Yllättäviä asioita mastektomiaan liittyen

 Mua ei oltu ennen mastektomiaa koskaan nukutettu tai leikattu, joten niin itse leikkaus kuin siitä toipuminenkin on olleet mulle täysin uusia kokemuksia. Olin toki kuullut etukäteen muiden ihmisten kokemuksia leikkauksista yleisellä tasolla sekä muiden transihmisten kokemuksia mastektomiasta, mutta jokaisen kokemus on toki erilainen, minkä lisäksi aina on jotain mikä tulee itselle yllätyksenä ja mistä ei välttämättä ole kenenkään kanssa puhunut. Tai vaikka olisikin, niin kaikkea ei jotenkin itse sitten kuitenkaan ole rekisteröinyt.

Oon tässä toipumisaikana koonnut pientä listaa asioista, jotka on jotenkin tulleet mulle yllätyksinä tai jotka oon muuten vaan tullut huomioineeksi. Ei välttämättä mitään suuria juttuja, mutta ajattelin että niiden jakaminen voisi kuitenkin olla hauskaa.

Lähdössä kohti kotia Taysista leikkausta seuraavana päivänä.

Ehkä suurin, ja tavallaan aika ilmeinenkin, juttu on se euforia, jota leikkauksen jälkeen omasta kehosta on saanut kokea. Tää nyt ei tavallaan ole siis mitenkään yllättävä asia, koska tokihan mä oletinkin että mulla olisi mun uudesta rintakehästä tosi hyvä olo. Silti se miltä se euforia on tuntunut, on ollut jotenkin tosi yllättävää ja intensiivistä. En mä oo kokenut tällaista koskaan ennen. Dysforian puuttuminen on myös ollut varsin outo tunne, koska se on ollut niin kauan osa mun elämää. Leikkauksen jälkeen meni ehkä viikko, kun aloin näkemään painajaisia ja niissä unissa mä koin dysforiaa, mutta se loppui kun heräsin.

Olin jotenkin yllättynyt siitä, että leikkauksen jälkeen mä jossain vaiheessa todella aloin nähdä painajaisia leikkaukseen liittyen. Näin esimerkiksi unia, että mulla oli tämä uusi rintakehä, mutta silti mulla oli myös rinnat jotka kasvoi kainaloista, tavallaan rintakehän ulkopuolelta. Tai että mun rintakehä alkoi yhtäkkiä vaan muuttumaan sellaiseksi kuin se oli ennen. Ne unet oli ihan hirveitä, joskin kun heräsin niistä, niin pystyin vaan viemään käden rintakehälleni ja toteamaan että kaikki on hyvin ja ei ole hätää. Yllätyin siitä, että niinkin pian leikkauksen jälkeen mieli alkoi käsittelemään asioita unien kautta.

Yksi sellainen käytännön asia, jota en tavallaan ollut kuitenkaan tajunnut, oli hermojen uudelleen kasvaminen ja yhdistyminen. Oli kai siitä joskus jonkun kanssa ollut puhetta, mutta en silti osannut yhdistää mun kokemia tuntemuksia siihen ennen kuin törmäsin TikTokissa transmieheen joka oli juuri ollut mastektomiassa ja puhui "nerve regrowth pain" -nimisestä asiasta. Tajusin, että sitähän se outo kihelmöivä ja pistelevä tunne mun rintakehässä varmaan olikin. Ei se tuntunut hirveän pahalta, mutta sen verran se kuitenkin tuntui että sen todellakin huomasi.

Heti leikkauksen jälkeen ihmettelin aluksi, että oonko mä tulossa kipeäksi kun mun kurkku oli tosi kipeä. Ensimmäiset muutamat päivät nieleminen sattui tosi paljon, etenkin siis kun söi jotakin. Puhuminen ei ollut vaikeaa kuitenkaan eikä mun mielestä mun ääni ollut käheä. Luulisin, että kurkun kipeys liittyi jotenkin nukutukseen ja intubaatioputkeen joka on leikkauksen aikana kurkussa? En vaan ollut tällaistakaan tullut ajatelleeksi.

