Olen täällä edelleen!

 Huh, en ole kyllä ikuisuuteen kirjoittanut mitään, ja mitä pidempään on mennyt, sitä suuremmaksi kynnys kirjoittaa on jotenkin kasvanut. Yritän pitää riman alhaalla ja kirjoittaa nyt ainakin tämän yhden postauksen verran juuri sitä mitä mieleen sattuu juolahtamaan. Jos sieltä löytyy vielä lukijoita, niin saa ilmiantaa itsensä ja toivoa postausaiheita, jos vaikka innostuisin kirjoittelemaan!

Oon näemmä viimeksi kirjoitellut mastektomian vuosipäivänä, eli lokakuun lopussa. Siitä on viitisen kuukautta. Sitä ennen oon päivittänyt parrasta ja sivarin aloituksesta. Ehkä mä siis jatkan suoraan sivarista.

Siviilipalvelusta on nyt takana jo aika reilustikin yli puolet, sivarisovellus näyttää että päiviä on takana 225 ja sivari päättyy elokuun alkupuolella. Ylipäätään palvelus on sujunut tosi kivasti: oon tykännyt mun palveluspaikasta tosi paljon ja kotoa etätöiden tekeminen on toiminut mulle oikein hyvin. Työporukka on mukavaa ja itsenäinen työskentely kivaa. Mulle toimii jotenkin hirveän hyvin se, ettei tarvitse päivän aikana stressata sosiaalisista tilanteista tai ympäristöstä kasautuvista aistiärsykkeistä, vaan voin nukkua vähän pidempään kun työmatkoihin ei kulu aikaa ja saan määritellä työskentelyolosuhteeni aikalailla itse.

Sivarissa olen tosiaan HUSin IT-psykiatrialla, missä mm. tehdään nettiterapioita. Mä oon saanut paljon oikolukea, testailla mobiilisovelluksia, tarkistaa nettiterapioiden saavutettavuutta, tehdä saavutettavuusmuutoksia jne. Mukavaa hommaa, joka on kuitenkin sen verran rentoa, ettei seuraa mukana vapaa-ajalle. Oikein hyvää vaihtelua siis!

Muutoin kuin työn osalta mulla onkin ollut aika raskas syksy ja talvi, ja luulen, että osasyy mun hiljaisuuteen täällä bloginkin puolella on se, että olen vaan yrittänyt säästää kaikkea jaksamistani niin paljon kuin mahdollista. Syksyllä tuli aika paljon muutoksia kun muutettiin, työkuviot muuttui meillä molemmilla ja sitä myöten koko arki näyttikin yhtäkkiä erilaiselta. Vaikka muutoksissa oli paljon hyvääkin, reagoin mä niihin jotenkin ehkä erityisen voimakkaasti. Loppuvuodesta melkein pelotti, koska oli jotenkin niin ahdistunut ja paha olo, sellaista ei ollut ollut pitkään aikaan. Jouluna me oltiinkin koronassa kotona, silloin ahdisti jollain tavalla vähemmän kun muulloin. Vuodenvaihteen jälkeen olo ehkä pikkuhiljaa lähti helpottamaan.

Tammikuussa pidin oman loman kun sain muutaman kuntsarin (eli kuntoisuuslomapäivän), ja lähdin käymään Turussa ja Jyväskylässä. Tosi random matkakohteet, mutta Turkuun lähdin ihan siksi että muistelin että Turku on kiva kaupunki, löysin sieltä edullisen majapaikan Birgittalaissisarten luostarin vieraskodilta ja halusin vaan vieraaseen kaupunkiin yksin. Turusta matkustin Jyväskylään, koska halusin matkustaa, ja tapasin yhden mun sometutun, käytiin vegaaniravintolassa syömässä, yövyin kylpylähotellissa ja kävin uimassa ja sitten vielä kyläilin tuon mun tutun ja hänen perheensä luona. Oli tosi mukava loma!

