Hetun muutos 3 / uusi passi

Kävin maanantaina poliisiasemalla tekemässä passihakemuksen. Passin hakeminen on käynyt tutuksi puuhaksi tässä viime vuosina, kun oon joutunut hakemaan kolme uutta passia prosessin aikana (tai siis tämä oli nyt se kolmas). Ensimmäisen hain, kun muutin nimeni loppuvuodesta 2017, toisen hain vuosi sitten kun toinen nimeni muuttui ja nyt sitten hetun muuttumisen vuoksi hain taas uutta passia.

Passin hakeminen meni ihan hyvin, tarvitsin tietenkin uudet kuvat ja sormenjäljet sekä allekirjoitus otettiin uudelleen. En kuitenkaan itse ollut jotenkin yhtään tullut ajatelleeksi, että mähän olen asevelvollinen. Tai toki tuokin ajatus jossain vaiheessa oli varmaan mielessä pyörähtänyt, mutta en kuitenkaan ollut osannut ajatella, että se liittyisi jotenkin passin hakemiseen. No, lopputulos oli sitten se, että sain passin vaan tämän vuoden loppuun saakka, koska mulla ei ollut vapautusta asepalveluksesta.

En oo koskaan halunnut mennä armeijaan, enkä halua sitä vieläkään, ja kuulemma vapautuksen saisi helposti haettua ihan vaan sillä että olisi yhteydessä Puolustusvoimiin. Tajusin kuitenkin, että mullahan olisi mahdollisuus hakea siviilipalvelukseen, ja jäin ihan toden teolla miettimään asiaa. Pitää ehkä pohtia tätä vähän enemmänkin, mutta kaiken järjen mukaan mun siis pitäisi saada kirje kutsuntoihin tänä syksynä, ja kutsunnoissa voisin sitten hakeutua siviilipalvelukseen niin halutessani.

Passin saaminen oli ihan ensisijaisen tärkeää nyt, koska mulla ei ole mitään muuta henkilöllisyystodistusta, ja ilman henkilöllisyystodistusta en voi uusia käytännössä mitään virallisia dokumentteja. Koululle, hormonipolille sekä tuki- ja liikuntaelinpolille (mastektomia tehdään siellä) oon ilmoittanut kyllä uuden hetun puhelimitse, lisäksi se päivittyi automaattisesti Kelaan ja tiedot siirtyi uudelle hetulle ainakin heidän palveluissaan. Tämän lisäksi olisi tärkeää uusia ihan ensimmäisenä pankkitili ja -kortit, minkä jälkeen voisin myös saada uudet verkkopankkitunnukset ja päästä tunnistautumaan eri verkkopalveluihin jotka vaatii suomi.fi-tunnistautumista. Pankkikortti ja verkkopankki siis edelleen kyllä muuten toimii normaalisti, onneksi. Lisäksi pitäisi uusia kirjastokortti, matkakortti yms.

Sain yllättyä positiivisesti, kun jo eilen tuli viesti joka ilmoitti, että passini on noudettavissa. Kävin poliisiasemalla siis maanantaina, ja jo keskiviikkona passin olisi saanut hakea. Olin koko päivän menossa muualla, joten en ehtinyt hakemaan passia vielä eilen, mutta tänään kävin sen noutamassa.

Vaikka tarvitsen passia toki moneen eri asiaan, odotin ehkä kuitenkin eniten sitä että pääsisin näkemään oman passini jossa lukisi sukupuolen kohdalla M, mies. Vihdoin. Ja siinähän se komeilee!

On jotenkin vaikea tiivistää sanoiksi omia tunteita (musta tuntuu että sanon näin koko ajan kun jotain tärkeää ja suurta tapahtuu), mutta jotenkin tämä on kyllä ihan valtava rajapyykki. Tähänhän sitä on tavallaan koko ajan tähdätty, ja nyt se vihdoin on totta. Vaikka oon tiennyt mun uuden hetun jo hetken aikaa, tuntui tuon sukupuolimerkinnän näkeminen painettuna jotenkin sellaiselta tärkeältä hetkeltä, sellaiselta että nyt tää on tässä ja tätä ei oteta multa pois. Oon myös huomannut, että mulla on jotenkin itsevarmempi olo monissa eri tilanteissa kun tiedän, että olen vihdoin myös juridisesti mies. Eihän kukaan oikeasti ole tiennyt eikä tiedä edelleenkään, mikä merkintä mun passissa lukee (paitsi ne ihmiset jotka tarkastaa mun henkkarit jossain tietenkin), mutta silti se tuntuu itsestä ihan valtavan tärkeältä. Että nyt mulla on repussa passi, jonka henkilötunnus ja sukupuolimerkintä todistaa että mä olen mä.