Junassa dreenien kanssa.

Itse leikkaukseen liittyen yllätyin siitä miten tavalliselta huoneelta leikkaussali loppujen lopuksi näytti, miten se oli vaan yksi huone käytävän varrella johon kävelin sisään, miten normaalilta sinne meneminen tuntui, miten mukava olo mulla oli makoillessani siinä leikkauspöydällä ja ylipäätään miten äärettömän mukavalta se koko leikkauspäivä musta tuntui. Siitäkin yllätyin ettei mulla heti leikkauksen jälkeen tai no koskaan sen jälkeen ollut mitään varsinaisia kipuja, vaikka olo on kyllä nyt paljon mukavampi kuin vaikka pari viikkoa sitten.

Reilun viikon päästä leikkauksesta sain ohjeeksi rasvailla mun nännejä perusrasvalla. Samalla tuli sitten toki eri tavalla koskettua myös omaa rintakehää ja löysin siitä tunnottomia kohtia. Toki tiesin, että rintakehässä saattaisi olla tunnottomia kohtia, ja osa niistä varmasti jää ihan pysyviksikin esim. arpien kohdilta, mutta silti se tunne tunnottomuudesta jotenkin yllätti, siis se miltä se tunnottomuus tuntuu. Koska tunnottomien kohtien ympärillä on ihoa joka tuntee, myös sen kosketuksen tunnottomaan kohtaan tavallaan tuntee, ja se tuntuu tosi epämukavalta ja hämmentävältä. Vähän samalta kun silloin jos on ollut hammaslääkärissä ja toinen poski on ihan tunnoton puudutuksen jäljiltä. Mun on edelleen vähän vaikea koskea niihin kohtiin sen enempää.

On hassua myös, että esim. mun nänneissä ei ole toistaiseksi ainakaan tuntoa, mutta pystyn silti tavallaan tuntemaan ne silloin kun niihin ei koske. Toisella puolella toki nännin ympärillä on aika hyvin tuntoa, toisella puolella ei niin paljoa, mutta silti musta tuntuu ihan kun niissä nänneissäkin olisi tuntoa, paitsi sitten kun niitä just esim. rasvailee. Silloin tajuaa että joo, ei nää kyllä mitään tunne. :D En osaa selittää tätä, mutta se tunne on jotenkin tosi härö.

Mä en aiemmin kunnolla tuntenut mun rintakehää, varmaan siksi että se ahdisti mua niin äärettömän paljon. Nyt yhtäkkiä tunnen kaiken mikä siihen koskee (paitsi tunnottomiin kohtiin tietenkin, ja senkin tavallaan tuntee), ja se tuntuu tosi hassulta. Nyt kun oon käyttänyt tätä tukitoppia yli kolme viikkoa putkeen (paitsi silloin kun se on ollut pesussa tietenkin), mun iho on kai jotenkin tottunut siihen että joku tiukka vaatekappale osuu siihen koko ajan. Perjantaina pesin tän tukitopin taas ja olin vähän aikaa pelkkä t-paita päällä. Oon oottanut että pääsen kokemaan sen, mutta oikeastaan se tunne oli vaan ihan älyttömän pelottava, tuntui oudolta niin rintakehän kohdalla kuin selässäkin. Iho tuntui jotenkin aivan äärimmäisen herkältä. Niin herkältä, että se tuntui melkein jo pahalta. Ensi viikolla saan jättää tukitopin pois päältä öiksi, ja mua vähän jännittää että miten nopeasti sitä tottuu olemaan pelkkä paita päällä.

Siitä mä yllätyin myös, miten luonnollista mun on ollut olla ilman paitaa! Heti sairaalassa kun ensimmäistä kertaa ylipäätään näin mun rintakehän, tuli mulle sellainen olo että on ihan normijuttu olla paidatta myös toisten ihmisten seurassa. Aiemmin musta ei tuntunut mitenkään päin hyvältä tai oikealta olla ilman paitaa edes yksinollessani. Välillä oon edelleen häkeltynyt siitä miten helppoa on olla ilman paitaa vaikka meidän kämppiksen seurassa tai miten voisin esitellä mun rintakehää ihan kaikille tutuille. Ihana tunne siis, mutta jotenkin oletin ettei paidattomuus heti tuntuisi näin luontevalta!

