Karvoja!

Jos joku ei kestä nähdä kuvia tai lukea juttua ihokarvoista, niin tätä postausta ei silloin kyllä kannata lukea tai katsoa enää eteenpäin. :D 

Ajattelin siis tulla kirjoittamaan karvoista, koska se on yksi niistä muutoksista joita oon tässä testojen aloittamisen jälkeen jo huomannut. Oon aina ollut aika karvainen, mulla on ollut paljon jalkakarvoja esimerkiksi, mun käsivarsissa kasvaa karvaa, samoin vatsassa. Siitä huolimatta oon jo nyt huomannut, että karvaa kasvaa kyllä testojen aloittamisen myötä joka paikassa enemmän, ja se on tehnyt myös vähän uusia aluevaltauksia mun kehossa. 

(nuo raidat jalassa on sälekaihtimien varjot jos jotakuta ihmetyttää :D) 

Kuten sanottua, niin esimerkiksi mun jaloissa kasvoi paljon karvaa jo valmiiksi. Nyt oon kuitenkin huomannut, että myös mun polvet on ihan karvaiset! Ne ei ole kyllä ennen olleet sitä, siitä oon aika varma. Myös reisissä kasvaa karvaa enemmän, ja kun tarkkaan tihrustaa niin huomaa, että osa karvoista on pidempiä ja osa lyhyempiä ja kuvittelisin, että nuo lyhyemmät on juuri niitä uusia karvoja jotka nyt on jostain sitten heränneet kasvamaan. Myös mahassa karvat on jo levittäytyneet vähän laajemmalle alueelle, ja yhtenä päivänä musta ihan tuntui, että sormissa ja kämmenselässäkin kasvaisi karvaa enemmän kuin aiemmin. Voi toki olla, että se oli toiveajatteluakin.

Naamakarvoitushan mulla oli aika mahtava jo ennen testojen aloitusta, mikä välillä pohdituttikin. Hormonipolin lääkäri oli kirjoittanut, että jotkin mun veriarvoista sopisi pco-tyyppisiin munasarjoihin, mikä siis voisi selittää myös naamakarvat ennen testojen aloitusta. Nyt testojen aloituksen myötä kuitenkin tuntuu, että etenkin viiksikarvat (ne harvat joita mulla nyt on, heh) on vahvistuneet entisestään ja innostuneet kasvamaan. Se on kivaa! Elättelen toiveita, että saisin tässä ajan saatossa parran, toivotaan että se todella kasvaisi... Nyt ainakin näyttää hyvältä. 

Ihokarvat on iän kaiken olleet mulle asia, jota oon kehossani hävennyt. Ei kai ne mua itseäni varsinaisesti ole häirinneet, mutta oon pelännyt mitä muut ihmiset asiasta ajattelee. On tietysti ihan hölmöä, että ihokarvoissa olisi jotakin väärää, edusti ihminen sitten mitä sukupuolta hyvänsä. Iloitsen kuitenkin itse siitä, että tunnen ainakin tämän pitkään inhoamani osan kehoani tosi omakseni nyt. Vähän tosin jännittää minkälainen karvamonsteri musta ajan saatossa kuoriutuu. :D 

Joku outo rauha

Meinasin kirjoittaa, että en tiedä mistä johtuu se, että mun sisimpään on laskeutunut jonkinlainen rauha. Mutta kyllähän mä tiedän mistä se johtuu. 

Se johtuu siitä, että mä olen vihdoin saamassa oman äänen. Siitä, että mun keho alkaa pikkuhiljaa vihdoin muokkautua sellaiseksi että mun on hyvä olla siinä. Siitä, että voin vihdoin suhtautua kehoonikin jotenkin armollisemmin, kun enää ei tarvitse taistella saadakseen hoitoja jotka takaa elämän. Tuntuu, että vihdoin on rauha, minussa ja elämässä. 

Ei kai kukaan koskaan ole valmis, en minä ainakaan. Mutta silti joka päivä on vähän helpompi hengittää, nauraa, puhua ja elää. Joka päivä olen vähän lähempänä minua. Joka päivä pidän itsestäni vähän enemmän, ja tuntuu, että se kaikki on lähtemässä liikkeelle siitä, että olen suostunut solmimaan rauhan myös itseni kanssa. 