Koska oon uusinut passia suhteellisen usein, tein myös tällaisen kollaasin mun kolmesta viimeisestä passikuvasta. Muistan, että tuon vuonna 2017 otetun kuvan kohdalla jo ajattelin että vihdoin mä näytän passikuvassani ees jotenkin itseltäni. Ja toki, olin jo silloin vakaasti matkalla kohti itseäni, mutta mun matka oli kyllä varsin alussa. Tuntuu uskomattomalta, miten tavallaan tuo hetki oli ihan vasta, ja samalla siitä on kohta oikeasti kolme vuotta aikaa ja nyt toi viimeisen kuvan kaveri katsoo mua peilistä. Keskimmäinen kuva on otettu vajaa vuosi sitten, oon siinä ollut noin kuukauden tai kaksi testoilla.

Seuraavaksi on siis vuorossa visiitti pankkiin ja muidenkin korttien uusiminen. Ei mitenkään houkutteleva ajatus kaikkien paperiasioiden hoitaminen, mutta toisaalta aika pieni hinta siitä, että sukupuolimerkintä nyt on oikea ja sain uuden henkilötunnuksen.

Vuosi testoilla!

 Eilen tuli täyteen tasan vuosi testoilla, ja tänään päätin tulla jakamaan vähän videoita ja ajatuksia siihen liittyen. Kokosin yhteen mun vuoden aikana kuvaamat vertailuvideot. Kuvasin näitä aluksi parin viikon välein, koska muutokset tuntui aika isoilta, ja sen jälkeen kerran kuussa. Tähän videoon oon koonnut ne kerran kuussa kuvatut pätkät.

Kuten videolta näkyy, on muutos äänessä ja ulkonäössä varsin selkeä ja suuri, eikä videolta tietenkään edes näe kaikkea. Fyysiset muutokset on ehdottomasti olleet iso osa tätä matkaa ja tosi tärkeitä, koska ne on mahdollistaneet kaiken muun. Ääni oli yksi niistä muutoksista joita kaikista eniten odotin, ja se on myös varmaan yksi huomattavimmista muutoksista myös muiden ihmisten kannalta. Mä aina etukäteen mietin, että minkähänlainen mun äänestä tulisi, ja aluksi mun oli vaikea tunnistaa omaa ääntäni videolta tai nauhoituksista. Oon mä vielä kesänkin aikana kuunnellut videolta, että oliko toi oikeesti mun ääni, noinko matala se on, mutta pääsääntöisesti tunnistan kyllä jo oman ääneni ihan hyvin. Oman äänen löytäminen on ollut ihmeellistä ja ihanaa.

Monesti joku kysyy, että minkälaisia henkisiä muutoksia testot on aikaansaaneet, ja mun on tosi vaikea vastata siihen. Muutokset omassa henkisessä hyvinvoinnissa, mielialoissa ja mielenterveydessä on ihan huikeat, mutta jos ihmiset tarkoittaa kysymyksellään ihan suoraan testoista juontuvia asioita kuten hormonitason aiheuttelemia mielialamuutoksia tai vaikkapa aggressiivisuuden lisääntymistä, niin sellaisia on mun mielestä hirveän vaikea erotella.

Koen, ettei mun luonne tai minä siinä mielessä ole testojen myötä muuttunut. Testojen aiheuttamat fyysiset muutokset on saaneet aikaan toki sen, että mut oletetaan mieheksi ja nähdään oikein, minkä lisäksi mun oma olo itsestäni on niin paljon parempi kuin koskaan ennen, että se kyllä varmasti näkyy ulospäin. Toki mun hormonivaihtelut on aika minimaalisia myös verrattuna entiseen, ja sekin tekee tietenkin osansa. 