Yksi asia mikä mut myös positiivisesti yllätti oli se miten nopeasti, tai oikeastaan heti leikkauksen jälkeen, mä oon pystynyt toimimaan aika normaalisti. Toki on asioita joita pitää välttää (esim. raskaiden asioiden nostaminen ja hyppiminen yms.), mutta käytännössä oon kuitenkin leikkauksesta saakka pystynyt tekemään ruokaa, pesemään pyykkiä, vaihtamaan vaatteet helposti, järjestelemään kotona paikkoja jne. Oon koko ajan kokenut että mulla on ollut hyvä olo, joskin siitä huolimatta olo on kyllä koko ajan kohentunut ja koko ajan on vaan helpompi ja helpompi olla. Nyt pystyn jo nukkumaan aika hyvin kyljelläni, ja se on parantanut mun unenlaatua tosi paljon!

Oon myös hurjan ylpeä itsestäni. Oon pelännyt aikaisemmin ihan hirveästi ihan perus lääkärikäyntejä, verikokeita ja oikeastaan mitä tahansa ihan perustoimenpiteitäkin. On vaikea uskoa että mä selvisin noin isosta leikkauksesta jotenkin niin chillisti! Enkä mä yrittänyt erityisesti olla rauhallinen, vaan päätin että jännitän ja hermoilen sitten loppujen lopuksi just niin paljon kuin sattuu jännittämään ja hermostuttamaan, mutta olinkin jotenkin tosi rauhallinen ja tyyni. Siitäkin oon ylpeä, että selvisin esim. dreenien kanssa olemisesta vaikka näin jälkikäteen ajateltuna ne olikin tosi inhottavat kapistukset, ja että ylipäätään kaikki toipumiseen liittyvä on mennyt niin hienosti enkä ole panikoinut pahemmin. Jotenkin se tunne siitä, että nyt mussa on nämä isot haavat/arvet ja nyt nämä parantuu on ollut tosi hieno kokemus. Ne on osa mua nyt, ja niiden ansiosta mulla on elämä, ja siksi tämä kaikki on ollut tarpeellista käydä läpi. Jotenkin luulen, että tää paranemisprosessi ylipäätään on tehnyt hyvää myös mun mielelle, se on tietyllä tavalla saanut parantua siinä samalla monista traumaattisistakin kokemuksista. 

Paranemiskuulumisia

 Mun on tavallaan vaikea muistaa, että leikkauksesta tulee huomenna kuluneeksi vasta 20 päivää, alle kolme viikkoa. Tuntuu, että tältähän mä olen aina näyttänyt ja tältä mun olisi aina kuulunut näyttää. Viimeksi kirjoittelin, kun leikkauksesta oli kulunut viikko ja olin käynyt terveysasemalla sekä päässyt näkemään mun nännit. Toipuminen oli sujunut siihen asti hyvin, nännit näytti siltä kuin pitikin, ja itse asiassa noin viikon kuluttua leikkauksesta mä pystyin myös jättämään kipulääkkeet pois lähes kokonaan.

Paraneminen on siis edelleen sujunut tosi hyvin. Kipulääkkeille ei tosiaan ole yli viikkoon enää ollut tarvetta, välillä oon saattanut varulta ottaa Buranan yöksi jos on ollut sellainen olo että saattaisin sitä tarvita. Tai jos on särkenyt päätä. Ulkona liikuin varsin varovaisesti, mutta ehkä viikon verran olen saanut itse avattua hissin ja rapun ovet, joten oon pystynyt käymään kodin ulkopuolella sijaitsevissa paikoissa itsenäisesti. Se on ollut valtava helpotus.