Ei se aina pidä joka hetki tai edes joka päivä, mutta tuntuu, että sellainen elämän perusolotila on muuttunut pelosta, epätietoisuudesta, ahdistuksesta ja paniikista kohti jotakin armollista ja lempeämpää. Tuntuu ihan siltä kuin heräisin eloon ensimmäistä kertaa. 

Olisi väärin kirjoittaa, että kärsin äänenmurroksesta, koska en mä kyllä siitä kärsi vaan nautin, mutta no... Näin äänenmurrosta läpikäyvänä mun kurkkuun kyllä sattuu joka päivä, etenkin jos puhun paljon. Siitä huolimatta en meinaa kyetä olemaan ollenkaan hiljaa, tuntuu että haluaisin vaan puhua koko ajan. Mulla on hirveästi asiaa, ja mä nautin siitä kun mulla on ääni joka tuntuu jo paljon enemmän omalta. Rintakehässä läikähtää joka kerta ilosta kun kohtaan tutun joka sanoo että ääni on muuttunut tai kun sanon kaupan kassalle "moi" ja kuulen oman, matalamman ääneni. 

Tosielämävaiheen ensimmäinen sairaanhoitajakäynti

Mä aina meinaan unohtaa eläväni "tosielämävaihetta" nyt tällä hetkellä. Siitäkin kuitenkin on kulunut jo nelisen kuukautta, tosin luulisin että lausunnon lisääntymiskyvyttömyydestä ja uloskirjauksen transpolilta saisin vasta sitten kun olen ollut testoilla vuoden, eli ensi vuoden elokuussa. En kyllä ole tästä ihan varma? 

Joka tapauksessa, tähän tosielämävaiheeseen kuuluu pari sairaanhoitajan kontrollikäyntiä, ja sitten se lääkärikäynti siellä lopussa. Eilen oli ensimmäinen näistä kontrollikäynneistä transpolilla sairaanhoitajan kanssa. Mulla ei kyllä hirveästi ole siitä sanottavaa. Mun sairaanhoitaja vaihtui taas (tämä on nyt kolmas sairaanhoitaja mulla prosessin aikana polilla) ja sain itse asiassa kuulla että myös mun lääkäri oli vaihtunut. Ei kai se nyt olekaan enää niin justiinsa tässä vaiheessa prosessia, mutta toivoisihan sitä sellaista jotakin pysyvyyttä, olisi mukavampi mennä tapaamisiin kun tietäisi ketä on menossa tapaamaan. Uusi sairaanhoitaja kyllä näin alle tunnin perusteella oli ihan mukava. 

Käytiin läpi mitä mulle kuuluu, milloin aloitin testot, mitä muutoksia oon huomannut testojen aloittamisen jälkeen, onko ne ollut toivottuja, kaduttaako, minkälainen fiilis muuten on kaikkeen liittyen jne. Oon ehkä tottunut puhumaan polilla vähän liikaa ja taukoamatta (tutkimusjakson aikana halusin käyttää jokaisen käynnin viimeistä minuuttia myöten hyväkseni, ettei prosessi vaan pitenisi ylimääräisten käyntien takia jos en saisikaan kaikkea sanottua), joten oltiin valmiita reilusti alle tunnissa. 

Pyysin myös saada lähetteen foniatriaan, eli muutamaan puheterapiakäyntiin. Sairaanhoitaja lupasi selvitellä asiaa. Mun ääni on madaltunut nyt kuukauden aikana testoilla jo aika reilusti, ja vaikka koen että se tavallaan on toistaiseksi ihan hyvin hallinnassa, niin tuntuisi jotenkin helpottavalta ja hyvältä saada vähän ohjausta siihen, miten ääntä nyt olisi hyvä käyttää. Sairaanhoitaja lupasi olla muhun yhteydessä sitten kun saa asiaa selviteltyä. 

Muuten käynnillä ei tapahtunut oikeastaan mitään ihmeellistä, ja seuraava aika on sitten joskus alkuvuodesta. Silloin mukana on sairaanhoitajan lisäksi lääkäri, koska olisi tarkoitus tehdä lähete mastektomiaan! 

