Helsinki Pride 2019

Oon osallistunut Helsinki Pride -kulkueeseen muistaakseni viimeisten seitsemän vuoden ajan. Ensimmäisinä vuosina se oli ihan kauhean jännittävää, kävellä kumppaninsa kanssa käsi kädessä kun oli tottunut että arkena kaikki vaan tuijottaa, ei välttämättä mitenkään hyvällä. Oli ihanaa tajuta, että kukaan ei tuijota vaan kerrankin sitä vaan sulautuu joukkoon. 

Jossakin vaiheessa tajusin, että Helsinki Pride on muutakin kuin lauantaipäivä. Ehkä toisena vuonna osallistuin jo johonkin Pride-viikon ohjelmaan, vähintäänkin sateenkaarimessuun, mutta pitkä välimatka Helsinkiin vähän rajoitti tuota osallistumista. Viime vuonna iloitsinkin siitä, että asuin jo Helsinki Pride -viikon aikana Helsingissä, mutta mun osallistuminen jäi silti aika vähäiseksi. 

Tänä vuonna oli vähän toinen tilanne. Ei mulla ollut etukäteen mitään ajatusta siitä, että nyt pitäisi osallistua kaikkeen mahdolliseen, enkä osallistunutkaan, mutta tänä vuonna tuntui, että elin jotenkin mukana koko viikossa tosi paljon. Tapasin paljon ihmisiä ja tein paljon asioita. 

Maanantaina kävin katsomassa yhden valokuvanäyttelyn, tiistaina käytiin Trasekin piknikillä, keskiviikkona kävin tsekkaamassa Pride Housen ja osallistuin kirkon järjestämään tapaamiseen sukupuolivähemmistöille. Torstaina oli mulle iso päivä kun pidin itse puheeni Töölön kirkossa järjestetyssä tapahtumassa. Perjantaina osallistuin vielä sateenkaarimessuun Kallion kirkossa, ja eilen lauantaina kävelin kulkueessa ja olin mukana puistojuhlassa. Tuntuu, että koko viikon aikana on saanut tavata tosi paljon ihmisiä, niin vanhoja tuttuja kuin muutamia uusiakin, ja se on ollut ihanaa. 

 

Tämä viikko on ollut jotenkin erityisen ihana. Tai mulla nyt on ehkä muutenkin ollut jotenkin levollisempi ja rauhallisempi olo, ja jotenkin tämä viikko oli sellainen ihana sateenkaarikupla joka sisälsi mulle paljon hyväksyntää, mielekästä tekemistä, kivoja sosiaalisia hetkiä ja jotenkin sellaista rauhaa. Sai vaan olla mitä on, ei tarvinnut huolehtia mistään. (paitsi jännittää sitä puheen pitämistä tietysti) 

Kuten varmaan on käynyt selväksi, on kirkko aika olennainen osa mun elämää. Jotenkin oon tänä vuonna iloinnut erityisen paljon siitä että oon saanut turvallisesti osallistua kirkon järjestämiin juttuihin. Oon pystynyt rauhassa pohtimaan sitä miten itse ajattelen erilaisista asioista ja jotenkin vaan olemaan vailla sen suurempaa tarvetta määritellä mitään. 

Kokonaisuudessaan siis Pride-viikko oli ihana, kulkue ja puistojuhla oli hyvä lopetus mahtavalle viikolle! 

Merenranta

Valokuvaus on jo kauan ollut mulle keino ilmaista itseäni ja tehdä näkyväksi jotakin sellaista jolle en muuten löydä sanoja tai ilmentämistapaa. Joskus haaveilin valokuvausopinnoista ja itseni elättämisestä kuvaamalla, ja vaikka elämä onkin vienyt opintojen kautta ihan eri polulle, niin valokuvaaminen on silti säilynyt rakkaana itseilmaisun välineenä. 

Joskus toivon, että olisin taitavampi, että osaisin muokata kuvia juuri haluamallani tavalla ja että mun kuvaamista ohjaisi intuition ja sisäisen palon lisäksi myös teoriapohja sekä osaaminen. Usein olen kuitenkin vain onnellinen siitä, että mulla on tällainen keino kanavoida omia tunteitani ja tehdä niitä näkyväksi. 