Oon ottanut varsin rauhallisesti, käynyt rauhallisilla kävelyillä ja pari kertaa oon matkustanut jo julkisillakin. Viikonloppuna kävin kylässä mun ystävän luona ja huomenna oon menossa käymään äidin luona. Lisäksi ollaan käyty ulkona syömässä ja myös mun isä, veli ja sisko kävi meillä isänpäivänä ja silloinkin käytiin ulkona syömässä.

Haavateipit vaihdettiin silloin terveyskeskuksessa, ja sen jälkeen ohjeena on ollut, että vaihdan teipit itse sitten kun ne alkaa esim. suihkussa irtoilemaan, noin 1-2 viikon välein. Teippailua on suositeltavaa jatkaa kuuden kuukauden ajan mahdollisimman hyvien tulosten takaamiseksi, ja tuota tukitoppia täytyy käyttää ensimmäinen kuukausi ympäri vuorokauden, sen jälkeen toinen kuukausi silloin jos on liikkeessä, mutta nukkuessa ja muuten lepäillessä voi onneksi olla ilmankin. Tukitoppi on kyllä mun mielestä edelleenkin huomattavasti mukavampi kuin binderi, mutta olisihan olo toki kaikista mukavin ilman mitään tuollaista vaatekappaletta. Onneksi leikkauksesta tulee kuluneeksi kuukausi jo itse asiassa ensi viikon torstaina, ja sitten pääsen nukkumaan ilman tukitoppia! Toistaiseksi oon aika tunnollisesti pitänyt sitä koko ajan, ja kun pesen sen niin oon laittanut vanhan binderin päälle.

Teippien vaihtaminen itse oli mun mielestä tosi jännää. Teipit alkoi irtoilemaan loppuviikosta, eli noin reilu viikko siitä kun ne oli vaihdettu terveyskeskuksessa. Vähän niitä joistakin kohdista joutui irrottelemaan, ja olivat jääneet etenkin ihokarvoihin kiinni. Hyvin kuitenkin lähti, eikä tuntunut pahalta. Sen sijaan uusien teippien laittaminen siististi oli musta aika haastavaa, ja lisäksi teipeistä jäi tosi paljon liimajälkiä ihoon ja ihokarvoihin. Pitää yrittää rasvan tms. avulla poistaa niitä ensi kerralla kun pääsen vaihtamaan teippejä. Arvet itsessään näytti tosi siisteiltä, mitä nyt sieltä liimojen ja kirurgin tussinjälkien seasta pystyi katsomaan.

Nännien parantuminen oli asia joka mua aika paljon jännitti. Olinkin jo kertaalleen yhteydessä Taysin hoitohuoneelle, koska mua vähän mietitytti että näyttääkö tilanne normaalilta. Näytti onneksi, ja sain ohjeeksi rasvailla nännejä perusvoiteella. Nännit on siis aluksi aika hurjan näköiset, ja niissä on päällä ihan mustaa rupea joka sitten pikkuhiljaa kuoriutuu, ja jonka alta paljastuu vaaleanpunainen nänni. Onneksi multa on se musta rupi siitä päältä alkanut nyt aika hyvin kuoriutumaan, ja tilanne näyttää tosi hyvältä, vaikka onkin vielä karun näköinen. Tärkeintä kuitenkin ettei tarvitse itse huolehtia vaan kaikki on normaalin oloista!

Mitähän muuta osaisin kertoa... Mä olin jotenkin jo ihan heti leikkauspäivästä lähtien sitä mieltä, että mulla on tosi hyvä olo. Ja oikeastaan mun olo on kyllä ollut koko ajan tosi hyvä, mutta ihanaa on huomata, että koko ajan se kuitenkin kohenee kun unentarve ei ole enää ihan niin suuri ja ihan eri tavalla jaksaa tehdä asioita, käydä paikoissa eikä enää tarvitse apua kaikkeen. Tai en mä nyt koko aikana ole apua tarvinnut kaikkeen, mutta monenlaisiin asioihin kyllä.

