Perheellistymisestä ja lasten saamisesta

Helsingissä on tämän viikon ollut käynnissä DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali, ja tänä vuonna mukana oli myös kategoria transtarinoita. Yhtenä tähän kategoriaan kuuluvana elokuvana näytettiin dokumenttielokuva Seahorse: The Dad Who Gave Birth. Me käytiin eilen illalla katsomassa tuo kyseinen elokuva, ja lisäksi multa toivottiin postausta liittyen perheellistymiseen juuri meidän kohdalla. Ajattelin, että voisin kirjoittaa aiheesta nyt postauksen. 

Ihan ensin voisin kirjoittaa vähän tuosta elokuvasta, se herätti mussa nimittäin tosi paljon ajatuksia. Elokuvassa keskityttiin siis yhden transmiehen matkaan isäksi. Hän päätyi keskeyttämään testosteronikorvaushoidon, ja tuli anonyymin luovuttajan avulla raskaaksi, ja synnytti siis oman lapsensa. Ensinnäkin musta oli hurjan tärkeää, että tällainen dokumentti oltiin tehty. Aihetta käsiteltiin realistisesti mutta kauniisti, ja mulle jäi sellainen olo, että tuossa on kyllä filmi joka jokaisen kannattaisi katsoa. Samalla tuo elokuva toi mun omia lapsihaaveita jotenkin lähemmäksi ja konkretisoi niitä.

Tuntui tosi tärkeältä nähdä, minkälaisia vaikutuksia testojen lopettamisella ja raskaaksi tulemisella/raskaana olemisella (trans)miehen kehoon ja mielialoihin on. Tavallaan vaikutukset ja seuraukset oli odotettavia, mutta silti sen näkeminen että tuo on mahdollista, ja että siitä voi selvitä ja se voi todellakin onnistua, oli jotenkin helpottavaa.

Keinoja perheellistymiseenhän on hyvin monenlaisia, ja mä en ole missään vaiheessa ajatellut, että mulle olisi jotenkin ensisijaisen tärkeää saada nimenomaan biologisia lapsia. En todellakaan ole mitenkään erityisesti sitä mieltä, että mun pitäisi olla raskaana ja synnyttää, koska se on pitkä ja moninainen prosessi tässä tilanteessa. Mä esimerkiksi tosi mielelläni adoptoisin lapsen, jos se vain olisi mahdollista. 

Ollaan pohdittu monia erilaisia keinoja perheellistyä, ja vaihtoehtoja on useita. Itse synnyttämisen ja adoption lisäksi myös apilaperhe, sijaissynnytys sekä sijaisperheenä toimiminen on mahdollisia vaihtoehtoja. Monella transihmisellä toki on myös ennen prosessin läpikäymistä saatuja lapsia, mutta se ei kosketa juuri meidän tilannetta. Moni vaihtoehdoista kuitenkin alkaa karisemaan pois, eikä jäljelle jää ihan hirveästi valinnanvaraa, kun puhutaan kahden transmiehen keinoista saada lapsia. 

Adoptio kuulostaisi tavallaan yksinkertaiselta, mutta tällä hetkellä Suomen adoptiojärjestöt ei tee yhteistyötä yhdenkään sellaisen maan kanssa, joka adoptoisi lapsia samaa sukupuolta oleville pareille. Toki jos me nyt mentäisiin naimisiin, ja mä en muuttaisi hetuani vastaamaan sukupuoltani, näytettäisiin paperilla heteroparilta, mutta käytäntö onkin sitten jo ihan muuta. Lisäksi tuntuisi järjettömältä lykätä hetun muuttamista vuosia, koska se kuitenkin vaikuttaa niin moneen asiaan ja monessa eri tilanteessa (esim. työnhaku ja matkustelu). Suomesta on vaikea adoptoida lasta muutenkin (lapsia on käsittääkseni paljon vähemmän kuin lasta Suomesta adoption kautta toivovia), joten tämä vaihtoehto on melko epätodennäköinen. Adoptiojonoonhan voi toki silti aina asettua, mutta on hyvin todennäköistä, ettei se meidän kohdalla välttämättä johtaisi lapsen saamiseen. Yksi vaihtoehto olisi toki myös se, että me ei mentäisi naimisiin, ja toinen meistä adoptoisi yksin lapsen ulkomailta. Yksinhuoltajavanhemmalle kun se kuitenkin on mahdollista. Tämän jälkeen tosin pitäisi mennä naimisiin ja sen jälkeen vasta voitaisiin suorittaa perheen sisäinen adoptio. Ja toki käytäisiin adoptioprosessi mieluusti läpi yhdessä, kun lapsi yhdessä haluttaisiin saada. 