Oon huomannut, että tämä korona-aika on tehnyt sen, että omat tekemiset ja elämän sisältö on karsiutunut tosi minimiin. Vaikka voinkin tehdä töitä ja mulla on hyvä olla kotona, oon kuitenkin ikävöinyt ihan valtavasti sellaista vapaata ystävien tapaamista, kirkossa käymistä ja ylipäätään sitä, että voi vaan tehdä asioita ja elää normaalisti. On tuntunut, että koko oma elämä on jotenkin hiljentynyt eikä sitä oikein enää edes ole. Se on ollut mulle tosi vaikeaa, ja saanut jotenkin mielen sekaisin ja kyseenalaistamaan, että onko missään mitään järkeä ja elänkö mä nyt semmoista elämää kuin haluaisin. Mulle on jotenkin tärkeää, että mun elämä tuntuu omalta. Vaikka kaikki ei aina olisi hyvin, niin kuin yleensä ei olekaan, niin jotenkin tunne siitä että on jotakin odotettavaa ja mahdollisuus vaikuttaa asioihin, on mulle tosi tärkeä. Nyt se tunne on pikkuhiljaa kevään myötä taas alkanut löytymään.

Elämä kuitenkin näyttää erilaiselta kuin ennen. Pääsääntöisesti teen samoja asioita kyllä kuin aiemminkin: katson Netflixiä, hengaan kotona yksin ja Samuelin kanssa, teen töitä, tapaan perhettä ja ystäviä sekä aion riippumattoilla kesällä... Siitä huolimatta musta tuntuu, että tuo syksy ja talvi oli joku sellainen valtavan syvä ja tumma joki jonka läpi mun piti rämpiä. Mun usko meinasi loppua, välillä oli vaikeaa eikä todellakaan mitenkään hehkeää tai kivaa matkantekoa. Ja sitten sen joen toisella puolella odotti ja odottaa tulevaisuus, joka näyttää ihanalta ja josta kauan olen haaveillut, mutta joka samalla kuitenkin on uusi ja siksi vähän pelottava. Kuten sanottua, on muutokset mulle aina välillä vähän vaikeita, tai ei niin vähänkään.

Tällä hetkellä olen vielä sen joen rannalla ylitettyäni sen, tai ehkä kahlaan rantavedessä. Jalat jo yltää pohjaan ja pystyn tarttumaan rantapenkalla kasvavista heinistä kiinni jos horjuttaa. En meinaa suistua joen syvyyksiin, mutta toisinaan jostain tulee vahva virtaus joka saa vähän horjumaan ja ehkä lyömään pikkuvarpaan terävään kiveen. Silti ollaan jo voiton puolella.

Mitähän muuta... Helmikuussa vietettiin meidän seurustelun vuosipäivää: ollaan oltu kolme vuotta yhdessä. Mun pikkusisko kävi meillä yökylässä viime kuussa, se oli mukavaa. Osallistuin Translasten ja -nuorten perheet ry:n sekä Sateenkaariperheiden järjestämän lasten kuulemistilaisuuden toteuttamiseen, ja se oli mukavaa. Pääsin Kokoteatterin "agentiksi" täksi vuodeksi ja oon sen seurauksena päässyt katsomaan teatteriesityksiä, se on ollut tosi piristävää.

Viimeisimpinä tärkeinä juttuina voisin mainita psykoterapiaan hakeutumisen ja koulun vaihtamisen. Terapiaan mun on pitänyt hakeutua jo kauan, siis varmaan vuosia, ja oon tosi ylpeä itsestäni jo nyt kun vihdoin oon saanut aloitettua senkin prosessin. Vielä on matkaa siihen että itse terapia tosin pääsee alkamaan.