Ajattelin, että jaan tähän vielä pari eilen otettua kuvaa rintakehästä. Mulla on jonkun verran ollut turvotusta etenkin vasemmalla puolella, ensin tuossa aika keskellä rintakehää, mutta se on siirtynyt koko ajan sivumpaan ja myös vähentynyt ihan huomattavasti. Nyt sitä ei ihan hirveästi enää huomaakaan. Molemmilla puolilla turvotus myös siirtyi kainaloon, ja oikealta puolelta se on aika hyvin jo lähtenyt, vasemmalla sitä jonkun verran vielä on. Tällä hetkellä ehkä kipeimmältä tuntuu iho tietyistä kohdista. Eikä sekään varsinaisesti ole kipeä, mutta sellainen kosketusarka. Luulen, että kainaloiden alla on sen verran turvotusta, että jotenkin iho hankaa siellä itseään. Lisäksi luulen, että tämä tukitopin kangas on hangannut rintakehää vähän. Ei siinä mitään jälkiä siis näy, mutta iho on vaan tosi tosi herkkä.

Mutta joo, tässä pari kuvaa. Samalla voitte ihastella mun parran ja muidenkin ihokarvojen kasvutilannetta. :D

Henkisestä olotilasta sen verran, että mun on ihan älyttömän hyvä olla! Moni ihminen on sanonut mulle, että näytän jotenkin erilaiselta - siis muualtakin kuin rintakehästä. Että mun olemus on erilainen, silmissä on erilainen valo. Ja se on musta ihanaa kuulla, koska mun olo onkin tosi erilainen. Tietenkin olen sama minä, mutta kuitenkaan musta ei vaan koskaan ole tuntunut tällaiselta enkä koskaan ole jotenkin voinutkaan olla näin oma itseni.

Jonkun verran oon nähnyt painajaisia kyllä. Luulen, että mun mieli alkaa käsittelemään asioita, koko prosessia ja kaikkia mun pelkoja ja ahdistuksia joita tässä vuosien varrella on ollut. Oon nähnyt esimerkiksi unia siitä, että mulla on tämä rintakehä kuin mulla nyt on, mutta sitten esimerkiksi rintakehästä poistetut osat alkaakin kasvamaan kainaloihin tai että yhtäkkiä mun rintakehään alkaakin kasvamaan rinnat enkä voi estää sitä. Se on ihan kauheaa, ja ne unet on tosi hirveitä ja herään niistä aina vähän paniikissa. Onneksi voin viedä käden rintakehälle ja todeta että kaikki on kunnossa.

Odotin ehkä että mulle heräisi enemmän ristiriitaisia tai negatiivisiakin tunteita leikkauksen jälkeen. Ei välttämättä itse leikkaukseen liittyen, mutta että se nostaisi pintaan vähän kaikenlaista. Toisaalta oon nämä ensimmäiset viikot pitkälti keskittynytkin parantumiseen, ja keho on varmasti keskittynyt myös, joten ehkä muita juttuja ehtii pohtimaan sitten myöhemminkin. Tavallaan tuntuu, että vielä pitää antaa keholle ja mielelle rauha parantua, ja vaikkapa osittain traumaattiseltakin tuntuvaa prosessia voi käsitellä sitten myöhemmin.

Lisään tähän alle vielä kuvan, joka kuvastaa tosi hyvin sitä miltä musta tuntuu ja miten onnellinen nyt olen. Mun on oikeasti vihdoin vaan niin hyvä olla! 

Pääsin näkemään mun nännit!

SISÄLTÖVAROITUS: 

puhetta haavoista, tikeistä/tikkienpoistosta, leikkauksen yksityiskohdista sekä paljon höpötystä nänneistä :D (+kuvia)

 Leikkauksen jälkeen sain ohjeeksi, että viikon kuluttua pitäisi varata aika omaan terveyskeskukseen, jotta ihosiirteinä paikalleen laitettujen nännien päältä voitaisiin poistaa leikkauksessa niiden päälle ommellut suojataitokset. Mun nännithän on siis tosiaan ensin leikkaussalissa leikattu irti, sen jälkeen on hoidettu koko muu leikkaus ja sen jälkeen nännit on leikattu pienemmiksi ja laitettu ihosiirteinä paikalleen. Juurikin ihosiirteiden vuoksi mä en saanut kastella leikkausaluetta viikkoon (eli en päässyt suihkuun), ja tosiaan laput pysyi paikoillaan eiliseen asti.