Sijaissynnytys ei tällä hetkellä Suomessa ole laillista, joten sikäli se on aika poissuljettu vaihtoehto. Toki ulkomaille lähteminen sijaissynnytyksen vuoksi on myös mahdollista, mutta se on äärimmäisen kallista.

Apilaperhe tarkoittaa perhettä, jossa perhettä on perustamassa yleensä useampi kuin kaksi aikuista. Lapsella on siis enemmän kuin kaksi vanhempaa, joskin Suomessa lainsäädäntö määrittelee, että lapsella voi olla vain kaksi juridista vanhempaa, mutta sosiaalisia vanhempia on siis kolmi- tai neliapilaperheessä useampia. Käytännössä meidän kohdalla tämä tarkoittaisi sitä, että mä esimerkiksi synnyttäisin lapsen, ja luovuttaja (ja mahdollisesti hänen kumppaninsa) olisivat myös lapsen vanhempia. Tässä tapauksessa luultavaa kuitenkin olisi, että biologiset vanhemmat olisivat myös juridisia vanhempia, ja tämä ei jotenkin tunnu omalta vaihtoehdolta. Ehkä itsekkäästikin haluan, että minä ja Samuel oltaisiin meidän lapsen juridiset vanhemmat ja saataisiin tehdä ratkaisut lapsen kasvattamisesta yhdessä (tai siis kahdestaan). Ja tässä tapauksessa kuitenkin olisin siinä tilanteessa että synnyttäisin, ja koen, että ihan yhtä hyvin voin sitten hankkiutua raskaaksi myös tuntemattoman luovuttajan avustuksella. Mikäli harkittaisiin vanhemmuuskumppanuutta esim. naisparin kanssa, eli heistä toinen voisi synnyttää, ei meistä kumpikaan kuitenkaan voisi toimia luovuttajana, joten en tiedä näkisikö tuo toinen pari sitten edes mitään järkeä siinä, että ryhtyisivät kumppanuusvanhemmiksi meidän kanssamme. Ja kuten sanottua, tämä ei oikein vaan tunnu meistä omalta vaihtoehdolta ainakaan tällä hetkellä. 

Sijaisperheenä toimiminen on meidän kummankin toive jossakin vaiheessa elämää sitten kun elämäntilanne sen sallii. Sijaisperheenä toimimiseen meidän parisuhdetilanne tai transtausta ei tietenkään olisikaan mikään este, ja toivon mukaan päästään joskus sijaisperheenä toimimaan. Uskon, että sijaisperheenä toimiminen voi antaa paljon, mutta toisaalta siinä on aina läsnä se todellisuus, etteivät lapset ole meillä kovin kauaa, tai vaikka olisivatkin, niin he eivät tule olemaan meidän kanssa aina. On varmasti raskas prosessi, kun itselle tärkeäksi ja rakkaaksi muodostunut lapsi lähtee perheestä pois, ja koko tämä sijaisperheasia onkin ihan oma lukunsa. Vaikka mä ajattelen, että sijaislapset voivat olla ihan yhtä lailla "omia lapsia", niin mulla on kaipuu myös siihen, että meillä olisi lapsi jota ei vietäisi meiltä pois. Joissakin tapauksissa toki voi olla mahdollista, että sijoitus on hyvin pitkäaikainen, ja lopulta päätyy adoptioon. Tämä ei kuitenkaan todellakaan ole yhtään "varma" keino saada lapsia, joten sen varaan ei oikein voi laskea. 

Viimeiseksi vaihtoehdoksi jää siis se, että lapsensa synnyttää itse. Alun perin ajattelin, kun prosessiin lähdin, että sehän ei sitten enää tule olemaan mahdollista, ja mun täytyy vaan elää sen kanssa että perheellistyminen tapahtuu sitten jollakin muulla keinolla. Toki mä en silloin vielä tiennyt kenen kanssa päätyisin yhteen, ja saatoin ajatella, että mun kumppani olisi cisnainen ja voisi ehkä synnyttää, tai ainaskin me voitaisiin saada lapsi adoption kautta. Näin ei nyt kuitenkaan ole, joten pitää ajatella uusiksi. 

