen jälkeen kysyin suuntaohjetta potilashotellille, hän lähti saattamaan mut melkein perille asti.

Mua oli jännittänyt ihan hirveästi, jotenkin pelkäsin kai jossain mieleni pohjalla edelleen että leikkaus peruttaisiin vaikka tiesin ettei niin nyt kuitenkaan kävisi enää tuossa vaiheessa, olin nukkunut myös edellisenä yönä huonosti, mutta jotenkin noiden käyntien jälkeen muhun laskeutui joku rauha. Pääsin perille hotellille ja ehdin olla siellä tovin, kunnes lähdin kyläilemään yhden tutun luo. Se oli fiksu päätös, koska sain aikaa hyvin kulumaan enkä ehtinyt jännittämään ja pyörittelemään kaikkea mahdollista päässäni.

Illan vietin itsekseni hotellihuoneessa, kävin hakemassa Taysin alakerran Subwaysta ja Ärrältä syötävää ja katselin telkkaria. Tuntui kivalta olla rauhassa itsekseen ja jotenkin henkisesti valmistautua leikkauspäivään. Pääsen hyvin harvoin hotelliin yöksi, joten mulle oli ihan luksusta saada yöpyä hotellissa, joku siinä kuitenkin tuntuu aina hienolta.

Seuraava päivä olikin sitten leikkauspäivä. Heräsin kuuden jälkeen, puin ohjeiden mukaan jalkaan tukisukat (ja totesin, että ne tuntui ihan binderiltä jaloissa...), pesin hampaat, otin pois kaikki korut, puin päälle ja lähdin kävelemään kohti sairaalaa. Sairaalalla istuin odotusaulaan joka mulle oli edellisenä päivänä näytetty, ja seitsemän maissa hoitaja tulikin mut hakemaan siitä. Sain esilääkitykseksi Panadolia ja mulle laitettiin käteen ranneke jossa oli mun nimi, hetu ja qr-koodi. Tämän jälkeen mut vietiin tilaan jossa oli pukukaappeja ja pari verholla eristettyä pukukoppia. Sieltä mulle annettiin päälle puettavaksi sukat, housut, avopaita ja aamutakki sekä sukkia suojaavat muoviset tossut (sellaiset joita on päiväkotien kuraeteisissä vierailijoille). Kaikki tavarat jätettiin kaappiin, mut vietiin sellaiseen odotustilaan jossa oli paljon nojatuoleja ja tv, ja pukukaapin avain annettiin mun nimellä varustettuna hoitajille.

Aika pian mut tuli lääkäri hakemaan siitä odotustilasta, ja mentiin huoneeseen jossa hän piirsi leikkausta varten merkkejä mun rintakehään. Nyt jälkikäteen ajateltuna tuntuu niin hassulta miten äärettömän paljon siitä rintakehästä vielä siinäkin hetkessä ahdistuin. Yritin ajatella, että muutama tunti ja tämä rintakehä on muisto vain, mutta siitä huolimatta mun olo oli ihan äärimmäisen paha ja vaikea kun mun rintakehään koskettiin ja joku ulkopuolinen näki sen. Vaikka se oli kirurgi joka tulisi muokkaamaan mun rintakehästä juuri sellaisen kuin pitääkin. Mieli toimii oudosti, ja dysforia ei näemmä katso sitä miten pian siitä on pääsemässä eroon.

Nojoo, tämän jälkeen mut vietiin taas hetkeksi sinne nojatuolihuoneeseen odottelemaan, minkä jälkeen hoitaja tuli noin klo 7:30 hakemaan mut leikkaussaliin. Oli hassua kävellä sinne ihan itse, ripustaa aamutakki naulakkoon, ojentaa tukipaita toiselle hoitajalle ja kiivetä itse leikkauspöydälle makaamaan. Leikkaussalin henkilökunta esitteli itsensä mulle, mikä on musta tavallaan hassua, kun en mä niiden kaikkien lukuisien hoitajien nimiä koskaan kuitenkaan tule muistamaan. Mutta kiva tietenkin että mulle juteltiin.

