Testojen vaikutus mielialoihin ja itsetuntoon

Testoja on takana nyt vajaat kymmenen viikkoa, ja halusin tulla kirjoittamaan niiden vaikutuksesta mun mielialoihin sekä minäkuvaan ja itsetuntoon. Vaikutus on nimittäin jo tähän mennessä ollut melko suuri. 

Oletinkin, että testot vaikuttaisi mun mielialaan huomattavasti ja että mun olo itseenikin liittyen parantuisi. Silti oon ollut tosi yllättynyt siitä minkälainen olo mulla oikeasti on, miten hyvältä musta tuntuu ja miten en edes meinaa löytää sanoja tälle ololle. Vaikka mulla on totta kai ollut onnellisia hetkiä ja hyviä aikoja elämässäni ennenkin, niin musta ei vaan koskaan ennen ole tuntunut tältä. 

Testot luultavasti tasoittaa mielialaa ihan hormonaalistenkin vaikutusten takia, mutta vaikea on tietenkin arvioida mikä on vaan eri muutosten tuomaa hyvää oloa ja mikä vaikuttaa jotenkin vaikka aivojen toimintaan hormonien kautta. Silti, kuten sanottua, musta ei ole koskaan ennen tuntunut tältä. 

Parhaiten mun oloa varmaan kuvaisi se, että mun on vaan tosi hyvä olla. Kärsin edelleen dysforiasta, mun elämässä on edelleen vaikeita asioita ja mua edelleen toisinaan suututtaa, ahdistaa ja harmittaa. Siitä huolimatta kaikella on jotenkin erilainen pohja. Elämän sävy on jotenkin muuttunut. Tai ehkä mun elämään on vaan tullut paljon enemmän valoa. 

Mulla on ensimmäistä kertaa kotoa poistuessani sellainen olo, että hei mä ehkä näytän ihan hyvältä. Ja että mä alan näyttää itseltäni. Mä nautin puhumisesta kun mun ääni on jo niin paljon omempi. Sosiaaliset tilanteet tuntuu helpommilta. Ei vielä helpoilta, mutta ne onkin aina olleet mulle vaikeita. 

Mulla on myös ensimmäistä kertaa elämässäni sellainen olo että mähän taidan olla ihan hyvä tyyppi. Musta on tullut ihan hyvä, oon kasvanut ihan hyväksi ihmiseksi. Oon ylpeä mun arvoista ja siitä että pidän niistä kiinni, siitä että mä oon mä. Miten hyvältä tuntuu oikeasti olla ylpeä itsestään. Ensimmäistä kertaa pystyn näkemään itseni kokonaisuutena, jotenkin vähän ehkä ulkopuoleltakin, ja toteamaan että hei sä oot hyvä. Aikaisemmin oon nähnyt lähinnä sarjan epäonnistumisia ja virheitä. 

Jotenkin tuntuu, että oon hakenut tähän saakka elämässäni sitä hyväksyntää ylisuorittamalla ja toisaalta yrittämällä olla näkymätön, ja nyt musta tuntuu, että mä en ehkä tarvitsekaan sitä enää. En usko, että pääsen ylisuorittamisesta, näkymättömyyden tavoittelusta tai ylipäätään muiden miellyttämishalusta eroon ihan noin vain, mutta tuntuu vaan älyttömän hyvältä, kun ei tarvitse enää elää miellyttääkseen muita tai ollakseen mahdollisimman huomaamaton ja mahdollisimman helppo, ei kenenkään tiellä, keskittyä siihen ettei vain olisi hankala. 

Ehkä se on vähän hassua, että nyt tuntuu siltä että on lupa olla olemassa. Koska ihan yhtä lailla mulla on ollut lupa olla olemassa ennenkin. Ehkä mä en oo itse vaan osannut uskoa sitä tai antanut itselleni sitä täyttä lupaa siihen, koska en oo tavallaan edes kokenut vielä olevani olemassa. Silloin on aika vaikeaa vaatia itselleen mitään. 

Alan ymmärtää, että mä olen aina ollut ja olen niin arvokas että mulla on oikeus kaikkeen samaan kuin muillakin ihmisillä. Mä olen yhtä tärkeä, myös mä merkitsen. 

Joten joo; ihanaa olla vihdoin olemassa! 