Mua jännitti tosi paljon eilinen. Tai siis olin jännittyneen innoissani. Eniten hermoilin ehkä tikkien poistoa, koska multa ei ole koskaan poistettu tikkejä (paitsi kaksi tikkiä silloin viikko sitten kun dreenit poistettiin, ne oli yksillä tikeillä kiinni). Leikkausalueen varsinaiset tikit, eli ne millä leikkaushaavat sekä nännit on ommeltu kiinni, on kaikki sulavia tikkejä. Itse asiassa sairaanhoitaja eilen sanoi että ne on aika lailla sulaneetkin jo. Olin helpottunut siitä että niitä ei tarvitse poistaa. Sen sijaan tosiaan nännien päällä oli harsolaput, jotka oli ommeltu tikeillä kiinni ihoon nännin ympärille, ja lappujen päällä oli vielä teipit. Nämä tikit oli sulamattomia (tokikin, kun ne oli siinä harsolapussa kiinni), ja ne sitten eilen poistettiin. Lisäksi ohjeena oli vaihtaa haavojen teipit puhtaisiin.

Kurjinta eilen oli ehdottomasti se haavateippien irrottelu, koska se sattui! Osittain siksi, että ne jäi kiinni mun ihokarvoihin, mutta eniten varmaan siksi että haavoihin sattui kun niihin kiinni tarttuneet teipit revittiin irti. Haavojen päälle oli osaan kohdista muodostunut vähän rupea, joten teippien irti repiminen repi samalla ne ruvetkin irti, ja tuolta kainalon alta vähän siksi tihkui verta. Kuulemma ihan normaalia, mutta aika ahdistavaa silti mun mielestä. Dreenien poiston jälkeen ehkä kurjin tunne tähän leikkaukseen liittyen toistaiseksi oli tuo haavateippien irti kiskominen. Jatkossa niitä ei onneksi itse tarvitse repiä irti, vaan ne vaihdetaan 1-2 viikon välein sitten kun ne itsestään alkaa irtoilemaan suihkussakäynnin yms. seurauksena. Haavojen teippailua suositellaan parhaan mahdollisen lopputuloksen takaamiseksi puolen vuoden ajan, joskin mun epikriisissä lukee että mulla on rintakehän alueella niin "hyvin kehittynyt karvoitus", että teippailu voi olla haastavaa ja jos se ei onnistu, niin haavoja voi myös rasvailla. Mutta en mä nyt ainakaan toistaiseksi näe mitään ongelmaa teippailussakaan.

Olin istuvassa asennossa kun noita haavateippejä kiskottiin irti, eikä mulla siinä vaiheessa vielä ollut mitenkään huono olo. Hoitaja alkoi irrottaa teippejä ja tikkejä toisen nännin päältä, ja vaikka se sitten taas ei enää sattunut, niin jotenkin se tunne oli mulle ihan kamala kun ne langat vähän nyki mun ihoa ja lähti sieltä irti. En tiedä miksi se oli niin kauhistus. Selvisin ihan hyvin, sanoin kyllä hoitajalle että mulla on ehkä vähän huono olo. Hän kehotti hengittämään syvään ja tein työtä käskettyä. Saatiinkin ensimmäinen nänni ulos paketista, ja olin jotenkin ihan äärettömän helpottunut että se näytti tosi hyvältä ja oli ihan kunnossa. Nännien suhteen oli siis se riski, että ne voisi mennä kuolioon, vaikka tietenkin tavoite oli että niin ei kävisi. Pelkäsin jotenkin silti että niin käy. Ehkä se helpotus siitä ihan hyvännäköisen nännin näkemisestä oli niin suuri että mua alkoi ihan valtavasti itkettää, tuli tosi herkistynyt olo. Pian tän jälkeen totesin että huone pyörii, jolloin hoitaja äkkiä käski mut makaamaan.