Olin jo pitkään haaveillut merenrannasta. Usein haaveilen aaltoilevasta merestä ja sen kuuntelemisesta sekä kuvaamisesta. Nyt meri olisi tietenkin jäässä, ja tänään oli ehkä harmain mahdollinen päivä lähteä ikuistamaan yhtään mitään. Lähdin silti. Maisemassa oli jotakin karun kaunista, ja vaikka silmälasit täyttyivät vesipisaroista niin että oli vaikea nähdä, posket ja korvat punoittivat kylmästä ja vaatteet kastuivat, mulla oli tosi hyvä olo. 

Luulen, että lähdin etsimään jotakin. Luulin myös, että etsiminen olisi ollut mun elämässä pinnalla oleva teema muutenkin viime aikoina, mutta oikeastaan etsiminen tai löytäminen ei ole olleet sitä mitä mä olen tarvinnut. Sen sijaan, että olisin pyrkinyt etsimään jotakin, mä olisin tarvinnut häivyttämistä sekä irti päästämistä. Loppujen lopuksi tuo ajatus sopii myös tähän valokuvausretkeen mitä loistavimmin. 

En mä tiennyt mitä olen menossa tekemään tai hakemaan. Kaipasin meren lähelle ottamaan kuvia, ja sinne meninkin kamerani kanssa, mutta loppu oli oikeastaan enemmän tuulesta ja räntäsateesta selviytymistä, kylmän sietämistä ja oman kehon rajojen kokeilua. Vaikka räntäsateinen ranta hyytävine merituulineen ei ehkä ole se mieltä ylentävin vaihtoehto lauantaiseksi retkikohteeksi ja kuvauspaikaksi, antoi se mulle juuri sitä mitä kaipasinkin. 

Enkä mä tiedä mitä kaipasin, mutta tiedän, että jostakin onnistuin päästämään irti. Ehkä päästin hetkeksi irti kontrollista, annoin tuulen puhaltaa kasvoja, palelin, makasin märässä maassa, tuntui että olin elossa. 

Tein itseäni taas vähän näkyvämmäksi. 

Hoitoneuvotteluaika ja seurakuntavaalit

Sain tänään soiton polilta, ja mulle ilmoitettiin mun hoitoneuvotteluaika. Se on 18.12. eli siihen on aikaa reilu kuukausi. Tuntui jotenkin hurjan todelliselta että nyt sitten on päivämäärä, mun tähänastisen elämän tärkein päivämäärä, mahdollisesti mun uuden elämän alku jopa. Jännittää jo nyt ihan kamalasti, ja heti tulee ihan fyysisesti sellainen jännittynyt olo kun edes kirjoitan tuosta ajasta, mutta yritän nyt olla ajattelematta sitä ja stressata sitten vasta lähempänä. 

Toinen asia josta halusin kirjoittaa oli seurakuntavaalit. Vielä huomenna lauantaina 10.11. voi käydä ennakkoäänestämässä missä päin Suomea tahansa kuka tahansa 16 vuotta täyttänyt Suomen ev. lut. kirkkoon kuuluva henkilö, ja virallinen äänestyspäivä on sitten 18.11. ja silloin voi äänestää omassa seurakunnassa. Mä kävin äänestämässä eilen kauppakeskuksessa. 

Miksi mä tästä aiheesta nyt sitten kirjoitan? Toivoisin, että ihan jokainen äänioikeutettu äänestäisi näissä vaaleissa. Vaikka et itse osallistuisi kirkon toimintaan millään tavalla etkä kokisi kirkkoa mitenkään henkilökohtaisesti tärkeäksi, niin on meitä jotka osallistuu ja joille on tärkeää se, että kirkossa olisi mahdollimman hyvä ja turvallinen olla. Ja toisaalta kirkko voi yllättävälläkin tavalla joskus koskettaa myös omaa elämää esim. läheisen kautta tai sitten vaikka hautajaisissa tai kastejuhlassa ei ole ehkä kiva ensimmäisenä joutua huolehtimaan siitä onko turvassa kun on kirkossa. Tai törmätä siihen ettei ole. 