Leikkauspöytä oli ihanan lämpöinen, tai se oli lämmitetty sellaisella ilmapatjapuhallinjutulla, ja lisäksi sain heti peiton päälle siihen kiivettyäni ja pään sai laittaa mukavalle geelityynylle. Anestesialääkäri tuli paikalle hetken päästä, ja toiseen käteen viritettiin verenpainemittari, toiseen anestesialääkäri pisti kanyylin sekä sormeen happisaturaatiomittarin. Multa kyseltiin että minkälaisia unia pistetään tilaukseen, ja aika pian mun pään yläpuolella oleva hoitaja sanoi että nyt taitaa olla aika sanoa kauniita unia samalla kun anestesialääkäri sanoi että kohta tulee sellainen humahdus. Ja ihan parin sekunnin päästä huone alkoikin pyörimään ja olin unessa.

Seuraavan kerran heräsin heräämöstä. Avasin silmät ja näin että mun vieressä oli hoitaja joka kysyi että aletaanko sitä olla hereillä. Kysyin mitä kello on, se oli 10:30. Sen jälkeen vein käden mun rintakehälle, totesin että leikkaus oikeasti oli tapahtunut, aloin itkemään ilosta ja sopersin kaikkien lääkehuurujeni keskeltä että "tää on mun elämän onnellisin päivä." Hoitaja hymyili hyväntahtoisesti ja totesi että nukuhan nyt vielä vähän lisää. :D

Nukuinkin, ehkä tunnin, minkä jälkeen aloin kunnolla heräilemään. Sain pitkävaikutteisen kipulääkkeen ja vettä. Kurkkuun sattui ja huimasi. Heräämöstä pääsin lopulta pois yhden maissa, loppuajasta tuntui jo hassulta kun kuuntelin hoitajien juttelua ja vitsailua. Olin kyllä aika väsynyt, mutta ihan hereillä silti. Mun hoitaja kysyi multa että kantaako jalat ja kävelenkö heräämöstä omin avuin ulos vai viekö hän mut pyörätuolilla. Päädyttiin pyörätuoliin, en todellakaan pysynyt itse pystyssä.

Pääsin heräämöstä pois noin klo 13, itse luulin että mut vietäisiin ihan osastolle, mutta mut kärrättiinkin takaisin siihen nojatuolihuoneeseen josta olin leikkaukseen lähtenytkin. Hoitaja auttoi mut tuoliin istumaan, nosti jalkatuen ylös ja toivotteli hyvät jatkot. Tuntui oudolta. Katsoin hetken tv:stä tulevaa ohjelmaa kunnes nukahdin siihen nojatuoliin. Jossain vaiheessa sain pillimehua ja pyysin hoitajia viemään mut vessaan. Päässä huimasi edelleen niin kovasti että en päässyt itse kävelemään vaan tarvitsin apua, muuten oli kyllä hyvä olo eikä ollut kipuja tai mitään.

Samalla pyysin myös mun puhelimen sekä silmälasit, sain luettavakseni infoa kotiutumisesta ja dreeneistä ja mulle tuotiin leipää sekä mehukeittoa. Oli ihanaa päästä viestittämään kaikille läheisille että täällä ollaan ja kaikki hyvin! Kello taisi olla noin kaksi kun pääsin viestittelemään kaikille, ja kuten kuvasta näkyy niin jossain lääkehuuruissa taidan olla kuvassa vähän edelleen. Samuel oli pian Tampereella ja kysäisin hoitajilta että kannattaisiko mun pyytää Samuel sinne osastolle vai kannattaisiko hänen mennä suoraan potilashotellille. Kuulemma hotellille, ja mutkin vietäisiin sinne ihan pian.