Kaiken kaikkiaan tuntuu, että olen paljon tasaisempi nyt kuin aiemmin. Totta kai mullakin on edelleen parempia ja huonompia päiviä, välillä ärsyttää ja välillä ilostuttaa, joskus olen väsynyt ja joskus pirteämpi jne. Mutta silti esimerkiksi monet pelot ja ahdistukset on helpottaneet, aikaisemmat stressinaiheet ei välttämättä tunnukaan niin musertavilta, sosiaaliset tilanteet on paljon siedettävämpiä ja kuten jo sanottua, niin oma olo yksinkertaisesti on vaan kokonaisuudessaan parempi. Kaikki tämä tekee olosta varsin tasaisen ja hyvän.

Oon eilen ja tänään pysähtynyt miettimään sitä päivää vuosi sitten, kun vihdoin sain testot. Muistan jollakin tavalla sen reissun Tampereelle, muistan että silloin tuntui etten ole koskaan kokenut yhtä suurta jännitystä, en ollut nukkunut ja mua pelotti. Muistan sen käynnin lääkärin ja sen jälkeen hoitajan luona, ja muistan miten epäuskoisena katsoin sitä testoreseptiä jonka se lääkäri mulle tulosti. En ollut syönyt mitään koko aamuna, ja vaikka mulla on täytynyt olla aika huutava nälkä käynnin jälkeen, niin suuntasin silti ihan ensimmäisenä apteekkiin hakemaan ensimmäisen Tostran-purkin. Oli jotenkin sellainen olo, että ennen kuin se purkki on turvallisesti mun repussa, niin se voidaan vielä ottaa multa pois.

No, sain geelipurkkini, kävin syömässä ja suuntasin kohti Helsinkiä, ensin kirkkoon ja sitten kotiin. Samuel oli rakentanut meille majan ja paistanut lettuja. Ennen letunsyöntiä laitoin ensimmäisen geeliannoksen, en vaan mitenkään voinut odottaa seuraavaan päivään. Kyttäsin muutoksia seuraavat päivät, viikot ja kuukaudet aika herkeämättä. Otin itsestäni valokuvia ja videoita, kuuntelin ääntäni ja toivoin että muutoksia tulisi nopeasti. Ja vaikka muutoksia sitten aika pian alkoikin tulemaan, tuli ne kuitenkin siinä mielessä hitaasti, että kaikkeen ehti kyllä matkan varrella tottumaan ja kaikesta ehti myös iloitsemaan.

Tuntui, että testojen aloittamisen myötä mä pikkuhiljaa aloin heräämään eloon. Oon yrittänyt tässä vuoden aikana sanoittaa sitä tunnetta, mutta tuntuu etten oikein vieläkään ole siinä onnistunut, se on tosi vaikea pukea sanoiksi.

Kun katson taaksepäin mun valokuvia vaikka ihan jo silloin vuosi sitten, tulee mulle tosi holhoava olo. En tunnista itseäni niistä kuvista ja videoista, koska musta tuntuu että mun olisi aina kuulunutkin olla tällainen. Tällainen mun ääni oikeasti on, tältä mä oikeasti näytän ja tätä mä oikeasti olen. Vaikka totta kai tiedän, että esimerkiksi vanhoissa valokuvissa ja videoissa olen minä, niin samalla se tyyppi niissä on vain varjo siitä kuka mä oikeasti olen. Tämä minä on varmasti jossakin määrin ollut olemassa myös silloin, mutta jopa mun itseni on välillä ollut vaikea uskoa sen (tai siis oman itseni) olemassaoloon, ja muut ihmiset on olleet vielä kykenemättömämpiä sitä näkemään.

Testot on tehneet mut näkyväksi pala palalta ja hetki hetkeltä tän vuoden kuluessa. Ehkä sellainen mielikuva jotenkin sopisikin tähän hyvin, että mä oon ollut olemassa ennenkin, mä olen ihmisenä tavallaan ihan sama vaikkapa kiinnostuksenkohteiltani, luonteenpiirteiltäni tai taidoiltani. Mun ulkokuori on kuitenkin ollut vaan joku varjo, vääränlainen kuvastamaan sitä kuka ja mitä mä olen. Testot oli lääke, joka todellakin teki mut näkyväksi.