Elokuussa hormonipolilla käydessäni juttelin hormonipolin lääkärin kanssa myös lasten saamisesta, tai lähinnä siitä onko meillä toiveissa omat lapset. Kun kerroin että on, oli hormonipolin lääkäri aivan ihana ja totesikin, että "tiedäthän sä, että miehetkin voi synnyttää?" Se lause oli mulle ihan äärimmäisen tärkeä kuulla, vaikka totta kai mä sen tiesin, mutta se on tuonut mulle voimaa monena hetkenä ja saanut mut ajattelemaan sitä mikä kaikki oikeasti on mahdollista. 

Toki tässäkin olisi omat mutkansa matkassa. Ensimmäiseksi tietysti täytyisi lopettaa testojen käyttö, mikä jo sinällään on iso juttu, ja odottaa oman hormonitoiminnan palautumista. Moni testojen vaikutuksista on onneksi pysyvä, ja esimerkiksi tuossa eilisessä elokuvassa näin ulkopuolisena katsoessa raskaana olevan isän ulkonäössä ei mun mielestä tapahtunut merkittävää muutosta läpimenon kannalta, vaikka hänestä itsestään siltä tuntuikin. Dysforia voi silti olla aikamoista, kun kuukautiset alkaa uudelleen, rasva siirtyy kehossa eri paikkoihin, tunne omasta kehosta muuttuu ja tunteet ylipäätäänkin ottaa eri tavalla vallan. Ei mitään pieniä juttuja siis, varsinkaan jos niiden kanssa joutuu elämään pidempäänkin.

Riippuu hyvin paljon ihmisestä, miten pitkään testojen käytön lopettamisesta oma hormonitoiminta käynnistyy uudelleen ja muuttuu säännölliseksi. Tämän jälkeen on toki mahdollista sitten yrittää tulla raskaaksi. Meidän tapauksessa tosin pitäisi myös etsiä mahdollinen luovuttaja, ja raskaaksi tuleminen täytyisi hoitaa koti-inseminaatiolla. Mun juridinen sukupuoli olisi siinä vaiheessa jo mies, joten en olisi oikeutettu hedelmöityshoitoihin Suomessa ollenkaan. Toki hedelöityshoidot onkin ihan äärimmäisen kalliita, ja jos sopiva luovuttaja vaan löytyy, niin koti-inseminaatio on varmasti oikein hyvä ja toimiva vaihtoehto. 

Kaiken kaikkiaan prosessi voisi kuitenkin olla pitkä. Oman hormonitoiminnan palautumisessa voi kestää vuosikin (toki se voi palautua myös kuukaudessa-parissa), minkä jälkeen raskaaksi tulemisessa voi kulua aikaa. Varmasti etukäteen olisi hyvä ajatella, kuinka pitkään on valmis yrittämään ennen kuin todetaan, ettei raskaaksi tuleminen vain onnistu, ja elämää täytyy jatkaa. Tavallaan kun mun elämä ilman testoja olisi siinä vaiheessa ikään kuin tauolla, eikä sitä voi määräänsä enempää pitkittää, jos lapsen saaminen ei vain tunnu onnistuvan. Kun tähän lasketaan mukaan vielä yhdeksän kuukauden mittainen raskausaika, voisi lapsen saamiseen testojen lopettamisesta syntymään hyvinkin kulua kolmesta neljään vuotta. Se on paljon. Toisaalta olen ajatellut, että se ei ole liikaa, jos tuloksena siitä on oma, kauan toivottu lapsi. Toisaalta siihenkin vaihtoehtoon täytyisi varautua, ettei lasta syystä tai toisesta saakaan. 