Seurakuntavaaleissa äänestysprosentti on ollut tosiaan aivan järkyttävän pieni aiemmin (noin 15% jos nyt muistan oikein). Se ei siis todellakaan edusta kirkon enemmistön mielipidettä, vaan vaaleissa äänestää yleensä just se porukka joka ei edes kaipaa asioihin minkäänlaista muutosta. Kuitenkin yli puolet kirkkoon kuuluvista kannattaa esim. kaikkien parien kirkollista vihkimistä, mutta tämäkään asia ei etene mihinkään kun niin harva äänestää. 

Seurakuntavaaleissa valitaan siis edustajia kahteen eri paikkaan; seurakuntaneuvostoon ja kirkkovaltuustoon, siksi äänestyskopissa saa pistää numeron kahteen eri lappuun ja kannattaakin olla tarkkana lappujen värien kanssa ja siitä minkä numeron mihinkin laittaa. Vaalikoneen avulla voi etsiä itselleen sopivan ehdokkaan, ja etenkin tuon kyselyn lopussa on kysymyksiä jotka koskevat mm. muunsukupuolisten kohtelua ja kaikkien parien vihkimistä kirkossa, eikä vaalikoneen kaikkiin kysymyksiin ole välttämättä pakko vastata.

Äänestämällä voi todella vaikuttaa, sillä valituiksi tulleet edustajat päättää tosi tärkeistä asioista kuten siitä mihin seurakunnan varoja käytetään sekä siitä ketä ja millä perustein omaan seurakuntaan otetaan töihin. Mulle nämä vaalit on nyt jotenkin nousseet tosi tärkeäksi asiaksi, koska mä käyn paljon kirkossa, ja toisaalta toivon ettei kukaan enää joudu kokemaan kirkon piirissä mitään samanlaista kuin itse olen joskus joutunut kokemaan. Mun kokemuksista ja ajatuksista voit lukea enemmän aikaisemmassa postauksessa täällä.

Uskonnosta ja uskomisesta

Mun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta, mutta en oo jotenkin osannut aloittaa ja se on tuntunut vähän pelottavalta ja ehkä henkilökohtaiseltakin. Toki koko tämän blogin aihe on melko henkilökohtainen, mutta tämä aihe on sitä jotenkin eri tavalla. Nyt päätin kuitenkin tulla kertomaan mun omia kokemuksia ja ajatuksia uskonnosta ja uskomisesta. 

Mä kuulun edelleen kirkkoon, vaikka välillä mietin miksi. Viimeiset vuodet mun elämästä oon lähinnä pelännyt käydä kirkossa, enkä ole käynyt siellä, ja olen vältellyt sen miettimistä mihin mä uskoisin vai uskoisinko mihinkään. Tällä hetkellä mulla on ehkä vähän rauhallisempi olo, vaikka samalla tuntuu että nyt vasta asioiden käsittely alkaakin. Tällä hetkellä mä käyn kirkossa melkein joka sunnuntaiaamu, joka toinen viikko poikkean aikuisille järjestetyissä nuortenilloissa ja välillä piipahdan vielä arkiviikollakin messussa. Lisäksi mulle on viime vuosien aikana niin vanhassa kotikaupungissani kuin pääkaupunkiseudullakin ollut ihan korvaamattomasti apua sellaisista turvallisista papeista joiden luona olen voinut käydä juttelemassa, ja joille käyn juttelemassa edelleen. Voisi kai siis ajatella että käyn kirkossa aika paljon verrattuna keskivertokansalaiseen. 

Monesti tuntuu vallitsevan sellainen käsitys, että kristitty ei voi olla seksuaali- tai sukupuolivähemmistön edustaja, ja toisaalta ettei sateenkaaripiireissä olisi uskovia ihmisiä. Kumpikaanhan ei tietenkään pidä paikkaansa. Ymmärrän toisaalta mistä tällainen ajattelu kumpuaa; kirkossa voi olla tosi pelottavaa vähemmistön edustajana, ja siellä saa pelätä monin verroin sitä ettei tule nähdyksi omana itsenään, vaan että tulee todella kipeästi satutetuksi ja lyödyksi. Mulle on käynyt niin, ja ikävä kyllä tiedän että niin on monelle muullekin vähemmistön edustajalle. Hengellistä väkivaltaa on aivan liikaa ja se satuttaa aivan valtavan monia, ja etenkin juuri meitä vähemmistöihin kuuluvia. Se on luultavasti myös yksi syy miksi mä nyt kirjoitan tätä tekstiä. 