Tässä postauksessa ei oikein ole nyt päätä eikä häntää. Tuntuu vaikealta laittaa kirjoitettuun muotoon kaikkia niitä ajatuksia joita mussa herää kun mietin tätä matkaa. Tein eilen kuitenkin pienen videon, se on ihan täyttä ajatuksenvirtaa, mutta ehkä päätän tän postauksen kuitenkin siihen.

Ajattelin, että tän postauksen jälkeen en enää ihan näin kuukausittain seuraisi testomuutoksia, koska ne ei ole mitään ihan hirveän huomattavia enää vaan kuukauden sisällä. Äänivideoitakin ajattelin kuvata ehkä ennemmin vaikka puolivuosittain tai parin kuukauden välein, ja näiden postausten kanssa voisin tehdä samoin. Toivon, että saan itseni kuitenkin aktivoitua kirjottamaan tänne muista aiheista, kuten mun on jo pitkään pitänyt tehdä.

Hetun muutos 2

Tänään oli vihdoin se päivä kun sain tietää mun uuden hetun! Huomasin oikeastaan jo viikonloppuna leirillä, että tunnistautuminen suomi.fi-palvelun kautta ei enää onnistunut, ja sen perusteella oletin että mun hetun on täytynyt muuttua. Olin mielestäni pitkin viikkoa käynyt katsomassa että pääsenkö vielä kirjautumaan, mutta ilmeisesti olin sitten kuitenkin käynyt vaan alkuviikosta, koska ainakin noiden papereiden perusteella hetu olisi muuttunut jo keskiviikkona. Joka tapauksessa toivoin, että uusi hetu tulisi postissa mahdollisimman pian nyt alkuviikosta. Tavallaan hauskaa tässä oli se, että sain tietää mun uuden hetun Kelan virkailijalta enkä tuosta postissa tulleesta kirjeestä, vaikka sekin kyllä sitten lopulta tuli tänään. 

Kävin tosiaan Digi- ja väestötietovirastossa reilu viikko sitten perjantaina, ja silloin siellä sanottiin, että hetun muuttumiseen pitäisi mennä noin kaksi viikkoa. Olin ihan varautunut odottamaan sen pari viikkoa, mutta jos hetu on oikeasti muuttunut tuolloin keskiviikkona, niin aikaahan meni alle viikko, vain kolmisen arkipäivää. Iloitsin viikonloppuna leirillä suunnattomasti siitä että hetu vihdoin on muuttunut, tai siis hetuakin ihmeellisemmältä asialta tuntui se että mun juridinen sukupuoli oikeasti on vihdoin mies!

Mä soitin tosiaan tänään heti Kelaan, koska mun pitäisi saada tehtyä opintotukihakemus. Hain keväällä lisäaikaa mun opinnoille, joten en oo saanut tehtyä opintotukihakemusta valmiiksi vielä silloin ennen kuin lisäaika myönnettiin, ja kesällä sen tekeminen sitten vaan jäi. Nyt en enää päässyt sitten tunnistautumaan pankkitunnuksilla Kelan asiointipalveluun, joten päätin että soitan ja kysyn miten mun pitäisi menetellä. Oletin, että mun pitäisi tehdä paperinen hakemus ja lähettää tai viedä se Kelaan, mutta päädyttiinkin siihen, että tehdään hakemus huomenna puhelimen välityksellä niin se menee perille nopeammin.

Joka tapauksessa siellä langan toisessa päässä olevan virkailijan piti varmistaa, että mä olen mä, kun mun vanhalla hetulla ei löytynyt enää tietoja ja mä en tiennyt sitä uutta vielä. Kerroin koko nimeni, ja sitten virkailija kyseli multa osoitetta, puhelinnumeroa yms. Lopulta hän sitten sanoi että näkee tosiaan sen uudenkin hetun kyllä sieltä, ja sanoi että voi sen mulle kertoakin, mutta kyseli vielä vanhempien koko nimet jotta varmistui siitä että olen varmasti minä. Mä olin aivan innoissani, ja olin kuulevinani myös Kelan virkailijan äänessä pientä huvittuneisuutta ja hyväntuulisuutta kun olin niin innoissani, heh. Joka tapauksessa sain siis siinä tietää uuden hetun, ja se tuntui mahtavalta. Iltapäivällä kotiin tullessani oli sitten myös postissa tullut kirje josta uusi hetu selvisi, oli kyllä ihan hienoa nähdä se paperilla painettuna.