Perheen perustaminen ei meille tässä elämäntilanteessa vielä ole ajankohtaista. Tärkeintä on se, että saan ensin käytyä omaa prosessiani pidemmälle, eli pääsisin mastektomiaan ja saisin oltua muutaman vuoden vähintään testoilla. Ja toki monet käytännön asiat elämässä, kuten opiskelut, olisi hyvä saada valmiiksi ennen kuin harkitsee lapsen saamista. Sen jälkeen asiaa voisi kuitenkin alkaa pohtimaan, jos meistä edelleen tuntuu siltä, että tämä olisi meille oikea keino perheellistyä. Koen kuitenkin, että näitä kaikkia vaihtoehtoja on ollut hyvä ajatella jo nyt, koska huolimatta siitä että lasten saaminen konkreettisesti ei juuri nyt ole ajankohtaista, on nämä aiheet kuitenkin olleet paljon pinnalla omissa ajatuksissa ja meidän keskusteluissa. 

Toivon, että osasin tässä postauksessa vastata kysymyksiin, joita mulle esitettiin ja avata omia ajatuksiani tämän aiheen taustalla. Toivon myös, että mikäli haluat kommentoida tätä postausta, mikä on ehdottomasti tietenkin suotavaa, muistaisit huomioida sen, miten henkilökohtainen ja herkkä tämän postauksen aihe on. Koen tärkeäksi jakaa ajatuksiani tästä aiheesta, mutta toivon sensitiivisyyttä ja harkintakykyä, mikäli haluat jatkaa keskustelua kommenttikentässä. 

Tosielämävaiheen toinen sairaanhoitajakäynti

Joka kerta näissä transpolipostauksissa on kuvituksena tuo samanlainen kuva tuosta samasta kyltistä. Oon kyllä silti joka kerta ottanut uuden kuvan, heh. Mutta siis joo, tänään oli tosiaan tuo "tosielämävaiheen" toinen sairaanhoitajakäynti transpolilla, edellinenhän oli syyskuussa. Ei mulla ollut tätä käyntiä kohtaan sen suurempia odotuksia kuin viimeksikään, ajattelin että siellä lähinnä käytäisiin läpi kuulumisia, ja tehtäisiin se lähete mastektomiaan, kuten koko ajan on puhuttu. 

No, käynti meni sinällään ihan hyvin, keskusteltiin puolisen tuntia mun kuulumisista. Lähinnä siis testojen vaikutuksista ja siitä miltä ne musta tuntuu, kerroin opinnoista ja uuden työn aloittamisesta, sairaanhoitaja kyseli miten mun perhe ja muut läheiset on suhtautuneet testojen tuomiin muutoksiin ja prosessiin ylipäätään ja puhuttiin mitä toiveita mulla olisi jatkon kannalta. Tämä osio meni tosi hyvin ja kivuttomasti, ei siinä mitään. 

Sen jälkeen alettiin kuitenkin puhua mastektomialähetteestä, ja mä en nyt oikein vielä itsekään tiedä mitä tässä oikein tapahtui. Olen koko ajan tiennyt, että haen mastektomialähetteen Taysiin, ja mähän käyn myös hormonipolilla Tampereella. Lähetteen saaminen Taysin hormonipolille ei missään vaiheessa ollut mikään ongelma, vaan lääkäri vaan kysyi multa keväällä että haluanko kertoa syytä, ja että totta kai mulla on oikeus valita hoitopaikkani itse (sehän siis lukee laissakin). Nyt jostakin syystä sairaanhoitaja kuitenkin oli epävarma siitä voidaanko lähetettä Taysiin kirjoittaa, ja lupasi selvitellä asiaa. Saan lääkärille soittoajan helmikuulle, jolloin oon ollut testoilla tasan puoli vuotta. Tämäkin on musta vähän naurettavaa, koska leikkausjonon pituus vaihtelee ensinnäkin tosi paljon, minkä lisäksi suositeltu aika testoja ennen mastektomiaa on noin vuosi, mutta sekin on suositus, ja se nyt ei todellakaan mistään kuukaudesta tai muutamasta viikosta ole kiinni. Silti Helsingin transpolilla pidetään tiukasti kiinni siitä, että pitää olla ollut tasan puoli vuotta testoilla ennen kuin lähete mastektomiaan voidaan kirjoittaa. Tämä on siis ihan heidän oma sääntönsä, ja esim. Taysissa ei samanlaista säädöstä todellakaan ole. 