Koulun vaihtamisesta, ja ylipäätään kouluun liittyvistä asioista, puhun myöhemmin enemmän sitten kun se on varmempaa. Ei kuitenkaan siis mitään sen ihmeellisempää kuin saman tutkinnon loppuun suorittamista pääkaupunkiseudulla, jos nyt vihdoin vaikka valmistuisinkin.

En tiedä mitä muuta osaisin kertoa. Mulla on ollut nyt viime päivinä ja viikkoina jo ihan hyvä olo, uskon että tuo lisääntyvä valon määrä vaikuttaa muhun tosi suuresti. Silti samalla olo on jotenkin herkkä ja hauras, vähän sellainen että pitää kuitenkin ottaa varovasti. Nyt tuntuu kuitenkin ihan hyvältä.

Viime viikolla sain ostettua mun työskentelypisteeseen (siis kotiin) kirpputorilta nojatuolin kahdellakymmenellä eurolla. Se jotenkin mullisti mulle tämän koko meidän kotitoimistohuoneen, ja nyt tuntuu hirveän kotoisalta. Pienillä asioilla voi olla tosi iso merkitys! Ensi viikonloppuna, jos säät vaan sallii, aion siivota meidän parvekkeen kesäkuntoon. Senkin suhteen kyllä pitää mennä melkein nollabudjetilla, mutta toisaalta on hirveän palkitsevaa nähdä uusin silmin asioita joita jo omistaa ja mahdollisesti tehdä hyviä kierrätyslöytöjä halvalla.

Olen tosi onnellinen siitä, että pienet asiat alkaa taas tuottamaan mulle iloa. Tätä on ollut ikävä!

Tämä blogi on alun alkaen ollut mun prosessiblogi, mutta prosessiin liittyen mulla ei kyllä ihan hirveästi ehkä ole kiinnostavaa jaettavaa enää, kun koko prosessi käytännössä on jo ohi. Sen sijaan haluaisin kuitenkin kirjoitella tänne ehkä jotenkin teemaan liittyvistä aiheista: transihmisten oikeuksista ja asioista joihin transtausta mun elämässä edelleen vaikuttaa. Kouluun liittyvästä syrjinnästä ja kiusaamisesta aion ainakin kirjoittaa, mutta olisi kiva kuulla jos siellä jollakin on jotakin aihetoiveita! Tiedän, että oon kysynyt näitä ennenkin ja moni on jäänyt toteuttamatta, eikä mulla ole missään yhdessä paikassa niitä enää ylhäällä. Mutta jos joku jaksaa toivoa, niin lupaan yrittää aktivoitua tämän blogin suhteen taas!

Jos siellä joku lukija vielä roikkuu mukana, niin haluan toivottaa juuri sulle ihanaa alkavaa kevättä. Kiitos kun olet siellä!

Mastektomian esikäyntiaika

Mun mastektomian esikäyntiajan piti olla huhtikuun alussa, mutta se peruuntui tämän koronatilanteen takia. Vaikka olin henkisesti valmistautunut siihen että niin saattaisi käydä, on se kuitenkin koko ajan ollut ehdottomasti vaikein asia mulle tässä koko koronahommassa henkilökohtaisesti. Muutoin koen, että oon tottunut tähän tilanteeseen aika hyvin pikkuhiljaa. Oon saanut tehtyä kouluhommia paljon eteenpäin, enkä samalla tavalla enää koko ajan kaipaa johonkin, vaan oon tavallaan tyytynyt siihen että nyt sitten vaan ollaan kotona. Oon myös ihan tietoisesti pyrkinyt olemaan ajattelematta koko mastektomiaa ja sen lykkääntymistä johonkin hamaan tulevaisuuteen.

Tänään mä kuitenkin sain Taysista postia! Sieltä tuli mun uusi mastektomian esikäyntiaika, ja se on jo toukokuun puolivälissä! Uskalsin haaveilla, että se parhaassa mahdollisessa tapauksessa olisi ehkä joskus kesällä jos silloinkaan, joten tämä toukokuinen aika oli ehdottomasti positiivinen yllätys. Ja todellakin täysi yllätys. 