1kk testoilla

Oon tänään tosiaan ollut tasan kuukauden testoilla. Tuntuu oudolta. Ihanalta, mutta oudolta. Tavallaan en voi uskoa, että siitä kauheasta jännityspäivästä ja reissusta Tampereelle on vasta kuukausi, mutta toisaalta tuntuu uskomattomalta, että testoja on takana todellakin jo kuukauden päivät. Oon kyllä joka päivä onnellinen ja kiitollinen siitä että olen testoilla, ja että vihdoin jokainen päivä on konkreettinen askel eteenpäin kohti mua itseäni. 

Ulkoisia muutoksia ei tietenkään vielä näin neljässä viikossa juurikaan ole tapahtunut. Ajattelin, että tulen kuitenkin kertomaan niitä muutoksia joita nyt tässä kuluneiden viikkojen aikana olen huomannut, koska niitä kuitenkin jonkun verran on. 

Jo ensimmäisinä päivinä testojen aloittamisen jälkeen huomasin, että mun kurkku kipeytyi. Olin ensin ihan varma että se johtuu alkavasta flunssasta, mutta kun mulle ei mitään flunssaa koskaan kuitenkaan tullut, niin uskaltaisin väittää että se kuitenkin johtui testoista. Aika pian tuntui, että ääni ehkä ihan vähän alkoi särisemään, mutta ei sitä kuitenkaan hirveästi huomannut. Nyt alkaa olla sellainen olo, että ääni on jo vähän painuksissa, ja kun vertailen kuvaamiani videoita, niin kyllä se ääni on jo matalampi. Ei vielä ehkä riittävästi läpimenoa helpottamaan, mutta suunta on kuitenkin oikea ja se tuntuu huikealta! 

Toinen asia, jonka aika pian testojen aloituksen jälkeen huomasin, oli mielialamuutokset. Ei mitenkään räjähdysmäisesti ja yhtäkkiä, eikä nyt mitenkään niin, etten yhtäkkiä pystyisi hallitsemaan omia tunteitani tai toimintaani, mutta joitakin muutoksia oon tosiaan silti huomannut. Välillä on tuntunut, että asiat vaan ärsyttää vähän enemmän, en tiedä johtuuko se testoista. Varsinkin aluksi olin tosi väsynyt, ja kaipaan kyllä edelleen entistä enemmän unta ollakseni pirteä. Oon myös ollut nälkäinen, vaikka nälkä nyt ei varsinaisesti mieliala taidakaan olla. Ero nälän suhteen ei kyllä vanhaan verrattuna ole ihan niin suuri kuin oletin, mutta nälkäkiukut on kyllä uutta mulle. :D Lisäksi oon huomannut, että kaipaan selkeästi enemmän omaa aikaa kuin aiemmin. On vaan jotenkin tosi vahva tarve olla yksin, mennä omaan huoneeseen ja vetää ovi perässä kiinni. Onneksi mä saan omaa tilaa kotona aina kun sitä haluan, se on tuntunut nyt viime viikkoina tosi tärkeältä. 

Kehossa nyt ei sinällään mitään suurempia näkyviä muutoksia ole tapahtunut. Tuntuu, että jalkakarvoja kyllä kasvaa entistä enemmän, ja ne on levinneet sääristä polviin, missä niitä ei huomattavasti oikein ennen ole ollut. Ja ehkä niitä on reisissäkin vähän lisää. Niin ja tässä olikohan se eilen vai tänään juuri kiinnitin huomiota siihen, että käsissäkin on ehkä vähän enemmän karvoja, ja sormien sekä kämmenselän karvat on näkyvämpiä kuin aikaisemmin. Niin ja hei, mun viikset on tummentuneet jonkun verran, myös muiden ihmisten mielestä! Se etenkin on supermieluinen muutos. Ai joo, ja kuukautiset kyllä tuli ihan normaalisti edelleen, mutta olivat jo jonkin verran niukemmat ja vähemmän kivuliaat kuin yleensä. Mun puolesta saisivat kyllä jo jäädä kokonaan pois! 

Ylipäätään fiilis on siis testojen suhteen tosi hyvä. Välillä on tuntunut, että eihän nämä nyt mitään saa aikaan, ei mikään muutu ja miksei asiat voisi tapahtua nopeammin, mutta ainaskin tänään on tosi positiivinen mieli ja alkaa tuntua jo pikkuhiljaa siltä, että kaikki tapahtuneet muutokset ei ehkä kuitenkaan ole pelkästään mun toiveajattelua. 