Oon oppinut uuden hetun jo ulkoa (nojoo, se on tosiaan neljä merkkiä, että ei ehkä mikään saavutus :D) ja se on mun mielestä oikein hieno (ja ihanan looginen) kokonaisuus merkkejä. En malta odottaa että pääsen näkemään uuden passini jossa sukupuolimerkintä on vihdoinkin oikea! Vähän ongelmaksi meinasi tosin muodostua se, että kaikkialla pääkaupunkiseudulla ensimmäiset vapaat ajat poliisiasemalle passin hakua varten oli joskus syyskuun puolenvälin tienoilla. En mitenkään voi odottaa niin kauaa ilman henkilöllisyystodistusta, koska mun pitää päästä tunnistautumaan verkossa (se on se tärkein), ja totta kai uusisin kaiken tarpeellisen mahdollisimman pian muutenkin.

Löysin sitten ensi viikon maanantaille vapaan ajan onneksi Järvenpään poliisiasemalta, eli lähden sitten käymään siellä. Tuntuu vähän hassulta, mutta ei kai sillä ole niin väliä mistä sen passinsa on hakenut. Lisäksi aion huomenna soitella ainakin hormonipolille ja ilmoittaa sinne uuden hetun, jotta Nebidoresepti voidaan kirjoittaa mulle uudelleen, ja lisäksi saan todistuksen Kelaan täyskorvattavuutta varten. Koulu on myös yksi paikka mihin pitää mahdollisimman pian ilmoittaa (on muuten ihan huikea tunne nyt tietää varmasti että mä saan valmistuessani todistukseni varmasti omalla nimelläni ja uudella hetulla!), ja sitten tosiaan pankkiin pitää varmaan varata aika kaiken uusimista varten. En tiedä mitä matkakortille, kirjastokortille jne. tapahtuu, varmaan nekin pitää uusia, tai ainakin tietoihin pitää muokata uusi hetu. On jotenkin vaikea ymmärtää, että mä en ole enää olemassa vanhalla hetullani, vaikka tää muutos onkin ehkä maailman siistein.

On myös tavallaan vaikea käsittää, että mä ihan oikeasti vihdoin olen tässä. Jotenkin tuo sukupuolen juridinen muuttuminen on vaan aivan valtava virstanpylväs, se mihin on koko ajan tähdättykin. Ja nyt se on tässä.

Leiriviikonloppu

Ajattelin tällä kertaa tulla kertomaan kuluneesta viikonlopusta, sillä vietin sen Translasten ja -nuorten perheet ry:n järjestämällä kesäleirillä. Leirille siis osallistui perheitä, joissa on translapsi tai -nuori, ja mä olin leirillä pitkälti pitämässä ohjelmaa lapsille, jotta aikuiset sai keskustella rauhassa. Viikonloppu oli kuitenkin myös mulle itselle tosi merkityksellinen, ja siksi ajattelin, että jaan myös täällä blogin puolella vähän ajatuksia siihen liittyen.

Näytän kyllä juuri niin leirillelähtijältä kuin vain voi näyttää, Ikea-kassi ja muut kantamukset kruunaa kokonaisuuden.

Olin suunnitellut lapsille ohjelmaksi lähinnä askartelua ja ulkoleikkejä, minkä lisäksi päivät täyttyi pitkälti uimisesta, saunomisesta, syömisestä (koska leireillä syödään aina joka välissä) sekä muuten vaan yhdessä vietetystä ajasta. Sen lisäksi että vietin paljon aikaa lasten kanssa, tulin käyneeksi myös tosi hyviä keskusteluita muiden leirillä olleiden aikuisten kanssa.