Kaiken tämän jälkeen on toisaalta ihan ymmärrettävää, että uskonnollisuuteen, kristillisyyteen ja kirkkoon suhtaudutaan hyvin varauksellisesti sateenkaariporukoissa. Se on tuntunut musta välillä etenkin nuorempana tosi vaikealta, on tuntunut ettei kuulu oikein mihinkään tai ettei oikein missään voi olla oma itsensä. 

Mun tausta on sellainen, että mun perhe ei ole millään muotoa uskonnollinen. Ollaan käyty kirkossa ristiäisissä, rippijuhlissa, häissä ja hautajaisissa. Nuorena ajauduin mukaan erään konservatiivisen kristillisen yhteisön nuorille suunnattuun toimintaan. Kävin leireillä, riparilla ja viikonlopputapahtumissa siellä, ja olin tosi uskovainen nuori. Muistan jo silloin yläasteikäisenä kamppailleeni paljon sen kanssa että voinko edes tykätä tytöistä kun se on tuon uskonyhteisön mukaan väärin, ja yritin koko nuoruuteni "parantua" siitä. 

Tässä on yksi mun noiden aikojen omakuva. Kertonee jotain. 

Hiukan vanhempana, jo täysi-ikäisenä, muutin tuohon samaiseen yhteisöön raamattukouluun, ja opiskelin ja elin sitä uskovaista raamattukuplaa puolitoista vuotta. Koen, että tuo oli erityisen vahingollista aikaa mun elämässä. Totta kai siinä oli hyvääkin, esimerkiksi se tiivis yhteisöllisyys ja läheiset ystävyyssuhteet joita tuollaisessa yhteisössä syntyy oli huikeita ja nuorena etenkin tosi mukaansatempaavia. Samalla mulla ei ollut tilaa ajatella itse eikä uskoa itse. Totta kai on tosi turvallista ja lohdullista kun joku kertoo vastaukset kaikkeen ja ilmoittaa miten pitää toimia ollakseen hyvä. Vaikka kuinka korostettiin sitä että kelpaat sellaisena kuin olet, teot eivät ratkaise mitään jne. niin kyllä mä edelleen jos mun pitäisi lukea Raamattua niin alan vaan miettimään kuinka paljon sitä pitäisi lukea päivässä jotta olisin tarpeeksi hyvä, tai kun kesällä aloin käymään kirkossa aktiivisemmin, niin heti tulee mieleen vaan ajatuksia siitä mitä kaikkea pitäisi suorittaa ja miten pitäisi olla jotta kelpaa. 

Tässä olen minä silloin. 

Keskustelin transpolin psykologinkin kanssa tästä perjantaina, ja hän sanoi näkevänsä asian niin, että tämä erittäin konservatiivinen kristillisyys on rajoittanut mun mahdollisuutta löytää omaa sukupuoli-identiteettiäni aikaisemmin. En oo pystynyt tuomaan ilmi edes seksuaalista suuntautumistani, enkä oo saanut mistään mitään tietoa sukupuolen moninaisuudesta. Tuntui myös tosi tärkeältä, että hän ymmärsi, että tästä kaikesta "toipuminen" on mulla edelleen kesken, ja sen takia myös tämän identiteetin löytäminen on kestänyt useita vuosia vaikka se on siellä ollut jo aina aikaisemminkin olemassa. 

Mihin mä sitten tällä hetkellä uskon ja mikä on mun tilanne kaikkien näiden asioiden suhteen? Mä en oikein tiedä mihin uskon. En osaa uskoa Jumalaan, koska Jumalasta on luotu mulle aika pelottava hahmo. On väitetty ettei Jumala tuomitse, mutta kuitenkin se on hahmo joka on ollut sen kaiken pelottelun, syrjimisen ja hengellisen väkivallan taustalla, se jonka tahdolla on perusteltu mulle että mä en saisi olla mä. Siihen on aika vaikea uskoa. Silti en osaa olla kirjoittamatta Jumalaa isolla j-kirjaimella. Ehkä mä siis uskon kuitenkin johonkin, mutta tällä hetkellä en oo ihan varma antaisinko sille jollekin siltikään mahdollisuutta. 