27 vuotta

Tänään oli mun syntymäpäivä, 27. sellainen. Tavallaan iän lisääntyminen ei tunnu oikein miltään, 27 ei ole kovin paljoa enempää kuin 26. Paitsi että olen taas vuoden lähempänä kolmeakymmentä. Toisaalta syntymäpäivät muuten on viime vuosina herättäneet paljon ajatuksia, koska elämässä on ollut niin suuria ja tärkeitä prosesseja sekä muutoksia. Oon pysähtynyt miettimään kulunutta vuotta, viime vuoden syntymäpäivää, sitä edeltänyttä vuotta, ehkä elämää ylipäätäänkin. 

Oon pyrkinyt myös joka vuosi ottamaan kuvan itsestäni syntymäpäivänäni. Tai toki mä kuvaan itseäni aika paljon muutenkin, mutta oon halunnut tallentaa sellaisen jonkinlaisen "syntymäpäiväkuvan." Ajattelin, että jaan kolmen viimeisen vuoden kuvat täälläkin. 

Tämä ensimmäinen kuva on otettu siis vuonna 2017, silloin täytin 25 vuotta. En ollut vielä vaihtanut nimeäni, en ollut vielä hakenut edes lähetettä polille enkä osannut ajatella että joskus vielä uskaltautuisin polille saati sitten että saisin sieltä diagnoosin. Elämä oli jotenkin tosi erilaisessa tilanteessa kuin nyt, ja mun oli tosi vaikea ajatella mitä tulevaisuus toisi tullessaan. 

Vuonna 2018, eli vuosi sitten, täytin 26 vuotta. Asuin jo Helsingissä ja kävin läpi tutkimusjaksoa transpolilla. Olin vaihtanut nimeni ja ollut jo melkein vuoden Leimu, vietin siis ensimmäistä syntymäpäivääni Leimuna. Jännitin sitä, saisinko onnitteluja oikealla nimelläni. Viime vuonna odotin kovasti diagnoosia, mutta olin muuten aika loppu tutkimusjaksoon. Onneksi en tiennyt miten pitkä aika diagnoosin saamiseen vielä olisi. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että jos vuoden päästä syntymäpäivänäni mulla on diagnoosi ja olen testoilla, niin kaikki on aika hyvin. 

Ja tänään mä tosiaan sitten täytin 27 vuotta. Mulla on transsukupuolisuusdiagnoosi ja olen ollut testoilla reilut kolme viikkoa, ensi viikolla tulee täyteen kuukausi. Se tuntuu aika huikealta kun sitä näin pysähtyy miettimään. 

Sain tänään viettää mun syntymäpäivää ensin aamukirkossa ja sen jälkeen mun perheen sekä Samuelin kanssa. Käytiin syömässä ja jätskillä. Ilahduin mun äidin syntymäpäiväkortista; se näytti ihan sellaiselta minkä kenelle tahansa teinipojalle voisi antaa. Jotenkin tuntuu ihanalta, että äiti osaa ajatella tuollaisia asioita. Myös mun mummu soitti mulle ja kutsui mua ensimmäistä kertaa koskaan Leimuksi niin että mä kuulin. 

Haluan olla, ja olenkin, tosi kiitollinen. En oikein osaa edes tiivistää sanoiksi kaikkea sitä miltä musta tuntuu, mutta vihdoin on jotenkin sellainen olo että saan olla rauhassa. Mulla on testot, ja vaikken välillä malttaisikaan odottaa niiden tuomia muutoksia, niin ei se ole mitään verrattuna siihen epävarmuuteen joka hallitsi mun elämää niin diagnoosia kuin testojakin odottaessa. Mulla on ihania läheisiä, kaikki kutsuu mua Leimuksi, mä oon oikeasti jo tosi pitkällä tällä matkalla kohti omaa itseäni. En esimerkiksi tuolloin kaksi vuotta sitten olisi voinut kuvitellakaan, että mun elämä olisi nyt näin. Näin hyvin, näin oikein, näin mun. 

Sisältövaroitus: Transfobia

Olin tänään Helsingin keskustassa ystäväni kanssa viettämässä aikaa. Oltiin käyty syömässä, ja seisoskeltiin ulkona juttelemassa ja pohtimassa mitä tehtäisiin seuraavaksi. Yhtäkkiä meidän luokse tuli eräs miesoletettu, joka kysyi meiltä miksi tytöt pukeutuu nykyään poikien vaatteisiin, ja että onko tämä joku muotijuttu. 