Olen tosi kiitollinen siitä, että sain hyvää, kehuvaa ja kannustavaa palautetta suunnittelemastani ja järjestämästäni ohjelmasta. Pitäisihän mun tietenkin olla varhaiskasvatuksen ammattilainen, mutta silti aina välillä vähän jännittää että mitenköhän asiat menee, varsinkin nyt kun pitkän koronakevään aikana ei ole voinut tehdä ollenkaan töitä.

En oikein tiedä miten lähtisin tuota leirikokemusta muutoin tähän postaukseen avaamaan. Olen otettu siitä että pääsin leirille mukaan, ja erityisesti siitä, että sain tutustua niin ihaniin ihmisiin. Mun on vaikea laittaa sanoiksi sitä, miten valtavan paljon mua koskettaa nähdä translapsia ja -nuoria. Olen niin onnellinen näiden leirillä tapaamieni lasten ja nuorten puolesta, koska heillä oikeasti on vanhempi tai vanhemmat, jotka haluavat nähdä heidät juuri omina itseinään. Musta on valtavan hienoa, että on vanhempia jotka haluaa kutsua lastaan lapselle oikealta tuntuvalla nimellä ja sanoilla, jotka oikeasti elää mukana siinä prosessissa jo ihan sieltä lapsuudesta saakka.

Toinen asia mikä mua ihan valtavasti koskettaa on se, miten vahvaa yhteenkuuluvuutta itse tunnen näiden lasten ja nuorten kanssa. Transyhteisö on ollut mulle tosi suuri voimavara mun prosessin aikana, ja vertaistuki on ihan korvaamatonta. Moni vanhempi sanoi mulle leirin aikana, että heistä tuntuu tosi tärkeältä että heidän lapsensa näkee mut, aikuisen transihmisen, ja että olen läsnä siellä leirillä. Mä olisin jotenkin halunnut osata sanoa takaisin, että on valtavan ihanaa että he ajattelevat noin, mutta että mä saan itse takaisin heiltä ja heidän lapsiltaan vähintään yhtä paljon.

Mä oon surrut paljon sitä, että kukaan ei ole vielä koskaan sanonut mua pojakseen, ja myös sitä, että mä en koskaan saa lapsuutta poikana. Olen ihan sinut sen kanssa, että mun elämäntarina on mitä se on, mutta välillä sellainen kaipaus silti valtaa mut. Jotenkin se, että näin esimerkiksi tuolla leirillä, että jotkut saa sellaisen lapsuuden mitä mäkin edelleen kaipaan, tuntuu tosi korjaavalta. Tuntuu korjaavalta nähdä, että näillä lapsilla on vanhemmat, jotka rakastavat lapsiaan ihan valtavasti, eikä transsukupuolisuus määritä rakkauden määrää tai näyttötapaa millään tavalla. On upeaa, että nämä lapset ja nuoret saa oikeasti jo lapsena olla omia itsejään, heidän ei tavallaan edes tarvitse kasvaa mihinkään muuhun todellisuuteen.

Myös mun omat vanhemmat on suhtautuneet muhun ja mun transsukupuolisuuteen monessa suhteessa tosi ihanasti, mutta silti musta välillä tuntuu, että mun sisällä olisi sellainen pieni lapsi joka kaipaisi vaan avoimen rakastavaa katsetta, turvallista syliä joka ei väärinsukupuolita, ymmärrystä ja sitä että joku pitäisi mun puolia silloin kun en itse jaksa. Ja sitä, että joku sanoisi mua pojakseen.

En oikein meinaa osata pistää tätä sanoiksi, mutta koin tosi vahvasti, että tuolla leirillä myös mä sain osani siitä hyväksynnästä ja ymmärryksestä, ja se oli mulle valtavan tärkeää.

Näin joskus jossakin meemin tai tekstinpätkän, jossa joku oli kirjoittanut, että jos maailmassa ei yhtenä päivänä olisi ollenkaan cisihmisiä, niin kaikki transihmiset menisivät uimahalliin. Tavallaan ajatus nauratti, mutta samalla on karua, miten naulan kantaan tuo lausahdus osuu. Ja tää asia näkyi myös leirillä, sillä lapsia ja nuoria oli vaikea pitää poissa uimasta ja saunomasta hetkeäkään. Mustakin tuntui välillä, että voisin liikuttua ihan kyyneliin kun katsoin sitä iloa lasten ja nuorten juostessa saunan ja järven väliä.