Loppujen lopuksi aikaa meni kyllä vielä parisen tuntia. Kun olin saanut syötyä, tuli hoitaja käymään mun kanssa esim. dreeneihin liittyviä asioita vielä läpi. Kysyin, pääsisinkö näkemään mun rintakehän vielä ennen kuin lähden, ja innostuin ihan hirveästi kun kuulin että voidaan katsoa sitä samalla kun mennään vaihtamaan mulle omat vaatteet päälle.

Hoitajan avustuksella, vähän huojuvana edelleen, suunnattiin hitaasti kohti pukuhuonetta. Olin aluksi jotenkin ahdistunut siitä että apua, nyt joku auttaa mua riisumisessa ja pukemisessa kunnes tajusin, että eihän mun tarvitsekaan enää ahdistua, että ei mun rintakehässä enää ole mitään mistä pitäisi ahdistua! Tuli sellainen olo että kuka vaan saa tulla suunnilleen katsomaan. Hoitaja auttoi mua vaatteiden riisumisessa ja tukipaidan avaamisessa. Mun hymystä ei vaan tullut loppua kun näin itseni peilistä, ja hoitaja antoi mulle hetken omaa aikaa ottaa valokuvia ja ihastella itseäni. Tässä teillekin kuva jonka siellä pukukopissa itsestäni otin:

Rintakehähän näyttää siis valtavan hyvältä ja siistiltä. En voi uskoa, miten hyvää jälkeä kirurgi näyttää tehneen, ja miten muutos voi olla noin äärimmäisen suuri ja vaikuttaa oikeasti mun koko ulkonäköön aivan valtavasti! Dreenit mulla oli tosiaan molemmin puolin, mutta sain ne jo eilen, eli päivä leikkauksen jälkeen poistatettua omassa terveyskeskuksessa kun tultiin Tampereelta kotiin.

Pienen rintakehänihailusession jälkeen puettiin mulle vaattet päälle, tai no ihan itse mä ne puin. Tukipaidan alle laitettiin vielä leveää haavataitosta jos leikkaushaavoista erittyisi vielä jotakin, ja tosiaan sitten puin päälle, menin takaisin odotushuoneeseen ja pian mulle tulikin kyyti potilashotellille. Mut siis kärrättiin sinne pyörätuolilla, koska mua huimasi edelleen aika paljon. Potilashotellilla Samuel sitten odottelikin mua, ja olipa vaan ihana nähdä oma läheinen ja rakas ihminen, kun oli ensin käynyt läpi kaiken ylläolevan yksin ilman ketään entuudestaan tuttua tyyppiä. Ei mua siis haitannut, tämä oli matka joka mun täytyikin tehdä, mutta jotenkin silti se helpotus kun näki oman rakkaan ihmisen oli valtava.

Mulla oli tosiaan varsin hyvä olo, joten tilattiin pian hotellihuoneeseen päästyämme Hoaxista (vegaaninen ravintola Tampereella) ruokaa ja päästiin syömään. Yksi meidän tuttu poikkesi myös moikkaamaan meitä. Käytiin myös pienellä kävelyllä hotellin ala-aulassa/etupihalla ja ostettiin kahviosta jäätelöt. Mä en millään meinannut malttaa alkaa nukkumaan, olin niin innoissani.

Leikkauksesta itsestään jäi ihan superhyvä fiilis. Osastolla kaikki meni aivan loistavasti, ja mulle oltiin tosi ystävällisiä ja kilttejä, oli tosi turvallinen ja hyvä olo koko ajan. Mua ei sattunut mihinkään missään vaiheessa, ja olin ylipäätään vaan ihan älyttömän onnellinen koko päivän ajan vaikka olo välillä olikin heikko ja huimaava.