En osaa edes sanoin kuvailla miten iloinen olen (joten siksi ylläoleva kuva, heh). On tosi helpottunut olo, vaikka samalla iskikin päälle kaikki se sama jännitys mitä aiemmin oli, ja mistä nyt sain vähän taukoa. Olen siis ehdottomasti vain onnellinen tästä ajasta, mutta kun kaikki pysähtyi niin huomasin miten paljon mua edelleen prosessi, asioiden odottaminen, jännittäminen ja pelkääminen ja muut vastaavat asiat kuormitti. Tunnen, kuinka se kuormitus taas nostaa vähän päätään.

Nyt tosin mietityttää lähinnä käytännön asiat, eli miten päästä Tampereelle. Junavuoroja perutaan koko ajan, mutta VR:n verkkokauppaa selatessa kuitenkin näyttäisi siltä, että vuoroja on ihan hyvin ostettavissa. Yritän seurailla, miten paljon vuoroja perutaan, pääsisikö esim. bussilla paremmin. Jos jollakin on tähän jotain sanottavaa, niin saa ehdottomasti jakaa!

Tietysti jännittää myös itse tapaaminen, se että pääsenkö leikkausjonoon nyt lähinnä. Eniten silti mietityttää että selviänkö perille ajoissa kaikista mahdollisista peruutetuista junavuoroista ja muista huolimatta. Vähän tuntuu myös ristiriitaiselta tässä tilanteessa suunnitella reissua Tampereelle, mutta koen, että tämä on mulle ihan pakollista nyt.

Muutoinkin kuuluu tosiaan vallitsevaan poikkeustilanteeseen nähden ihan hyvää. Kuten sanottua, niin oon saanut tehtyä paljon koulujuttuja. Viikon päästä on taas Nebidon pistämisaika, sitäkin ootan innolla, mikä on ehkä vähän hassua, mutta pääseepähän käymään edes jossakin ja toisaalta ei tarvitse taas pariin kuukauteen huolehtia pistämisestä. Keskiviikkona tulee myös täyteen kahdeksan kuukautta testoilla!

Yksi vähän pinnallisempi asia jota oon pohtinut on mun hiukset. Nämä alkaa olla ihan kauhean pitkät ja hirveät, mutta en ole tässä tilanteessa viitsinyt mennä parturiin enkä ole viitsinyt myöskään itse alkaa leikkaamaan. Ajattelin, että antaisin hiusten tässä eristyksissä ollessa kasvaa, niin olisi sitten materiaalia joista leikata kivat. Nyt alkaa kuitenkin olla sellainen olo, että kivat hiukset voisi parantaa myös omaa oloa itsestä, ja olisi tosi ihana päästä parturiin. En tiedä vielä miten tämän toteuttaisi, mutta ainakin voin alkaa miettimään minkälaiset hiukset oikeastaan haluaisinkaan. Olisi kivaa saada hiukset leikattua ennen tuota Tampereenreissua.

Koronakuulumisia

Blogi ei nyt pahemmin ole päivittynyt, koska ei ole ollut oikein mitään päivitettävää. Prosessin kannalta mainitsemisen arvoista on ehkä lähinnä se, että mastektomian esikäyntiaika luonnollisestikin siirtyi. Tai toistaiseksi se on siis peruttu, en vielä tiedä milloin uusi aika on. Toivon, että viimeistään kesällä, mutta nyt on hyvin vaikea sanoa mistään tulevasta ajasta mitään, joten yritän lähinnä olla ajattelematta asiaa. Tuo mastektomia-ajan peruuntuminen ja epävarmuus siitä milloin seuraava aika tulee olemaan, on ollut mulle varmasti se vaikein asia tässä koko korona-asiassa. Kuten kuka tahansa prosessia läpi käyvä, oon joutunut odottamaan paljon ja pettymäänkin välillä, ja siksi odottaminen taas kerran tuntuu tosi vaikealta ja pahalta. Tiedän kyllä, että maailman tilanne on mitä on, ja se menee etusijalle ja ymmärrän sen, mutta silti tämä on ollut mulle tässä se raskain asia.