Sairaanhoitaja myös oli epävarma siitä, voivatko he kirjoittaa mulle lähetettä Taysiin. Tämä nyt oli ihan viimeinen ongelma jota tässä vaiheessa odotin, koska hormonipolilähetteenkin sai niin helposti, ja tosiaan lain mukaan oma hoitopaikka on mahdollista valita. Voi tietysti olla, että hoitaja oli vaan jotenkin pihalla tästä ja toivon, että lääkäri on sitten kartalla kun mulle helmikuussa soittelee. Jos ei muu auta, niin pyydän transpoliasiakkuuteni siirtämistä Taysiin, mikä olisi kyllä ihan järjetöntä, kun mulla on enää yksi käynti transpolilla muutenkaan jäljellä. 

Mutta siis joo, käynti meni ihan hyvin, petyin siihen etten saanut lähetettä mastektomiaan sekä siihen miten vähän ihmisillä transpolilla kuitenkaan tuntuu sitten olevan tietoa siitä miten asiat menee, ja miten kaikesta saadaan aikaiseksi ongelma. Toki ymmärrän, että esim. sairaanhoitaja kun ei noita lähetteitä tee, niin hänen pitää varmistella itselleen epävarmat asiat lääkäriltä eikä hän voi varsinaisesti luvata mitään, mutta silti musta on väärin, että vaikkei tässä nyt oiskaan mitään ongelmaa, niin mä nyt kuukauden peloissani oottelen saanko tarvitsemaani lähetettä vai en. Nyt jälkikäteen ajateltuna olisin tietysti voinut pyytää, että kutsutaan lääkäri siihen tilanteeseen heti ja tehdään se lähete, kun mun olisi oikeasti se tuossa tilanteessa pitänyt saada. Mutta no, ei auta enää, oottelen nyt sitä soittoaikaa ja toivon että kaikki menee hyvin. 

Tulevaisuus

Kyselin aiemmin ideoita tulevia postauksia varten, koska musta itsestä tuntuu, ettei prosessin suhteen hirveästi nyt ole tapahtunut tai tapahtumassa mitään, ja toisaalta oon kirjottanut jo monista aiheista. Siksi uudet ideat on edelleenkin erittäin tervetulleita, on ehdottomasti kiva kirjoittaa aiheista jotka lukijoita kiinnostaa. Blogiin kommentointi onnistuu tosiaan myös anonyymisti, jos tuntuu siltä ettei halua kommentoida omalla nimellään tai edes nimimerkillä. 

Tänään päätin tarttua seuraavanlaiseen ideaan: 

Kiinnostaisi lukea mitä toivot prosessiltasi tulevaisuudessa ja elämältä yleensä. Sellainen "missä toivoisin olevani xx vuoden kuluttua."

Mä jäin miettimään tätä tosi paljon, koska vihdoin on oikeastaan alkanut testojen myötä ja prosessin edetessä tulemaan sellainen olo, että tulevaisuudestakin uskaltaa jo alkaa haaveilemaan. Toisaalta prosessissakin on vielä vaiheita jäljellä, ja ajatukset pyörii paljon niissä. En haluaisin välttämättä ajatella, että elämä alkaa vasta prosessin päätyttyä, koska prosessi omalla tavallaan ei pääty ikinä, ja toisaalta elämä on jo nyt, vaikkei siltä aina ole tuntunutkaan. Prosessi on kuitenkin viimeiset pari vuotta täyttänyt mun elämän oikeastaan kokonaan, ja siksi toisaalta nyt vasta tuntuukin siltä että elämä on alkamassa ja tulevaisuuttakin osaa jo hiukan ajatella. 

Aloitan kertomisen kuitenkin prosessiin liittyvistä asioista. Tällä hetkellähän mä oon saanut transsukupuolisuusdiagnoosin, ja sen perusteella mulle on aloitettu testosteronikorvaushoito viime elokuussa. Testot on tuoneet jo paljon toivottuja muutoksia, mutta toivon kuitenkin niiden tuomia muutoksia tulevaisuudessa vielä lisää. Konkreettisin on ehkä parta ja sen kasvaminen, vaikka tokihan se nyt jo kasvaa, mutta toivon että mulla olisi tuuhea ja hieno parta vielä jonakin päivänä. Muuten testot on tuoneet jo tosi paljon muutoksia joita niiltä toivoinkin, ja toivon jatkossa, että testojen vaikutukset jatkaa muutostyötä mun kehossa ja sitä kautta mun keho tuntuu tulevaisuudessa entistä omemmalta. 