Mä en itse ole vielä niin pitkällä itseni kanssa, että olisin ihan kyennyt uimaan edes tuossa seurassa. Tai mä mietin monena hetkenä, että ei mua ne lapset ja nuoret häiritse, mutta koska kyseessä nyt oli kuitenkin joukko lapsia järvessä, oli rannalla pakko olla myös aikuisia valvomassa uimista, ja siksi mun oli vaikea ajatella että selviäisin sen matkan pelkkä uimapuku päällä saunalta järveen. Muutama lapsi ja nuori houkutteli mua mukaan, ja tuntui pahalta jättää menemättä, varsinkin kun oon kaivannut uimista niin paljon (tai no mun vedessä lillumista ei varmaan hyvää hyvyyttäänkään voi sanoa uimiseksi, mutta vedessä olemista oon kaivannut).

Lopulta mä kuitenkin pääsin uimaan, ja vietin leirin viimeisenä aamuna puolituntisen järvessä. En oikein edes tiennyt mitä siellä olisi pitänyt tehdä, uin vähän matkaa välillä, välillä teki mieli hyppiä, välillä purskahdin helpottuneeseen itkuun ja välillä hymyilytti niin paljon että tuntui jo melkein tyhmältä kun seisoin hymyilemässä yksinäni järvessä. Se oli ihan parasta, mä en oikeasti ollut uinut moneen vuoteen.

Ihanaa oli myös se, että tiesin, ettei kukaan pidä mua outona jos haluan uida yksin, vaan kaikki saattoivat jollakin tasolla ymmärtää, ja että mulle ylipäätään järjestettiin oma hetki käydä siellä uimassa. Mun ei tarvinnut myöskään pelätä kuulostavani hankalalta kun pyysin omaa huonetta, koska kerrankin dysforia itsessään oli varmasti riittävä ja ymmärrettävä syy. On uskomattoman helpottavaa ja voimauttavaa olla ympäristössä, jossa tietää tulevansa nähdyksi, ja jossa oma transsukupuolisuus nähdään voimavarana ja ihan vaan tavallisena juttuna sen sijaan että se olisi vika.

Uskallan väittää, että tämä oli jollakin tavalla tärkeä kokemus varmasti jokaiselle leirille osallistuneelle. Mä en tiedä miltä tuntuu olla vanhempi, mutta mä tiedän miltä tuntuu olla transihminen. Tiedän miltä tuntuu se ulkopuolisuus, levottomuus ja pelko monissa eri tilanteissa, tiedän miltä tuntuu kun on ihan yksin silloinkin kun ympärillä on rakkaita ja välittäviä ihmisiä. Tiedän miltä tuntuu, kun on vaikeaa jaksaa ihan vain siksi että kukaan ei näe. Ja siksi olen valtavan onnellinen siitä, että edes yhdeksi viikonlopuksi me saatiin luotua oma kupla, oma oikeasti turvallinen tila, sellainen paikka jossa se ulkopuolisuus, levottomuus, pelko ja yksinäisyys ehkä hetkeksi kaikkosi. Uskon, että palaaminen noihin hetkiin voi kantaa montaa meistä pitkälle.

Hetun muutos 1

Tänään kävin Digi- ja väestötietovirastossa viemässä sukupuolen juridiseen vahvistamiseen liittyvät paperit, vihdoin! Tuntuu aika epätodelliselta että nyt oon oikeasti tässä vaiheessa prosessiani. Nyt koronan takia tuonne virastoon piti varata erikseen aika, mutta niitä oli ainakin Helsingissä varsin hyvin tarjolla, ja kun mä sain maanantaina vihdoin postissa kolmannen vaadittavan todistuksen ja varasin ajan illalla, niin sain sen nyt perjantaille, ja aikoja oli jäljellä niin että valinnanvaraa kyllä riitti loistavasti.