Muuten kuuluu päällisin puolin ja tilanteeseen nähden oikeastaan ihan hyvää. Ollaan tietystikin oltu lähinnä kotona koiralenkkejä sekä pakollisia asiointeja lukuun ottamatta. Oon pyrkinyt tekemään mahdollisimman paljon koulutehtäviä, ja oon onnistunutkin siinä aika hyvin, mistä oon tosi iloinen. Ollaan pelattu lautapelejä, katsottu Netflixiä, tehty ruokaa... Hyvin tavallisia asioita. Mä latasin The Sims 4:n tietokoneelle ja oon pelaillut sitä (liian) paljon, päivystänyt Sekasin-chatissa oman jaksamisen mukaan, jutellut äidin kanssa puhelimessa, opetellut leipomaan leipää, kasvatellut tomaatintaimia ja katsellut liikaa YouTube-videoita. Lähinnä oon kuitenkin saanut aikaan hyvin vähän mitään normaaliin verrattuna, jos koulujuttuja ei lasketa.

Kauppareissut piristää viikkoja tällä hetkellä ihan hirveästi. Pääsee ulos nauttimaan keväästä (no okei, ulos pääsisi muutenkin, mutta liian vähän tulee lähdettyä) ja saa edes jotakin mielekästä tekemistä.

Muhun selkeästi vaikuttaa tällainen tilanne tosi paljon, että oma normaali arki hajoaa, eikä enää olekaan niitä viikkoa rytmittäviä juttuja kuten kavereiden tapaamisia, keskusteluja, kirkossakäyntejä ja muita vastaavia. Tuntuu, että oma energiataso laskee hirveästi, kun ei ole sitä ylläpitäviä asioita niin paljoa. Jotenkin sitä ajattelisi, että tällaisessa tilanteessahan olisi hirveästi aikaa tehdä kaikkea, mutta jaksaminen tuntuu myös tosi paljon vaikeammalta kuin normaalisti.

Aluksi mä suhtauduin hyvin epäuskoisesti tähän koko tilanteeseen. Ajattelin, että ei tästä nyt Suomessa voi tulla niin paha, ja kun kävin toistaiseksi viimeisen kerran Helsingin keskustassa, niin en ollenkaan osannut ajatella, että se olisi viimeinen kerta pitkään aikaan. Kun sitten todellisuuden jotenkin oivalsi, että nyt ollaan sitten näissä omissa lähiympyröissä vaan, niin olin aluksi tosi energinen. Koin että nyt on sitten paljon aikaa ja energiaa tehdä kaikkea kun ei mihinkään pääse, ja opiskelin, päivystin chatissa lähes joka päivä, tein paljon ruokaa. Pärjäsin jotenkin hirveän hyvin hetken verran.

Harjoittelin leivän leipomista. Tai no, en mä hirveästi harjoitellut vaan löysin tosi hyvän ohjeen ja onnistui heti kertaheitolla! Oon iloinnut tästä suuresti, koska tästä saa tekemistä, onnistumisen tunne on valtava joka kerta ja tämä on ihan älyttömän hyvää ja halpaa tehdäkin vielä.

Tällä hetkellä viikot ja päivät alkaa kuitenkin olla vaan yhtä massaa. En enää muista montako viikkoa tätä on kestänyt, enkä hahmota yhtään missä mennään. Tiedän, että on yhdestoista huhtikuuta, mutten kuitenkaan muista missä vaiheessa kuukausi vaihtui tai missä vaiheessa päästiin jo tänne saakka. En ymmärrä, että nyt oikeasti on pääsiäinen, vaikka tiedän kyllä että on ja olen syönyt mämmiä ja suklaamunia. Maailma tuntuu kaukaiselta, ja samalla se tuntuu tosi läheiseltä esimerkiksi sosiaalisen median ja tämän globaalin yhteisen kokemuksen takia.