Yllätyin itsekin että mulle tuli niin kauhean huono olo. Se kyllä helpotti sitten kun makoilin, saatiin irrotettua tuppo toisenkin nännin päältä ja se näytti tosi hyvältä myös. Tässä vaiheessa, noin viikko leikkauksesta/ihosiirteen laittamisesta, siirretty ihoalue on vielä tosi tumma ja sikäli aika karun näköinen. Se on kuitenkin ihan täysin normaalia, ja pikkuhiljaa nännien olisi tarkoitus ulkoreunasta lähtien alkaa muuttumaan vaaleanpunaisiksi, sellaisiksi normaalin nännin värisiksi. Tälläkin hetkellä nännit tuntuu ihan normaalilta, pehmoiselta iholta, mikä on jotenkin hassua kun ne on niin kummallisen väriset.

Olin tosi innoissani siitä että nännit otettiin pois paketista. Tän jälkeen hoitaja vielä puhdisti mun leikkaushaavat ja laittoi niihin uudet ihoteipit päälle. Kotona en malttanut olla riisumatta tukitoppia ja ihailematta rintakehää nännien kanssa, ja tänä aamuna kävin vihdoin suihkussa ja ihailin vähän lisää. Vitsi että näyttääkin oikeesti hyvältä!

Oon myös jotenkin äärettömän helpottunut siitä miten hyvin oon parantunut ja miten hyvin mun koko leikkaus sujui. Oon leikkaustulokseen toistaiseksi ainakin ihan äärettömän tyytyväinen. Nännien suhteen pelkäsin etukäteen, että ne olisi jotenkin oudonnäköisessä paikassa, ja yksi mun pelko oli myös että ne jäisi liian suuriksi. Oon kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen myös siihen minkä kokoiset ja missä kohdassa ne on.

Toistaiseksi mun ei tarvitse tähän tietoon käydä enää pitkään aikaan missään terveydenhuollossa rintakehän takia, vaan paraneminen jatkuu kotona, tästä lähtien teippailen leikkaushaavat/arvet tarvittaessa itse ja Taysissa on kontrollikäynti sitten puolen vuoden päästä leikkauksesta, eli joskus huhti-toukokuussa varmaan. 

Viikko mastektomiasta

 Eilen tuli kuluneeksi tasan viikko mastektomiasta, ja ajattelin että tulen päivittämään vähän tämän ensimmäisen viikon toipumiskuulumisia ja fiiliksiä muutenkin. Ihan ensiksi täytyy sanoa, että toipuminen on mulla mennyt tosi hyvin ja oon ollut itsekin yllättynyt siitä miten hyvä olo mulla on ollut ja miten vaivattomasti kaikki on mennyt.

Mulla ei ole ollut oikeastaan ollenkaan leikkauksen jälkeen kipuja. Lääkärin määräämiä särkylääkkeitä (Buranaa ja Panadolia) söin aikalailla tasan viikon ajan leikkauksesta kolme kertaa vuorokaudessa eli kahdeksan tunnin välein. Juuri ennen tuon kahdeksan tunnin täyttymistä kyllä huomasi että lääkkeen vaikutus alkoi lakkaamaan. Vaikkei varsinaisesti sattunut, niin olo muuttui sellaiseksi vähän epämukavaksi. Eilen iltapäivällä sellaista tunnetta ei enää tullut, joten unohdin ottaa särkylääkkeet ja samalla totesin, että en taida tarvita niitä enää. Yöksi otin varmuuden vuoksi vielä, ja tänä aamuna pelkän Buranan. Uskon kuitenkin, että lääkkeet voi nyt aikalailla jättää pois. Reseptissä ei lukenut kuinka kauan lääkkeitä pitäisi syödä, vaan että "tarvittaessa kipuun".