Suurin toimenpide, jota prosessiltani olen koko ajan odottanut, ja odotan edelleen, on mastektomia. On hyvin todennäköistä, että sen vuoro olisi tänä vuonna. Mastektomian uskon mahdollistavan mulle paremman elämänlaadun, kun voin luopua binderin käyttämisestä. Binderi rajoittaa mun elämää paljon, koska se aiheuttaa fyysisiä jumeja ja kiputiloja, minkä lisäksi se päällä ei voi harrastaa liikuntaa. Testot on jonkin verran helpottaneet dysforiaa, esim. äänidysforia on hävinnyt oikeastaan kokonaan, mutta rintakehään liittyen mun dysforia on edelleen valtavaa. Mastektomian jälkeen voisin myös käyttää sukupuolitettuja pukuhuoneita, tosiaan harrastaa liikuntaa toipumisen jälkeen vapaasti, toivottavasti poistua kotoa ahdistumatta niin paljon kuin nyt ja muutenkin nauttia elämästä. 

Kun mastektomia on ohi, mä uskon että mun elämä on jo varsin hyvää ja kehodysforia melko vähäistä. Tämän jälkeen en luultavasti halua muita toimenpiteitä heti, vaan haluan nimenomaan keskittyä elämiseen ja arkeen. Mastektomiakin kuitenkin on iso leikkaus, ja se jännittää mua hirveästi, koska en ole koskaan ollut leikkauksessa eikä mua ole koskaan nukutettu. 

Testosteronikorvaushoitohan mulla tulee luultavasti olemaan loppuelämäni ajan, mutta kun tarpeelliset toimenpiteet on saatu hoidettua, niin käytännössä se on vain jatkuva lääkitys joka mulla nyt sattuu olemaan, ja jonka avulla saan mulle oikeaa hormonia jota mun keho ei itse kykene tuottamaan. Prosessiin liittyen ehkä tulevaisuudelta eniten toivon sitä, että saan elää rauhassa ja mut tullaan näkemään miehenä kaikissa tilanteissa joihin menen, ja että mulla itselläni olisi hyvä olla omassa kehossani.

Muitakin tulevaisuudenhaaveita mulla toki on, ja tavallaan pitkään on tuntunut, että prosessi on jotenkin ollut mun ja mun tulevaisuuden välissä. Toisaalta prosessi on omalla tavallaan saanut myös mut ajattelemaan tulevaisuuttani uudelleen. Eniten ehkä siinä mielessä, että se on jotenkin avannut mun silmät sille, että mikä vaan on mahdollista, ja sitä kautta oon alkanut pohtimaan mitä oikeasti haluaisin esimerkiksi tehdä työkseni. 

Mun tulevaisuudenhaaveet on jossakin määrin kuitenkin ehkä melko tavanomaisia. Lähimpänä tavoitteena on nyt ehkä valmistuminen sosionomiksi (sekin luultavasti ja toivottavasti vielä tänä vuonna) ja oman alan töiden tekeminen. Oon suuntautunut opinnoissani varhaiskasvatukseen, mutta en kyllä ole ihan varma haluanko tehdä töitä päiväkodissa koko loppuelämääni. Tällä hetkellä työt päiväkodissa kuulostaa kuitenkin ihan hyvältä idealta, ja niitä töitä uskoisin kyllä riittävänkin. Kovasti odotan sitä, että sekä minä että Samuel ollaan valmistuttu kouluistamme ja meillä molemmilla olisi työpaikka. En oikeastaan kaipaa elämääni enempää materiaa tai rahaa, mutta olisihan se ihanaa ettei jokaista euroa ja senttiä tarvitsisi laskea ja olisi mahdollista tehdä asioita vaikka ne maksaisikin vähän tai vähän enemmän. 

Olen Samuelin kanssa tosi onnellinen, ja toivon että mennään naimisiin joskus tulevaisuudessa. Olisi ihanaa, että meillä olisi ihan ikioma yhteinen koti, sellainen josta saataisiin tehdä yhdessä juuri meidän koti. En tiedä missä kaupungissa se koti olisi tai minkälainen se tarkalleen olisi, ja tärkeintä lieneekin se, että siellä olisi hyvä olla ja se tuntuisi kodilta. 