Yksi huomio, jonka oon tehnyt on se, että mä kyllä edelleen kuormitun sosiaalisista tilanteista. Nyt kun ne on ihan minimissä, sellaiset kasvokkaiset sosiaaliset kontaktit siis, niin mulla on ollut jollakin tavalla paljon rauhallisempi olo. En oo kokenut jännittämisen tunnetta varsinaisesti moneen viikkoon. Ainoat asiat mitä oon jännittänyt on se, miten jollekin viime vuoden kilpailijalle käy Britain's Got Talentissa tai että minkä yllätyksen Samuel oli mulle keksinyt kun postissa tuli paketti ja Samuel sanoi että siellä on mulle lahja.

Koirat pelastaa monia hetkiä ja päiviä. On aina seuraa, joku jota halia ja silitellä. Koirien lisäksi toki onneksi on myös Samuel. Ilman sitä en olisi yhtään näin järjissäni tässä tilanteessa.

Oon testojen myötä huomannut, että sosiaaliset tilanteet on helpottanut, ja oon siitä varmasti täällä blogissakin joskus kirjoittanut. Nyt kuitenkin huomaan, että kuormitun niistä tilanteista jonkun verran kaikesta huolimatta. Eikä se mitään haittaa, mä myös kaipaan sosiaalisia tilanteita nyt kun niitä ei juuri ole ja nautin kovasti ihmisten tapaamisesta. Mutta pidän arvokkaana sitä, että oon oppinut taas uuden asian itsestäni ja siitä miten mä toimin ja mitkä asiat muhun milläkin tavalla vaikuttaa.

Testoja on tosiaan takana nyt se noin seitsemän ja puoli kuukautta, tuntuu uskomattomalta. En osaa sanoa onko Nebido vaikuttanut muhun eri tavalla kuin Tostran, mutta luulisin että joitakin sen tuomia vaikutuksia on kyllä tullut. Yksi sellainen vähän ikävämpi on finnit. Mulla ei ollut edes ensimmäisessä teini-iässäni nuorena mitään iho-ongelmia, sain joskus yhden finnin ja sitten seuraavan kun edellinen oli jo poissa. Nytkin mun naama on onneksi kyllä saanut olla aika rauhassa, mutta esim. selkään ja olkavarsiin on tullut finnejä, aika paljonkin. En oo toistaiseksi tehnyt niille mitään, kun ei ne nyt sillä tavalla häiritse, mutta oon vaan tehnyt sellaisen huomion että niitä on tullut.

Vähän partakuvaa. Oon iloinnut erityisesti siitä, että mun parta selkeästi yrittää yhdistyä mun viiksiin. Voi toki hetki vierähtää että niin käy, mutta siistiä silti!

Tuntuu myös, että mun ihokarvat on entisestään räjähtänyt kasvuun. Toisaalta ne on kyllä hyvin varmasti ja suht nopeasti lisääntynyt koko testojenkäytön ajan, joten mahdotonta sanoa johtuuko se varsinaisesti juuri Nebidosta, vai olisiko samat muutokset tulleet Tostranillakin yhtä nopeasti. Äänestä on ylipäätään vaikeaa enää sanoa mitään, se nyt on koko ajan edelleen kuitenkin madaltunut ainakin mun ottamista videoista päätellen. Sain myös kutsun ääniterapiaan, mutta en oo vielä ottanut sinne yhteyttä ja sopinut aikoja, koska en mä nyt tässä tilanteessa varmaan mihinkään voisi mennä kuitenkaan. Ääntä oon toki myös nyt käyttänyt varmaan vähemmän kuin tavallisesti, enkä oo havainnut että kurkku olisikaan niin kipeä. Pitää katsoa sitten kun tilanne normalisoituu, että palautuuko enemmän äänenkäytön myötä myös kurkkukipuongelmat.