Sukupuolen juridista vahvistamista varten vaaditaan tosiaan siis kolme eri todistusta; yksi lausunto Helsingin transpolin lääkäriltä, toinen Tampereen transpolin lääkäriltä ja kolmas hormonipoliklinikalta. Transpolien lausunnot pitivät sisällään selityksen siitä, että koen pysyvästi olevani mies, ja että lääkäri puoltaa mun juridisen sukupuolen vahvistamista mieheksi. Hormonipolin lausunto oli lisääntymiskyvyttömyystodistus.

Digi- ja väestötietovirastossa menin sisälle ja mut ohjattiin odottamaan paikkaan, josta mut sitten nimellä kutsuttiin luukulle, annoin nuo vaaditut todistukset sekä henkilöllisyystodistuksen sekä täytin alla olevan paperin. Muuta ei tähän liittyen tarvinnut tehdä.

Mä kuitenkin pyysin myös, että saisin hetun muututtua todistuksen kaikista vanhoista tiedoistani, niin on helpompi sitten todistaa että esim. mun vanhat koulutodistukset on mun, ja uskon että sitä paperia voi ehkä tarvita myös silloin, jos haluaa hakea esim. juuri niitä vanhoja koulutodistuksia nykyisillä tiedoilla. En vielä tiedä koenko sitä tarpeelliseksi, mutta varulta nyt kuitenkin.

Tämän lisäksi mä täytin, ihan siis tähän aiheeseen liittymättömänä periaatteessa, ilmoituksen kutsumanimen muutoksesta. Mun etunimethän on Leimu Joonatan, ja oon jo pitkään miettinyt että haluaisin että Joonatan olisi mun virallinen kutsumanimi. Tällöin voisin käyttää sitä aina uusien ihmisten kanssa esim. töissä tai missä nyt sitten uusia ihmisiä tapaankaan, ja oon jo hiljalleen vähän ottanut sitä käyttöönkin. Se on tuntunut hyvältä, ja siksi tänään päätin täytellä myös tuon kutsumanimilomakkeen kun siellä virastossa kerran jo valmiiksi olin.

Sen lisäksi, että Joonatan tuntuu musta tosi omalta, halusin muuttaa kutsumanimeni myös siksi, että Leimu on nimenä niin erikoinen, että se herättää aika paljon huomiota. Sellaista huomiota jota en ihan välttämättä haluaisi aina osakseni. Tuntuu, että missä yhteydessä tahansa tapaan uuden ihmisen, niin multa kysellään aina kysymyksiä mun nimestä. Ne on ystävällisiä kysymyksiä ja varmasti ihan hyvällä tarkoitettu, esim. siihen liittyen että mistä mun vanhemmat on keksineet mun nimen tai oonko vaihtanut nimeä. Koen ne kauhean henkilökohtaisiksi ja väsyttäviksi. Tuntuu myös, että jokainen uusi ihminen jonka tapaan, oli se sitten Facebook-kirppiskauppoja tehdessä, työhaastattelussa tai jossakin vapaa-ajan toiminnassa, kokee tarpeelliseksi kommentoida mun nimeä. Ja vaikka se kommentointi on siis positiivista, niin jotenkin en kaipaisi sitä huomiota.

Leimu tuntuu musta edelleen oikeinkin omalta nimeltä, enkä missään nimessä halua vaihtaa sitä pois. Tämä kutsumanimen virallinen muuttaminen kuitenkin tuntui tässä hetkessä musta sopivalta.

Käynti digi- ja väestötietovirastossa oli ehdottomasti tosi hyvä kokemus, virkailija oli mukava ja asiat sujui jotenkin tosi jouhevasti ja helposti. Koska juridisen sukupuolen muuttuminen on mulle luonnollisestikin tosi iso asia, niin mua jännitti tuo käynti oudolla tavalla hirveästi, vaikka tiesin ettei siinä kyllä ole mitään jännitettävää - niin kuin ei ollutkaan. Virkailija sanoi, että hetun muuttumisessa menisi parisen viikkoa, joten nyt sitten jännäillään. Ja sen jälkeen opetellaan uusi hetu ja sitten hoidetaan se "kiva" osuus tästä eli kaikki mahdolliset paperiasiat...