Potilashotellilla sen sijaan ilmeisesti joku varaus oli mennyt pieleen. Mulle oli kotiin tullut etukäteen kirje, että hotellilla on ympäri vuorokauden saatavilla hoitaja, ja klo 7:30-21 paikalla on päivittäin hoitaja joka voi tehdä hoitotoimenpiteitä yms. Siksi mentiinkin illalla kysymään neuvonnasta, että saisiko sitä hoitajaa tavata, kun mä en ollut ihan varma mun dreenien toiminnasta. Mulle kuitenkin sanottiin ettei hoitaja ole paikalla, tai ettei siellä ylipäätäänkään mitään hoitajaa ole. Soitin lopulta sitten osastolle, ja sieltä sanottiin että dreenin toiminta kuulostaa normaalilta ja että mun kannattaa aamulla vielä tavata sitä silloin paikalle tulevaa hoitajaa, ja hän voisi tarkistaa ne dreenit tai jopa ottaa ne pois ennen kuin lähdetään kotimatkalle.

Kahdeksan jälkeen mentiin sitten kyselemään, että voisiko sitä hoitajaa nyt tavata, mutta taas sanottiin että ei siellä nyt vaan ole mitään hoitajaa. Kysyin että mihin ihmeeseen mun sitten pitää olla yhteydessä, että mulla on oikeasti asia joka pitäisi hoitaa. Sanoivat että osasto hoitaa tällaiset asiat, mutta osastolle soitettaessa taas sanoivat etteivät voi enää ottaa mua sinne vastaan kun mun oli jo kirjattu ulos sieltä. Lopulta todettiin vaan, että täytyy mennä omaan terveyskeskukseen. Eikä siinä nyt varsinaisesti mitään ongelmaa olisikaan ollut, mutta oltiin Tampereella, meidän juna oli 14:30 perillä Helsingissä ja oli perjantai-iltapäivä. Niin nopeasti ajan saaminen omaan neljältä kiinni menevään terveyskeskukseen kello kolmen jälkeen perjantaina meinasi osoittautua vähän vaikeaksi. Sain sitten onneksi kolmeksi ajan ja ehdittiin siihen juuri, mutta meinasi kyllä stressata.

Ja eihän mulla siis mitään hätää ollut. Dreenien kanssa eläminen kuitenkin oli aika ärsyttävää ja vaikeaa, ja jos en eilen olisi päässyt niitä poistattamaan, niin olisin joutunut kanniskelemaan niitä mukanani ja varomaan koko viikonlopun. Kun niistä ei juuri mitään erittynyt, oli niiden poistaminen järkevää ja perusteltua myös siksi ettei ne jäisi tiukemmin enää kiinni, jolloin myös niiden poistaminen olisi kivuliaampaa ja kurjempaa.

Dreenien poisto meni siis hyvin, sain omassa tk:ssa hoitajan jolla oli vastaavista asioista kokemusta jo ennestään, ja poistaminen ei onneksi ollut niin epämukavaa kuin olin ajatellut, vaikka toki aika kurjaa silti. Onneksi sain dreenit pois jo vuorokauden jälkeen!

Ja tosiaan tuosta hotellista... En tiedä missä kohtaa meidän varaus oli mennyt vikaan, oliko syy sairaalan osaston tekemässä varauksessa vai kämmäsikö joku hotellilla meidän varauksen. Vietiin kuitenkin hotellilta ulos kirjautuessamme vielä respaan näytille mun kutsukirje, jossa varsin selkeästi luki että hoitaja kyllä on tavoitettavissa hotellilla. Totesivat itsekin, että nyt jossain on ollut virhe ja meidän varaus oli väärän tyyppinen eikä vika missään nimessä ollut meidän. Onneksi mulla nyt ei ollut mitään sen suurempaa hätää, mutta vähän kauhistutti ajatus siitä että olin kuvitellut että mulla on sairaanhoidollista tukea saatavilla koko ajan ja sitä ei ollutkaan ollut.