Lihaskunnon kasvu testojen myötä

Vielä en voi sanoa ihan hirveästi otsikkoon kirjoittamastani aiheesta, mutta jotakin kuitenkin. Se nyt on tietysti ihan fakta, että testot kasvattaa myös lihasta ihan eri tavalla. Oon huomannut sen jo nyt mm. siitä, että ihan ihmelihakset on kehossa kipeytyneet ja mun lihaksia on myös alkanut kramppaamaan eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Tähän vaivaan tosin ostin magnesiumia, ja se vaikuttaa auttavan. 

En oo liikkunut oikeastaan sen enempää kuin aiemminkaan testojen aloittamisen myötä, välillä tuntuu että ehkä jopa vähän vähemmän syksyisten sadesäiden lannistamana, mutta yritän kyllä saada aikaan muutoksen tässä asiassa. Siitä huolimatta oma keho tuntuu jotenkin vahvemmalta ja oon huomannut jotakin ihan konkreettistakin. 

Yksi suuri asia mikä varmasti saa aikaan tunteen vahvemmasta kehosta on mieliala. Sekin tietysti johtuu testoista, mutta ei nyt suoranaisesti ole sellainen muutos tai vaikutus kuin vaikkapa lihasten kasvu. Huomasin kuitenkin erään tosi konkreettisen asian lihaskuntoon liittyen viime viikolla. 

Aikaisemmin kun kävin lenkillä, kävelin yleensä portaat ylös meille kotiin. Asutaan yhdennessätoista kerroksessa, joten niitä portaita kyllä riittää, ja aiemmin mun oli pakko pysähtyä viimeistään kuudennessa tai seitsemännessä kerroksessa lepäämään, koska mun jalat ei vaan enää meinanneet kantaa ja aloin myös olla melko hengästynyt. Jostain syystä lopetin portaiden kiipeämisen muutama kuukausi sitten, kun se alkoi tuntua ahdistavalta ja jumitin siinä ajatuksessa niin että lenkillelähtö uhkasi sen takia jäädä kokonaan. 

Viime viikolla kokeilin pitkästä aikaa portaiden kiipeämistä, ja mähän kiipesin suoraan yhdenteentoista kerrokseen! Eikä ees tehnyt tiukkaa! Mä uskon, että se johtuu testojen vaikutuksesta, koska ennen mä en ihan oikeasti vaan pystynyt tuohon, eikä mikään muu nyt varsinaisesti tässä muutamassa kuukaudessa ole muuttunut kuin testojen aloitus. En oo mitenkään erityisesti treenannut, enkä oo tosiaan edes kävellyt noita portaita ylös tänä aikana. Oon aika yllättynyt, mutta kivaahan se oli! 

Tästä saa kyllä ihan erilaista motivaatiota liikkua, kun tietää että tuloksiakin ehkä voi syntyä nopeammin ja oma lihasvoima kasvaa koko ajan. En ollut sinällään edes ajatellut tai erityisesti odottanut tätä puolta testojen aloituksessa, mutta oon kyllä iloinen ja tyytyväinen. 

Transkakku

Samuelilla oli tällä viikolla synttärit, ja sen kunniaksi tehtiin kakku. Ei kuitenkaan ihan mikä tahansa kakku, vaan päätettiin käyttää translipun värejä inspiraationa kakun tekemisessä. Mä oon jo pitkään halunnut tehdä sellaisen sateenkaaritäytekakun, jossa jokainen kerros olisi eri sateenkaaren värissä, mutta tajuttiin, että tuo sama idea toimisi myös translipun väreillä. 

Mä oon joskus aikaisemminkin tehnyt kyllä täytekakkua, mutta en kyllä näin monikerroksista ja suurta. Oon myös aina vältellyt kermavaahdon käyttämistä, lähinnä siksi kun en itse ihan hirveästi välitä sen mausta. Tässä kakussa yhdistyi siis monta uutta asiaa, mutta mun mielestä siitä tuli kaikesta huolimatta oikein hieno! Ja päivänsankari piti kakustaan, mikä tietenkin oli pääasia. 

Ainahan sitä löytää korjattavaa (kuten vähän epätasaiset kerrokset ja purostusten epätasaisuus), mutta oon kyllä aika iloinen ja ylpeä että saatiin tämä tehtyä. Oon myös aika yllättynytkin siitä, että tuo koristelu onnistui noin hyvin. Mä olin vastuussa siitä yksin, ja kakusta tuli yllättävän katseenkestävä. 