Oon pystynyt tekemään normaaleita asioita kotona heti kun palattiin kotiin leikkauksesta. Aluksi toki olin varovaisempi, ja mitään raskasta en saa nostella, mutta pystyn kyllä hyvin laittamaan ruokaa, järjestelemään tavaroita, silittelemään koiria, nostelemaan kauppaostoksia kauppakassista yksitellen kaappeihin, pelailemaan kämppisten kanssa lautapelejä jne. Oon pystynyt heti kotiinpaluupäivästä (eli leikkauspäivää seuraavasta päivästä) lähtien pukemaan paidat yläkautta päälle, tekemään kaikki polilta saadut venytysohjeet, nostamaan kädet kohti kattoa ja ylipäätään mun mielestä mun käsien liikkuvuus on ollut koko ajan hyvä.

Ehkä suurin sellainen elämää rajoittanut tekijä on ollut väsymys. Ensimmäiset päivät leikkauksesta lepäilin ja nukuin kyllä myös aika paljon, mutta olin samalla jotenkin aika hyper. Vähän liian innoissani malttaakseni levätä riittävästi kai. Sen jälkeen oon kuitenkin pyrkinytkin lepäämään riittävästi, minkä lisäksi on tuntunut kyllä siltä että on pakkokin. Mut saattaa yhtäkkiä vallata aivan tajuton väsymys, silmät menee väkisin kiinni enkä vaan jaksa tehdä mitään. Kun olen pirteä niin olen kyllä pirteä, jaksan jutella ja touhuta, mutta se väsymys tulee aika yhtäkkiä aina. Senkin suhteen on kyllä päivien saatossa jo vähän helpottanut, ja vaikka esimerkiksi viime yönä yli yhdeksän tunnin yöunet ei millään tavalla tuntuneet liioittelulta, niin alkuviikosta mun yöunet saattoi helposti venyä kellon ympäri ja silti tarvitsin lisäksi vielä päiväunet.

Leikkauksen jälkeinen väsymys ei kyllä ole sellaista kuin alun perin ajattelin, luulin nimittäin että se olisi ollut jotenkin kokonaisvaltaisempaa. Tai siis onhan tämä kokonaisvaltaista, koska oon ihan älyttömän väsynyt silloin kun se väsymys iskee, mutta koko ajan suurenevan osan ajasta oon kuitenkin ihan normaali ja pirteä ja jaksan hyvin. Ja sen seurauksena oon tehnyt paljon normaalejakin asioita, vaikken tokikaan niin paljon kuin yleensä.

Ymmärrettävästi suurin osa ajasta menee kotona, mutta oon käynyt kyllä ulkonakin pari kertaa. Tultiin tosiaan kotiin viikko sitten perjantaina, ja sen jälkeen kävin ulkona seuraavan kerran vasta keskiviikkona. Tai toki kävin meidän parvekkeella päivittäin haukkaamassa vähän raitista ilmaa, mutta jotenkin oli liian väsynyt ja haavoittuva olo lähteä pois kotoa. Lisäksi mä en pääse pois kotoa yksin, kun meidän hissin ovi on niin raskas etten nyt saa avata sitä itse. Mutta keskiviikkona tosiaan käytiin Samuelin ja koirien kanssa rauhallisella ja lyhyellä lenkillä. Se väsyttikin mut ihan totaalisesti. Eilen puolestaan kävin terveyskeskuksessa yhden ystävän saattelemana, tuntui että jaksamista löytyi jo paljon enemmän! Terveyskeskuskäynnistä ajattelin kirjoittaa ihan oman postauksensa vähän myöhemmin.

Kaiken kaikkiaan siis paraneminen on mennyt tosi hyvin, mulla on ollut koko ajan hyvä olo niin henkisesti kuin fyysisestikin ja jaksaminen lisääntyy päivä päivältä samalla kun väsymys väistyy. Olen tosi onnellinen ylipäätäänkin, mutta myös siitä että kaikki on vaan mennyt näin hyvin!