Mutta siis loppu hyvin kaikki hyvin; saatiin kyyti Taysilta juna-asemalle, junamatka meni hyvin ja sen jälkeen päästiin autokyydillä asemalta terveyskeskuksen kautta kotiin. Ja voi että kun olikin ihana tulla kotiin!

Sain leikkausajan!

Mulla on vihdoin leikkausaika mastektomiaan!

Viime viikon maanantaina mun mastektomian tekevä kirurgi soitteli mulle kuulumisia ja painon tilannetta. Samalla hän kysyi, että olenko jo saanut postissa leikkausaikaa. En ollut, joten sovittiin, että hän laittaisi jonohoitajalle pyynnön soittaa mulle ja kertoa mikä jonotilanne on. Kun soittoa ei kuulunut, soittelin itse perään, ja viime viikolla sainkin tietää, että mun mastektomia on jo tämän kuun lopussa, 29.10.

Toistaiseksi oon ollut vaan ihan äärimmäisen innoissani. Vihdoin mulla on leikkauspäivä, ja siihen on enää reilut kolme viikkoa!

Oon siis mastektomiaa varten pyrkinyt pudottamaan jonkin verran painoa. Toukokuussa esikäynnillä puhuttiin kirurgin kanssa noin 5-6 kilon pudotuksesta, ja tällä hetkellä oon pudottanut juurikin sen verran. Painon pudottaminen on ollut mulle valtavan suuri stressi, varsinkin kun en oikeastaan edes itse muutoin ole kokenut mitään tarvetta pudottaa painoa. Mulla ei ole ollut mitään sen suurempaa tietynlaista ruokavaliota tai säännöllistä liikuntarutiinia. Oon pyrkinyt kävelemään suht paljon paikasta toiseen, oon kävellyt meidän talon rappusia ja käynyt lenkillä. Lisäksi oon jättänyt vähän vähemmälle kaikenlaisia herkkuja, mutta oikeestaan oon kyllä syönyt aika vapaasti ihan niin kuin ennenkin. Paino on kuitenkin jotenkin siinä itsekseen silti pudonnut. Itse veikkaan, että se on kyllä pudonnut enimmäkseen stressin ansiosta eikä todellakaan siksi mitä mä muuten olen tehnyt. No, yhtä kaikki se on pudonnut.

Mun ei tosin siis missään vaiheessa annettu ymmärtää että leikkausta ei tulisi, vaikka paino ei putoaisikaan noin paljoa (tai ollenkaan). Pääsin jonoon heti esikäynnillä ja koko ajan kirurgi on puhunut siihen tyyliin, että leikkaus sitten tulee kyllä silloin. Oon kuitenkin varmuuden vuoksi pyrkinyt pudottamaan painoa, jotta leikkaus ihan varmasti toteutuisi, tätä on ootettu niin kauan ja tämä leikkaus on mulle elintärkeä.

Tulipa nyt paljon painopuhetta, pahoittelut siitä... Voisin siirtyä puhumaan mieluummin leikkauksesta itsestään ja sen aiheuttamista fiiliksistä.

Viimeviikkoinen keskustelu sairaanhoitajan kanssa todellakin jotenkin konkretisoi kaikkea. En ole vielä ihan hirveästi osannut jännittää itse leikkausta, mutta välillä kun keskustelen aiheesta jonkun kanssa tai ihan miettimällä mietin aihetta, niin tulee vähän sellainen olo että hui, kohta se tulee ja alkaa vatsanpohjassa kivasti muljahtelemaan. Toistaiseksi siis jännitys on varsin pientä ja kivaa niinä hetkinä kun sitä on. Jotenkin silti jokaisen kuluneen päivän ja leikkausta varten tehdyn järjestelyn myötä asia myös omassa mielessä konkretisoituu, ja sitä myötä myös jännitys kasvaa.