Monet mun tulevaisuudenhaaveista onkin oikeastaan meidän yhteisiä haaveita. Naimisiinmenon ja kodin lisäksi haaveillaan myös yhteisistä lapsista. Vielä on vähän epäselvää miten me voitaisiin lapsia saada - tai vaihtoehtojahan perheellistymiselle toki on lukuisia, mutta ikävä kyllä monet niistä karsiutuu pois heti alkumetreillä meidän kohdalla. Yritetään kuitenkin olla toiveikkaita tämänkin asian suhteen ja miettiä mikä voisi mahdollistaa juuri meille tämän meidän molempien suuren unelman toteutumisen.

Musta tuntuu, että jos kaiken tämän elämältä joskus jossakin muodossa saisin, voisin ehkä todeta, että tosi moni mun haave on toteutunut ja olen saanut sen mitä olen toivonutkin. Näiden asioiden lisäksi mä olen kuitenkin aina haaveillut esimerkiksi kirjan kirjoittamisesta. Musta olisi ihanaa kirjoittaa ja kuvittaa joku lastenkirja, ja toisaalta tahtoisin tehdä runokirjan tai nuortenkirjan. Haluaisin valokuvata enemmän ja jakaa mun luovuutta, haluaisin antaa toivoa ja tuoda näkyväksi sukupuolivähemmistöjä sekä mun omia kokemuksia ja elämäntarinaa jollakin taiteen keinolla. Musta olisi myös ihanaa vielä ainakin kerran asua ulkomailla, edes joku vähän lyhyempi ajanjakso. Haluaisin auttaa ihmisiä, matkustaa Islantiin ja Prinssi Edvardin saarelle Kanadaan, tanssia balettia, kasvaa yhdessä vanhaksi Samuelin kanssa ja toivottavasti nähdä maailman, jossa myös sukupuolivähemmistöillä olisi vähän parempi ja helpompi olla ja elää. 

Eniten mä kuitenkin tulevaisuudelta odotan varmaan ihan vaan sitä, että saan vihdoin olla minä ja mulla olisi keho joka vastaisi sitä kuka mä olen, ja saisin olla ja elää rauhassa itseni kanssa. 

5kk testoilla

Mulla ei varmaan hirveästi ole mitään uutta sanottavaa testojen tuomista muutoksista. Kirjoittelin kuukausi sitten postausta neljästä kuukaudesta testoilla, eikä mikään dramaattisesti ole muuttunut sen jälkeen, vaikka karvat jatkavat kasvuaan, ääni madaltumistaan ja keho muuttumista omemmaksi koko ajan. 

Tein kuitenkin viiden kuukauden testoillaolon kunniaksi videon, ja ajattelin tulla jakamaan sen täälläkin. Tuntuu ihmeelliseltä katsoa tätä matkaa reilun minuutin mittaiselta videolta. Tavallaan video kertoo tosi paljon, tekee fyysisiä muutoksia näkyviksi, ja samalla mun mielestä sellainen joku ilo myös loistaa silmistä mitä pidemmälle videossa edetään. Samalla tuntuu, ettei näitä muutoksia, elämänlaadun paranemista ja kaikkia läpikäytyjä tunteita voi mitenkään vangita videoon, tekstiin tai kuviin. 

Tässä kuitenkin video teillekin katsottavaksi. Onhan se muutos silti aika huikea. 

Karvakuulumisia

Meinasin tulla kirjoittamaan karvoista, taas, ja tuli sellainen olo että mähän kirjoitan niistä ihan koko ajan. Kävin tarkistamassa, ja oli monta postausta edellisen karvapostauksen jälkeen (jos parranajoa ei lasketa), joten ehkä uskallan taas päivittää. Tai uskallan ja uskallan, kai mä nyt uskallan ja saan päivittää vaikka pelkästään ihokarvoistani jos sattuu tuntumaan siltä, mutta jotta blogi pysyisi mielekkäänä luettavana, ja jotta mä voisin vaikka parin vuoden päästä lukea muustakin kuin ihokarvatilanteestani tässä vaiheessa elämääni, niin on ehkä välillä ihan hyvä kirjoittaa jostain muustakin. 