Mä jäädyin ihan kokonaan, mutta mun ystävä sanoi, että on todella loukkaavaa tulla väärinsukupuolittamaan ja olettamaan meistä asioita. Tyyppi jatkoi jankkaamistaan, ja vaikka me (tai no, mä seisoin edelleen ihan jäätyneenä vieressä) yritettiin keskustella ja kertoa miksi hänen puheensa oli erittäin loukkaavaa, niin tyyppi vain jatkoi. Lopulta pyydettiin häntä häipymään, mutta hän ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Tilanne päättyi siihen että lähdettiin itse kävelemään poispäin. Päästiin ehkä sata metriä kauemmas, kunnes mun silmissä sumeni ja mä vaan hajosin ja repesin itkemään. 

Mulla ei ole oikein sanoja kuvaamaan sitä, mitä tuo tilanne mussa aiheutti. Halusin kuitenkin tulla kirjoittamaan siitä, koska se sisälsi niin monta sellaista asiaa jotka ei todellakaan ole okei. 

Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta tulla kertomaan vieraalle ihmiselle kadulla oletuksiaan hänestä. Kenenkään ei pitäisi joutua kuulemaan niitä vääriä ja satuttavia oletuksia itsestään. Sen, että minä omana itsenäni kävelen kadulla aiheuttamatta kenellekään mitään haittaa tai provosoimatta ketään, ei pitäisi olla kenellekään mikään syy tulla loukkaamaan ja arvostelemaan tai arvioimaan mua. Toista ihmistä pitäisi kuulla, ja jos pyydetään poistumaan, niin silloin pitäisi poistua eikä tulla lähemmäs ja toimia uhkaavasti. Mulla oli tuon tilanteen jälkeen, ja on edelleen, tosi uhattu olo. Mua pelotti ja koen, että mun jokin perusturvallisuudentunne järkkyi pahasti. 

Ahdistavan, loukkaavan sekä uhkaavan tilanteesta teki siis se, että kuulutaan molemmat sukupuolivähemmistöön, ja tuo meille puhumaan tullut ihminenkin sen selkeästi jollakin tasolla oivalsi, koska valitsi meidät meidän ulkonäön perusteella kohteekseen. Hän myös rinnasti meidän koko olemassaolon muoti-ilmiöksi. Me oltiin kaikessa rauhassa liikkeellä keskenämme eikä häiritty ketään, mutta hän silti koki oikeudekseen tulla keskeyttämään meidät ja kertomaan omasta mielestään totuuksia, jotka pureutui syvälle meidän identiteettiin. Hän meni henkilökohtaisuuksiin, vaikka ei tiennyt meistä mitään, ja kun yritettiin keskustella, hän ei kuitenkaan kuunnellut. Oltiin todella puolustuskyvyttömässä asemassa tuossa tilanteessa, koska tuo vieras ihminen tiesi meistä jotakin hyvin henkilökohtaista sen perusteella miten hänen satuttaviin sanoihinsa reagoitiin, kun taas me ei tiedetty hänestä mitään. Hänellä siis oli toimiva ase meitä vastaan, ja meidän ainoa puolustuskeino oli lopulta lähteä pois paikalta, vaikka meidän olisi kuulunut saada olla siinä ihan rauhassa ja ilman häirintää. Tuo henkilö tuli meidän luo kysymään, vaikkei halunnut kuulla vastausta, hän halusi vain satuttaa ja loukata meitä oletuksilla jotka tiesi jo itsekin alusta saakka vääriksi. 

Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen, eikä varmaan viimeinenkään, kerta kun mä kohtaan väärinsukupuolittamista ja satuttavia vääriä oletuksia. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun joku vieras ihminen tuli kadulla ihan yllättäen laukomaan tällaisia asioita mulle päin naamaa. Väkisinkin se satuttaa ja muuttaa omaa kuvaa maailmasta sekä ihmisistä. 

Haluan silti uskoa, että suurin osa ihmisistä haluaa edelleen loukkaamisen sijaan ymmärtää, satuttamisen sijaan tukea vaikkei ihan ymmärtäisikään. Silti tuntuu, että yhtä rikkovaa kokemusta korjaamaan tarvitaan vähintään kymmenkertainen määrä hyviä, ja nyt on hyvin rikkinäinen, satutettu ja uhattu olo.