Mastektomia on siis tosiaan päiväkirurginen toimenpide, mutta koska mun leikkaus tehdään Tampereella, niin en tule kotiin vielä leikkauksen jälkeen samana päivänä, vaan jäädään Samuelin kanssa potilashotelliin yöksi ja matkustetaan kotiin seuraavana päivänä. Tämä siis tietenkin, jos kaikki menee suunnitellusti, aina voi myös sattua jotain joka aiheuttaa sen, että täytyy esimerkiksi jäädä osastolle yöksi.

Mä matkustan itse Tampereelle jo leikkausta edeltävänä aamuna, koska mun täytyy käydä polin hoitohuoneella hakemassa tukisukat ja tukiliivi leikkausta varten. Lisäksi käyn vielä labrassa Taysilla samalla kertaa. Sen jälkeen pääsen hotellille, mutta mulla on kyllä suunnitelmana kehitellä loppupäivälle jotakin tekemistä joka kuluttaa aikaa ja toivon mukaan pitää mun ajatuksia pois leikkauksesta. Varmaan pahinta olisi istua yksin hotellihuoneessa jännittämässä. Samuel matkustaa Tampereelle vasta seuraavana päivänä töiden takia.

Torstaiaamuna oon ensimmäinen leikattava, eli menen sairaalalle jo kello seitsemän aamulla. Tämän jälkeen aloitetaan valmistelemaan mua leikkaukseen, ja kuulemma luultavasti noin yhdeksän pintaan alkaa itse leikkaus. Se kestää noin kaksi ja puoli tuntia, viimeistään puoliltapäivin sen pitäisi olla ohi. Sen jälkeen meen tietenkin heräämöön ja sieltä osastolle, minne Samuelkin sitten pääsee mua katsomaan joskus iltapäivästä. Varmaan sitten mun voinnin mukaan siirrytään hotellille yöksi.

Tarkoitus olisi tosiaan lähteä seuraavana päivänä eli perjantaina kotiin, ja niin siis lähdetäänkin, jos nyt mitään ihmeempää ei ole ilmennyt. Saadaan yhdeltä mun kaverilta kyyti Taysilta rautatieasemalle, ja sitten suunnataan junalla Helsinkiin ja kotiin. Siitä alkaakin sitten noin kuukauden mittainen sairasloma ja leikkauksesta toipuminen.

Musta tuntuu uskomattomalta, että mun elämän mullistava leikkaus voidaan tehdä kahdessa ja puolessa tunnissa. Siis sellaisessa superlyhyessä ajassa, jonka voisin viettää vaikka jumittamalla kotona, käymällä kahvilla ystävän kanssa tai neulomalla sukkia. Tietenkin koko leikkaus esivalmisteluineen, sairaslomineen ja kaikkineen on paljon isompi kokonaisuus, ja voisihan mun koko prosessin laskea tavallaan kuuluvan osaksi sitä. Mutta silti, se itse leikkausaika tuntuukin juuri tässä mittakaavassa kummallisen lyhyeltä.

Tämän takia oonkin yrittänyt ajatella, että mulla voi olla vaikka minkälaisia tunteita leikkauksen jälkeen. Oon odottanut mastektomiaa ihan hirveän paljon, aika on tuntunut pitkältä ja elämä on ollut välillä tosi tuskaista binderin ja sen aiheuttamien kipujen sekä dysforian kanssa. Ei oma mieli jotenkin osaa yhtään käsittää sitä, että leikkaus on tuollainen parituntinen juttu, jonka aikana sitä paitsi olen nukutettuna, joten en senkään vertaa ehdi tajuamaan mitä on tapahtunut. Tavallaan voisin kuvitella, että leikkaussaliin mennessä ja näkökentän pimentyessä mun tunnelmat olisi aika onnelliset; siinä vaiheessa on jo varmaa että pääsen leikkaukseen, se todella tapahtuu. Toisaalta herätessä ei voi yhtään tietää miltä tuntuu. Voi olla paha olo, voi olla kipuja, mutta ennen kaikkea oma keho on pysyvästi erilainen. Ja vaikka sitä on odottanut, vaikka tämä asia on sellainen joka mun vain täytyy käydä läpi, niin tunnelmat voi silti olla hyvin monenlaiset. Koen, että on tärkeää tiedostaa se jo etukäteen.