Yksi asia minkä oon nyt huomannut testojen myötä on myös se, että mun kehon muoto on muuttunut. Ei vielä mitenkään huomattavasti ja merkittävästi, mutta oon ottanut joitakin valokuvia itselleni ennen testojen alkua, ja nyt tein sellaisen huomion, että esimerkiksi mun vyötärön ja lantion alue on tavallaan suoristunut tosi paljon. Siis jos katsoo edestä päin, niin kyljissä ei ole samanlaisia kaaria enää, eikä vyötärö ole niin selkeästi kapeampi kuin lantio, vaan olen tasapaksumpi. Se on ehdottomasti kiva huomata, tai siis totta kai mä haluan vähemmän sellaisia feminiinisiä muotoja itseeni. Muutos ei tosiaan vielä ole huomattava, mutta tällaiset asiat nyt varmaan tapahtuukin ajan kanssa.

Mä en edes tiedä miksi, mutta haluan lisätä tähän tämän kuvan. Ehkä se on vähän kauhea vessassa salamalla otettu selfie, mutta jotenkin iloitsen suuresti siitä, että jopa tällainen tavallaan aika kauhea selfie näyttää ihan minulta. Alan näyttää jo itseltäni, tykkään kasvoistani, äänestäni, parrastani ja peilistä vaan katsoo takaisin minä. Hiukset muuten on ihan ylikasvaneet, en yhtään tiiä mitä tekisin niiden kanssa, joten oon antanut niiden kasvaa, että sitten kaiken tän eristyksen jälkeen ois materiaalia joista leikata tosi kivat.

Tästä tuli nyt aika pitkä postaus, en suunnitellut tätä etukäteen ja kirjoitin vaan kaiken mikä tuli mieleen. En osaa sanoa tuleeko mulle mieleen mitään kovin ihmeellistä kirjoitettavaa lähiaikoina, ja onko mulla ylipäätään energiaa kirjoittamiseen, mutta aiemmin kyselin postausaiheita, enkä todellakaan toteuttanut niitä kaikkia vielä, joten voisin jaksaessani palata niihin, siellä oli nimittäin tosi hyviä aihe-ehdotuksia!

7kk testoilla

Mä oon tänään ollut tasan seitsemän kuukautta testoilla. Joka kerta kun uusi kuukausi tulee täyteen, on jotenkin uskomaton olo. Tai ehkä erityisesti nyt viimeksi kun tuli puoli vuotta testojen aloituksesta, ja nyt tänään. Seitsemän kuukautta tuntuu pitkältä ajalta. Ja onhan sinä aikana aika paljon ehtinyt tapahtuakin.

Fyysisiä muutoksia ei nyt ole varsinaisesti enää uusia, mutta toki karvaa on tullut edelleen lisää, nyt viimeisimpänä oon huomannut (tai no, Samuel on), että mulla on jo aika paljon selkäkarvoja. Lisäksi musta jotenkin tuntuu, että parta- ja viiksikarvat olisi innostuneet kasvamaan entistä enemmän. Geeliltä Nebidolle vaihtaminen voi toki tehostaa myös muutoksia entisestään tässä kevään aikana.

Itse en enää kuule äänessä muutosta puhuessani, mutta videoita katsoessa pientä muutosta on kuitenkin havaittavissa. Oon kyllä onnellinen siitä että oon nauhoittanut mun prosessia videolle. Oon koko ajan kuvannut Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kirjaa pätkissä videolle. Sitä on vielä paljon jäljellä, mutta halusin silti jakaa nämä Samuelin ottamat kuvakaappaukset siitä videosta. Kuten kuvastakin näkyy, niin ensimmäinen on otettu 2 viikkoa testojen aloituksen jälkeen ja tuo toinen tänään. Ero on aika huomattava! Hiusten kasvamisen lisäksi parta sekä viikset on tosiaan kasvaneet myös, ja kasvojen muoto on selkeästi erilainen.