Kakkupohjat on tehty siis vegaanisesti, netistä löytyy paljon ohjeita ja mä sovelsin paria niistä. Täytteeksi laitettiin säilykepersikoita ja banaania, kakun kostutukseen käytettiin ananasmandariinimehua. Kermavaahto tehtiin kauravispikermasta, ja värit on Wilton-merkkisiä pastavärejä, jotka on kaikki vegaanisia (punainen väri ei siis välttämättä aina ole vegaanista, vaan se on usein tehty kirvoista). 

Tykkään leipomisesta tosi paljon, ja nyt vegaaniuden myötä oon tässä viimeisen vuoden aikana innostunut leipomaan vielä entistä enemmän ja testailemaan erilaisia vegaanisia reseptejä. Myös nuo pöydässä näkyvät omena-mantelipullat on mun tekemiä. Leipominen on kiva harrastus, etenkin silloin kun on joku joka syö niitä omia tuotoksia ja tykkää niistä. Haaveilen tulevaisuudessa tiskikoneesta ja suuremmasta keittiöstä. Etenkin siitä tiskikoneesta, leipomisesta syntyy niin paljon tiskiä. 

Halusin tulla jakamaan kuvan tästä kakusta täälläkin, vaikka tämä nyt ei varsinaisesti ehkä liity blogin aiheeseen muutoin kuin kakun väriteeman muodossa. Toisaalta miksipä sitä ei jakaisi tällaisia kivoja pieniä asioita matkan varrelta täälläkin. 

2kk testoilla

Tänään on tasan kahdeksan viikkoa siitä, että kävin hormonipolilla ja aloitin testot. Tuntuu vähän epätodelliselta. Tavallaan muistan sen päivän niin hyvin, kaikki siihen liittyneet tunteet ja tapahtumat, että tuntuu kuin se olisi ollut eilinen. Tuntuu, että ihan vastahan mä aloitin testot, ja että mitenniin muka on mennyt jo kaksi kuukautta. 

Samalla geelin levittäminen on jokapäiväistä ja arkista. Oon jo tottunut siihen, että mun ääni on matalampi, joskaan en ollenkaan meinaa tiedostaa miten paljon matalampi se on oikeasti. Odotan edelleen innoissani muutoksia joka päivä, ja samalla sekin on muuttunut osaksi arkea. Ei ole enää niin kiire, koska niitä muutoksia on kuitenkin tullut jo jonkin verran ja oma olo on sitä myötä helpottanut myös. 

Tavallaan tuntuu niin hassulta. Näytän ja kuulostan itseltäni edelleen, mutta toisaalta tänään kyllä vähän hätkähdytti kun kuuntelin videota jossa puhun ajalta ennen testoja. Ääni on tuttu, mutta se ei ole mun ääni kuitenkaan. En enää kuulosta siltä. 

Suurin muutos testojen myötä onkin luonnollisesti ollut ääni. Tai se on näkyvin ja eniten mun omaa hyvinvointia kohentava tekijä, ja äänen madaltumista on ollut ihana seurata. Nautin puhumisesta niin paljon enemmän nykyään! Ääni kyllä väsyy nopeammin ja laulaminen on haastavaa. 

Lisäksi toinen melko näkyvä ja helposti havaittava muutos on karvan kasvaminen. Mun viikset on tuuhentuneet ja tummentuneet huomattavasti, partakin luultavasti jonkin verran, mutta sitä oli sen verran paljon jo etukäteen että en ole ihan hirveästi havainnut muutoksia. Käsissä kasvaa enemmän ja tuuheammin karvaa, ja ne on levittäytyneet myös käsivarren sisäsyrjälle ja kohti kämmenselkää. Reisissä ja polvissa kasvaa uutta karvaa, säärissä entistä enemmän ja tuuheammin. Oon myös huomannut, että vatsassa ja rintakehässä on tapahtunut muutosta karvamäärien osalta. Musta tulee varmaan aika karvainen. :D 

Suuri muutos tässä kuluneen kuukauden aikana on myös kuukautisten pois jääminen. Syyskuussa ne vielä tuli ajallaan, vähän ehkä helpompina kuin aikaisemmin, mutta nyt lokakuussa tiesin kyllä milloin niiden olisi pitänyt olla, maha oli kipeä, mutta muuta ei sitten varsinaisesti tapahtunutkaan. Miten ihanaa! Tätä oon oottanut niin paljon, ja tämä helpottaa elämää ihan hirveästi. Toivotaan ettei tässä asiassa tule takapakkia ainaskaan. En oikein tiedä miten nämä jutut toimii. 