Samalla en osaa olla ajattelematta, että ihan pian se mun suurin unelma on totta. Mulla on koko elämäni ollut sellaisia "onnellisuusajatuksia" joita ajattelen ennen nukkumaanmenoa. Ne on tietenkin vaihdelleet matkan varrella, ne on voineet olla vaikka kiva retki johonkin, jonkun tärkeän ihmisen kohtaaminen ja läheisyys, mukava tapahtuma - ja nyt viime vuosina se hetki, kun herään mastektomian jälkeen ja mun rintakehä on mun. Ne on sellaisia ajatuksia, joita ajattelen kun on paha olla ja etenkin silloin jos en iltaisin saa unta muuten. Onnellisuusajatukseen on ihana nukahtaa. Välillä on tuntunut karulta, että onnellisin ajatus jonka saatan kuvitella, on se hetki kun herään sairaalassa. Tuntuu melkein epätodelliselta että se on kohta totta!

Moni ihminen on kysynyt multa, että jännittääkö mua. Oon vastannut, että ei vielä. Vaikka kyllä mua vähän jännittää. Kun ajattelen leikkausta, tulee sellainen jännitysolo kehoon. Sellainen lämmin hyvänolon tunne ja samalla pieni tärinä. Mua ei kuitenkaan varsinaisesti pelota. Esimerkiksi joku kanyylin pistäminen tuntuu vähän kurjalta ajatukselta, mutta loppujen lopuksi en ole uhrannut sille kovinkaan montaa ajatusta. Aikaisemmin mua kauhistutti ajatus kirurgin edessä paidatta olemisessa kun hän piirtelee leikkausta varten viivoja valmiiksi. Nyt se ajatus ei tunnu enää yhtään hurjalta, koska se on viimeinen kerta kun kukaan näkee mun rintakehää tällaisena. En osaa pelätä sitä että jotakin sattuisi tai että vaikka kuolisin, koska jos kuolen niin enpähän mä sitä itse tiedä. Sitä paitsi uskoisin, että ne on siellä sairaalalla aika hyviä elvyttämään. Ja hei, kuolenpahan onnellisena, tosi onnellisena. En voi itse vaikuttaa enää siinä vaiheessa siihen miten leikkaus menee, ja mulla on kyllä täysi luotto mun kirurgiin ja muuhun henkilökuntaan. Leikkaustulos on myös sellainen, johon mulla ei sillä tavalla ole vaikutusvaltaa, ja joka tapauksessa saan litteän rintakehän ja se on aina sata kertaa parempi vaihtoehto kuin nykytilanne. Ja jälkikäteen voidaan sitten korjailla jos sille on tarvetta.

Toipumisaika mua vähän jännittää. En tiedä tietenkään miltä musta tulee tuntumaan, onko kipuja ja kuinka väsynyt olen. Oon varautunut nukkumaan paljon ja pyytämään apua kaikkeen. Se avun pyytäminen voi kyllä olla mulle vaikeaa, ja se etten saa itse häärätä ja siivota ja käydä kaupassa. Toisaalta jos oon tosi väsynyt, niin ehkei se tunnukaan sit oikein miltään. Mutta näitäkään asioita ei voi oikein etukäteen tietää, joten en ole osannut stressata niistäkään vielä.

Tästä tuli nyt tällainen ihan supersekava postaus johon tajunnanvirranomaisesti vaan kirjoitin kaikenlaista mitä on mielessä. Mulla on viime aikoina ollut jotenkin tosi raskas ja vaikea olo, mutta leikkausajan saaminen kyllä piristi ihan hirveästi, ja elämässä on jotenkin hirveästi uusia värejä!