Oon myös itse miettinyt, että onko mun kehon muoto jotenkin muuttunut. Otin kehostani valokuvia ilman vaatteita ennen testojen aloitusta, ja tänään kaivoin ensimmäistä kertaa nuo kuvat esiin koneeni tiedostojen syövereistä ja otin tilalle samankaltaiset kuvat. Niiden ottaminen on vaikeaa, mutta ne onkin lähinnä mulle itselleni dokumentteina siellä, koska keho kuitenkin muuttuu ja siitä ei koskaan enää tule samanlaista kuin se on ollut. Haluan, että mulla on kuvia tallessa itsestäni ennen testoja, vaikka keho ihan valtavaa dysforiaa onkin aiheuttanut ja aiheuttaa välillä edelleen.

Suurin ero noiden kuvien välillä oli ehdottomasti karvaisuus, mutta sen mä nyt tiesinkin. Toinen huomio jonka tein, oli hartioiden leventyminen. Takaapäin otetussa kuvassa huomasi myös, että selkä näytti ehkä vähän erilaiselta. Sen lisäksi yksi iso ja huomattava muutos (jota en kuitenkaan peiliin katsoessani ole hoksannut) oli mun vyötärö! Se on muuttunut huomattavasti suoremmaksi. Tai kun ennen siinä oli sellainen ihan huomattava kapeampi kohta tai kaari, niin nyt se linja on tosi paljon suorempi. Ehdottomasti positiivinen muutos siis!

Tein myös äänivideon taas, tai siis teen joka kuukausi, mutta nyt yhdistelin parin viime kuukauden videot edellisten perään ja jaoin videon taas YouTubessa. En tiedä onko mitään järkeä jakaa sitä aina parin kuukauden välein, mutta toisaalta miksipä ei. Joten tässä olisi: 

Mulla on tänään ollut tosi hyvä päivä ja fiilis, vaikka oon vaan ollut kotona. Tai no, niin kai tässä nyt pitäisi jatkossakin lähinnä olla. Koronavirus ei vaikuta niin paljoa muhun kuin moniin muihin. Töitä en toki voi nyt tehdä, mutta koulujutut oon tehnyt tähän saakka muutenkin itsenäisesti kotoa käsin. Eniten muhun vaikuttaa se etten voi nähdä kavereita, haahuilla ostoskeskuksissa tai kirjastoissa enkä käydä kirkossa. Mulla on onneksi kuitenkin turvallinen ja ihana koti sekä hyvää seuraa niin koirista kuin Samuelistakin. Olen perusterve ja toistaiseksi myös flunssaoireeton, joten voin asioida lähikaupassa ja käydä kävelyillä ulkona niin halutessani.

Yksi suuri ja kurja vaikutus tällä viruksella muhun kuitenkin on, ja se on se että mun mastektomian esikäyntiaika on mitä luultavimmin peruttu. En ole vielä saanut siitä virallista tietoa postitse, mutta oletan että näin kuitenkin on nyt kun terveydenhuoltoa priorisoidaan tämän koronatilanteen mukaan, mikä on ymmärrettävää, mutta silti kurjaa tietenkin. Pahimmassa tapauksessa tämä viivästyttäisi mun esikäyntiaikaa useammalla kuukaudella, mutta mikäli saan uuden ajan viimeistään kesäkuulle, on hyvin luultavaa että mun mastektomia ehtisi kuitenkin olla tämän vuoden puolella. Oon suhtautunut tilanteeseen yllättävän rauhallisesti ja ollut lähinnä iloinen siitä että mun lähete ylipäätään meni läpi.