Oon myös huomannut, että mun lihakset kramppaa herkemmin, luultavasti siksi että ne kasvaa nyt kovaa vauhtia. Oon tuntenut kramppeja etenkin pohkeissa, ja lisäksi käsien, hartioiden ja rintakehän lihakset on ihan kummallisesti jumissa vaikken olisi tehnyt mitään ihmeellistä. Tähän liittyen, ja varmaan kaikkiin muutoksiin liittyen, mulla on myös ihan hirveä nälkä koko ajan. Aikaisemmin mulle on ollut oikeastaan ihan sama oonko syönyt vai en, mutta nyt on parin tunnin välein nälkä ja oon alkanut jopa nälkäkiukkuilemaan, mikä on kyllä ihan uusi ilmiö mun elämässä. Tuntuu oudolta. Pitää opetella syömään säännöllisesti. 

Mieliala on tuntunut tosi tasaiselta. Se johtuu varmasti pitkälti siitä, että itsellä on niin paljon parempi olla omassa kehossa, tuntuu helpommalta lähteä pois kotoa ja tavata ihmisiä. Omaa tilaa kaipaan jotenkin enemmän kun tuntuu että on niin paljon ajateltavaa. Oon kyllä aina nauttinut yksinäisyydestä, ja luulen, että kun itsellä on rauhallisempi olo, niin siihen omaan aikaankin osaa rauhoittua eri tavalla ja siksi siitäkin nauttii enemmän. 

Kaiken kaikkiaan hyviä muutoksia siis. Oon niin onnellinen että saan elää just mun elämää just nyt ja käydä läpi nämä kaikki asiat! 

Syyskuulumisia

Elämä etenee jotenkin ihanasti. Tai en mä tiedä eteneekö se edes, nyt on jotenkin ihanaa vaan olla paikallaan. Testot tietenkin tekee koko ajan töitään mussa ja aiheuttaa jatkuvasti uusia muutoksia, mutta muutoin arki on jotenkin ihanan paikallaanpysyvää ja tasaista nyt. Seuraavaan transpoliaikaan on useampi kuukausi ja hormonipoliaikaan samoin, nyt saa jotenkin vaan olla rauhassa ja odotella testomuutoksia. Ja elää. 

Oon ihan syksyihminen, ja musta on ihanaa nähdä ulkona tuo väriloisto. Tänään oli aivan upea päivä, aurinko paistoi ja joka puolella on niin keltaista. Kävin aamulla kirkossa, mutta loppupäivän päätin viettää kotona, ihan vaan siksi että mä voin. On tehnyt hyvää neuloa sukkaa ja katsella sarjaa sohvannurkassa melkein koko päivä. 

Kuten sanottua, kaikki tuntuu tosi tasaiselta jotenkin nyt. Uskon, että testoilla on suuri vaikutus mun mielialoihin ja hyvään oloon, ja niiden tuomilla muutoksilla tietenkin myös. Tänään tuntui ensimmäistä kertaa koskaan kirkossa siltä, että pystyin laulamaan kunnolla oktaavia alempaa kuin aikaisemmin. Se tuntui aivan mahtavalta, ja vaikka mun laulaminen on ehkä lähinnä raakkumista vielä tällä hetkellä kun en hallitse ääntäni matalalta kovin hyvin, niin jotenkin tuntuu että se ei edes haittaa mua juuri nyt. Tuntuu vaan ihan uskomattoman ja sanoinkuvaamattoman ihanalta että on saanut oman äänensä vihdoin. Toki mun ääni vielä pitkään tulee madaltumaan ja muuttumaan, mutta ero on kuitenkin jo nyt aika iso. 

Jotenkin on vaan tosi hyvä olla. Haluan keskittyä siihen; elämiseen ja olemiseen, tästä hetkestä nauttimiseen. Toisaalta on myös jotenkin sellainen olo, että nyt on tilaa ajatella jos jotain ajateltavaa tulee mieleen, ja oon esimerkiksi miettinyt omaa menneisyyttäni nyt paljon ja kokenut siihen liittyen jotain irrallisuutta. Koen kyllä, että se on varmaan aika luontevaa tällaisessa elämäntilanteessa joka on yksi suuri siirtymävaihe, eikä mulla jotenkin ole tämänkään asian kanssa mitään hätää, mutta huomaan vaan ajatelleeni sitä paljon nyt. 