Tässä on näkymä mun vakkaripaikalta kirkosta, otin sen tänä aamuna. 

Miksi mä sitten käyn siellä kirkossa? Musta se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä herätä sunnuntaisin suht ajoissa, tuntuu kivalta mennä kirkkoon kun kadut on aika tyhjät vielä silloin. Pidän mun kotiseurakunnan kirkosta ihan vaan rakennuksena, ja meidän seurakunta on toistaiseksi tuntunut kovin turvalliselta ja hyvältä paikalta olla. Pidän virsien kuuntelemisesta ja joskus veisaamisestakin, pidän kirkossa mun vakkaripaikasta joka on ihanan ikkunan vieressä, parvelle vievien portaiden edessä ja vähän sen parven alla, tosi turvassa siellä melkein perimmäisessä nurkassa. Pidän siitä että voin sen reilun tunnin istua paikallani, olla suorittamatta, olla tekemättä mitään. Voin sen reilun tunnin käyttää omien asioideni ajatteluun, yksinolemiseen muiden ihmisten ympäröimänä, omien tunteideni syvempään tuntemiseen ja rauhoittumiseen. Käyn siellä siis itseni takia, siksi että mä tarvitsen sitä. 

Oon tässä postauksessa maininnut hengellisen väkivallan muutamaan otteeseen. Hengellinen väkivalta on terminä ehkä vähän epämääräinen, ja esimerkiksi mun on ollut vaikea ymmärtää, että mäkin olen sitä kokenut. Se, että mut on aikanaan suljettu yhteisön ulkopuolelle seksuaalisen suuntautumiseni takia on hengellistä väkivaltaa. Ja se, että toisen parisuhteen ei sanota olevan Jumalan mielen mukaista (koska jos on Jumala, niin eiköhän vain silloin Jumala tiedä onko se hänen mielensä mukaista). Se on hengellistä väkivaltaa että toista tuomitaan oman raamatuntulkinnan perusteella ja väitetään sitä ainoaksi totuudeksi. Se on hengellistä väkivaltaa jos ystävä hylätään hänen seksuaalisen suuntautumisensa tai sukupuolensa vuoksi ja perustellaan se esimerkiksi Raamatulla. Se on hengellistä väkivaltaa, että kristilliseksi itseään kutsuvassa yhteisössä suhtautuminen toiseen ihmiseen muuttuu kun hän tulee kaapista. Hengellistä väkivaltaa on myös se, että esimerkiksi mulle on sanottu, että mun keho on Jumalan luoma enkä saisi hakea siihen lääketieteellistä korjaushoitoa vaikka se on mulle elintärkeää. Nämä on sellaisia esimerkkejä joita mä itse olen kokenut, ja hengellisen väkivallan muotoja on olemassa varmasti ihan valtavasti muunkinlaisia. Tärkeää olisi kuitenkin olla vähättelemättä sitä mitä on kokenut. Itse oon juuri tuohon vähättelyyn taipuvainen, mutta pikkuhiljaa oon alkanut tajuamaan, miten paljon nuo kaikki asiat on muhun vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen. 

Suomessa se, miten turvallinen mikäkin seurakunta on, vaihtelee ikävä kyllä tosi paljon seurakuntakohtaisesti. Täällä ei oikein myöskään voi valita mihin seurakuntaan kuuluu, koska se määräytyy asuinpaikan mukaan. Onneksi minkä vaan seurakunnan toiminnassa voi kuitenkin käydä kuka vaan. Mun oma uusi kotiseurakunta täällä Helsingissä on osoittautunut tosi ihanaksi paikaksi ainaskin toistaiseksi, vaikka kirkossa aina pienen varauksen kanssa käynkin. Halusinkin vielä sanoa tähän loppuun, että jos kuulut kirkkoon, niin äänestä nyt marraskuun seurakuntavaaleissa. Äänestysprosentti on yleensä tosi pieni, ja siksi äänestystulokset on tosi vääristyneitä. Äänestämällä voi siis oikeasti vaikuttaa siihen, että kirkko olisi turvallinen tila meille kaikille. 

Mua vähän jännittää julkaista tätä postausta, mutta jotenkin toivon, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän, ja siksi musta tuntui itsestä tärkeältä kirjoittaa tästä aiheesta.