Nuorempana mä häpesin ihokarvojani ihan valtavasti. Pelkäsin mitä muut ihmiset ajattelisi jos en jaksaisi ajella sääriäni tai jos mun mahassa kasvaisi karvoja (koska siinähän kasvoi). Nyt tuntuu epäreilulta ja pahalta, että mut on saatu ennakko-oletuksilla, valmiiksi luoduilla lokeroilla ja joillakin turhilla kauneusihanteilla ajattelemaan, että joku ihan mahtava osa musta olisi väärin ja huonoa. Ehkä mulla siksikin on nyt näin iso tarve iloita karvoistani ja niiden kasvamisesta. 

Ajattelin taas jakaa muutaman kuvan. Ihan ensiksi parrasta. Ajoin sen tosiaan kaksi viikkoa sitten kun sain joululahjaksi partakoneen, ja aluksi tuntui tosi ahdistavalta kun ei ollut partaa. Tuli dysforinen olo, ja siksi ajoitinkin parranajon joulun välipäiville, ettei tarvitsisi poistua ihmisten ilmoille (tai ainakaan kouluun tai töihin) kokonaan ilman partaa tai edes pientä parransänkeä. Yllätyksekseni ja onnekseni huomasin kuitenkin, että sänki tuntui (ja vähän näkyi) jo seuraavana päivänä, ja pääsin huokaisemaan helpotuksesta. 

Tällä hetkellä tätä parranalkua on siis kasvateltu pari viikkoa, ja sehän alkaa ehkä näyttää jo aika kivalta! Tai no siis ainakin siitä huomaa että mulla on parta. :D Lisäksi on tietysti kivaa, kun kaikki partakarvat on samanmittaisia. Mä haluaisin kyllä kasvattaa ihan kunnon parran (ja elättelen toiveita että sellainen mulle kasvaakin vielä), mutta samalla uskoisin, että voisin nauttia myös semmoisesta muutaman millin sängestä aika paljon. 

Myös karvat mun käsivarsissa voi varsin runsaasti... Välillä tuntuu ihan hassulta että niitäkin on jo aika paljon, mutta toisaalta se on ihan parasta, koska jos vaikka istun koulussa ja alkaa ahdistamaan, niin voin vaan luoda katseen käsiini ja todeta että on ne kyllä ihanan karvaiset. Ne muistuttaa mulle siitä että mä olen minä ja olemassa. Vähän samasta syystä mulla on käsissäni pari tatuointia; aina nähtävissä olevana muistutuksena. 

Ehkä yksi yllättävimmistä paikoista, joihin mun karvat on innostuneet kasvamaan, on olkavarsi. En mä jotenkin ollut tajunnut että siihen hirveästi kasvaisi karvaa, varsinkaan näin nopeasti. Se on muuten myös älyttömän vaikea kohta itse valokuvata niin että siitä saisi jotakin selvää, mutta alapuolella on mun yritelmä olkavarsikarvojen taltioimisesta valokuvaan. 

En ehkä olisi uskonut, että kirjoitan blogiini näin yksityiskohtaisesti omista ihokarvoistani, mutta mikäpä siinä. Mun postaustahti on ehkä vähän hidastunut, kun tuntuu ettei hirveästi ole kirjoitettavaa. Prosessin osalta seuraavia askeleita on kuitenkin konsultaatiopuhelu foniatrian poliklinikalle ensi viikolla, transpolin tosielämävaiheen seuranta-aika tässä alkuvuodesta (en ole vielä saanut päivämäärää postissa) ja silloin myös toivottavasti lähete mastektomiaan, ja sitten hormonipolin kontrollikäynti helmikuun loppupuolella. 

Jos siellä sattuu tätä tekstiä lukemaan joku sellainen tyyppi, jolla olisi mielessä aiheita joista haluaisi että kirjoitan, niin olisi tosi kiva jos jaksaisit kommentoida ideasi mullekin nähtäväksi! Voisin saada lisää aiheita joista kirjoittaa, ja samalla olisi tietysti kiva kirjoittaa aiheista, jotka oikeasti kiinnostaa tätä blogia lukevia ihmisiä!