Mä en voinut uskoa, että testot vaikuttaisi mun elämänlaatuun näin paljon, näin nopeasti ja näin kokonaisvaltaisesti. Mulla alkaa olla sellainen olo, että oikeastiko elämä voi olla tällaista, tältäkö tuntuu kun on oma ääni, tältäkö tuntuu kun haluaa puhua, haluaa lähteä pois kotoa ja haluaa olla olemassa ja tulla nähdyksi. Ja tämä matka on kuitenkin vasta ihan alussa. Tavallaan en malta odottaa mitä se tuo tullessaan, mutta samalla on sellainen olo että en halua kiirehtiä, vaan haluan ihastella maisemia ja nauttia koko matkasta. 

Jamie MacDonald: Manning Up

Oltiin eilen Samuelin kanssa katsomassa Jamie MacDonaldista kertovan dokumentin Manning Up ensi-iltaa ja siinä samassa myös Jamien stand up -esitystä. Olin oottanut tuota iltaa tosi paljon, monestakin syystä. Yksi syy on se, että pidän Jamiesta ja hänen stand upistaan valtavasti. Ennen oman prosessini alkamista näin Jamien Nelosen Stand Up! -ohjelmassa telkkarissa ihan sattumalta. Meillä sattui olemaan tv päällä, ja olin jo ehkä oppinut, että suurin osa stand upista on ylipäätään sellaista joka helposti perustuu stereotypioihin ja loukkaa mua. Pelkäsin aina vähän mitä tuleman pitää. 

Mutta sitten tuli Jamie. Mua nauratti, ihan vaan siksi että hän on työssään niin hyvä, mutta myös itketti, koska tuli sellainen olo että tuo ihminen puhuu jostain mitä mä ymmärrän. Tuo ihminen saa mut nauramaan aidosti loukkaamatta mua. Silloin oli ihan äärimmäisen tärkeää saada tuollainen kokemus ihan yhtäkkiä ja yllättäen. Tuon ohjelman näkemisen jälkeen mä oon vähän toivonutkin että pääsisin näkemään Jamien esityksen livenä, mutta en oo koskaan kuitenkaan tullut menneeksi. 

Joten kun huomasin, että tuo dokumentti on tulossa, halusin ehdottomasti nähdä sen. Samuel oli ihana, ja vei mut synttärilahjaksi tuonne ensi-iltaan. Odotin sitä tosi paljon tietysti ihan jo siksi, että on aina kivaa lähteä yhdessä treffeille, ja myös siksi, että tiesin meneväni paikkaan jossa mun ei tarvitsisi pelätä loukatuksi tulemista tai syrjivää puhetta. On välillä ihan äärimmäisen tärkeää saada kokemuksia ja hetkiä, jolloin ei koko ajan tarvitse pelätä eikä myöskään arvioida, onko kuullut asiat loukkaavia vai oikeasti hauskoja, vaan voi heittäytyä siihen hauskuuteen aika täysillä. 

En oikein tiedä miten tästä osaisin kirjoittaa, mutta usein kivoiksikin tarkoitetut jutut aiheuttaa mulle lisää vähemmistöstressiä. Jopa silloin kun mulla oikeasti on hauskaa. Nyt kerrankin sain olla vapaa siitä tunteesta, kerrankin joku viihde oli mulle samaistuttavaa ja siksi ihan eri tavalla hauskaa. Vaikka mulla oikeasti on kivaa usein muutenkin, niin tuollainen tilanne vaan yltää ihan eri tasolle, koska se on jotenkin sitä omaa kulttuuria, se on jotain sellaista mitä ymmärtääkseen ei tarvitse ponnistella ja se ihan oikeasti naurattaa ja samaan aikaan koskettaa. 

Mikäli kiinnostaa, niin tuon Manning Up -dokumentin voi katsoa myös Yle Areenasta. Suosittelen lämpimästi! 

Uusi nimi

Olin miettinyt mun toisen nimen vaihtamista jo ainakin vuoden, ja vihdoin ehkä reilu kuukausi sitten päätin laittaa nimenmuutoshakemuksen matkaan. Parisen viikkoa sitten sain päätöksen siitä, että mun uusi toinen nimi on mennyt läpi ja mulla on uusi nimi! 

Mun nimi on nyt Leimu Joonatan. 

Kun ensimmäisen kerran parisen vuotta sitten vaihdoin mun nimeä, olisin halunnut Joonatanin mun toiseksi nimeksi. Päättelin kuitenkin silloin, ettei se menisi maistraatissa läpi, sitä kun ei Väestörekisterikeskuksen nimipalvelun mukaan oltu annettu yhdellekään ihmiselle Suomessa jolla on parillinen hetu. Annoin asian olla, ja pidin mun aiemmastakin toisesta nimestä tosi paljon. Pitkään mietinkin haluaisinko jättää itselleni kolme nimeä, mutta mä oon jotenkin aina halunnut etunimiä vain kaksi, ja kun tätä nyt tässä oon varmaan vuoden päivät pyöritellyt, niin tämä tuntui vaan oikeimmalta näin. 

Ja onhan toi nimi nyt vaan niin hieno ja niin mua! Alun perin oli suunnitelmana muuttaa nimi sitten samoihin aikoihin hetun kanssa (eli vajaan vuoden kuluttua), mutta en vaan jaksanut enää odottaa ja ajattelin, että on se sen arvoista, vaikka pitää sitten passikin uusia useampaan kertaan. 

Tällä kertaa tein nimihakemuksen netissä. Siihen ei voinut laittaa liitteitä, mutta kirjoitin mukaan kuitenkin selityksen transsukupuolisuusdiagnoosin saamisesta. Se ilmeisesti riitti perusteeksi, koska muutamaa viikkoa myöhemmin postissa tuli kirje nimen hyväksymisestä. Kela-kortit tuli postissa muutama päivä sitten. 

Nimi on ihan valtava asia, ja iloitsen edelleen siitä tosi usein että saan olla Leimu. Nyt mun nimi tuntuu jotenkin kokonaisemmalta ja vielä oikeammalta, vaikka vanhakin nimi oli oikein hyvä ja olisin oikein hyvin voinut senkin kanssa elää. Oon kuitenkin sitä mieltä, että jos nimi ei tunnu omalta tai jos sen vaihtaminen tuntuu hyvältä idealta, niin se kannattaa kyllä tehdä. Nimi on jotenkin ainaskin mulle niin oma asia ja niin mun, että haluan että se myös kuvastaa sitten mua. Nimenvaihto on kuitenkin helppoa (eikä edes hirveän kallista, maksaa nykyään 45€ vaikka mäkin olin vaihtanut nimeä jo kerran aiemmin), ja nyt kun vaihdoin vaan toisen nimen, niin mitään sosiaalista nimenopettelua ei edes ole edessäpäin. Haastavimmaksi nimittäin etunimen vaihtamisessa koin sen, että muut ihmiset oppi käyttämään sitä. 

1,5kk testoilla

Oikeastaan eilen tuli täyteen kuusi viikkoa testoilla, ja sehän tarkoittaa siis puoltatoista kuukautta! Sain myös eilen uudet silmälasit, ja siksi otin itsestäni muutaman uuden kuvan. Ajattelin, että ne sopisi hyvin kuvitukseksi tähän postaukseen. Uudet silmälasit on kyllä ihanat, jotenkin tosi minua. 

Tuntuu aika uskomattomalta, että oikeasti oon ollut testoilla puolitoista kuukautta. Tai no, taas kerran tuntuu siltä, että miten muka jo niin kauan ja samalla kuitenkin siltä että niinkö vähän aikaa vasta. Odotan muutoksia edelleen ihan hirveästi, mutta samalla tietysti geelin levittelystä ja ylipäätään koko ajan muuttuvasta kehosta on tullut osa arkea. 

Mitään suurempia muutoksia ei nyt edelleenkään ole, ja hitaastihan ne tuleekin. Tuntuu, että karvaa kasvaa esimerkiksi käsivarsissa enemmän kuin aiemmin, samoin jaloissa. Viiksikarvat tuuhenee ja pitenee, ääni madaltuu pikkuhiljaa. Eron alkaa jo huomaamaan. Oma keho tuntuu tavallaan erilaiselta, mutta ei nyt mitään mullistavia muutoksia ole tässä ajassa vielä ehtinyt tapahtumaan. 

Suuri ero on myös mielialoissa. Tuntuu, että jollakin tavalla olen paljon tasaisempi nykyään kuin aiemmin. Osittain varmaan jo ihan siksi, että on vaan niin paljon parempi olo. Se tuntuu kivalta, sellainen tasaisuus. Se on mulle ihan uutta. 

Olen oikeasti aika onnellinen. Totta kai elämässä on niitä varjopuoliakin ja synkkyyksiä, mutta suurin osa niistä ei enää liity prosessiin vaan ihan muihin elämän osa-alueisiin. Usein nykyään havahdun yhtäkkiä ajattelemaan, että onneksi saan olla minä, en enää haluaisi olla kukaan muu.