Mastektomialähete

Kuten otsikkokin jo antaa ymmärtää, mä sain tänään vihdoin lähetteen mastektomiaan! Alun perin ajattelin, etten tulisi erikseen kertomaan sitä tänne, mutta se tuntui jotenkin niin tärkeältä, että halusin jakaa sen täällä erikseen.

Mastektomialähetteen saamisen kunniaksi Samuel oli ostanut mulle mehiruusukkeen. Oon halunnut tällaista mehiruusuketta jo vaikka kuinka kauan, ja huokaillut Plantagenin ohi kulkiessani syvään (ja se tapahtuu melko usein, koska meidän bussit lähtee kotiin Helsingin keskustasta aika läheltä Plantagenia, joten kävelen siitä tosi usein ohi). Oon kuluneiden vuosien aikana onnistunut tappamaan (häpeällisen) monta tämänkaltaista mehiruusuketta, mutta ilahduin tästä aivan valtavasti ja toivon, että osaan hoitaa ja vaalia tätä yksilöä.

Olen ihan äärimmäisen onnellinen mastektomialähetteestä. Samalla toivon, että kuten tämän mehiruusukkeen, onnistun pitämään myös oman toivoni ja taistelutahtoni elossa. Mun mastektomialähetteen tehnyt lääkäri osasi nimittäin olla mahdottoman masentava, ja samassa lauseessa kuin hän ilmoitti tekevänsä lähetteen, ilmoitti hän myös, että se luultavasti tulee takaisin koska mun bmi on liian korkea.

Mietin monta hetkeä kirjoitanko tästä tänne, mutta mun mielestä tästä aiheesta on tärkeä puhua, joten mä kirjoitan. Mä olen tietoinen siitä, että lääkäreiden määritelmien mukaan olen ylipainoinen. Tiedän, että sitä pidetään esteenä mastektomialle. Toisaalta hakeuduin Taysiin juuri tästä syystä, siellä katsotaan enemmän ihmisen yleistä terveydentilaa ja vointia ja päätetään leikkaamisesta sitten. Mä itse koen ihan järjettömäksi sen, että lähtisin tästä nyt laihduttamaan, kun mulla itsellä ei ole ongelmaa mun painon tai koon kanssa, ja mä olen koko aikuisikäni ollut tämän kokoinen. On hyvin epätodennäköistä, että vaikka laihduttaisin jonkin verran leikkausta varten, se laihduttamani paino olisi pysyvä. Varsinkaan kun mun mielestä sen ei tarvitse olla.

Ymmärrän, miksi leikkauksissa on jonkinlaiset rajat sille, minkälaisessa kunnossa olevia ihmisiä ylipäätään turvallisesti voidaan leikata, tietenkin. Mutta sitä mä en ymmärrä, että ihmisiin sovelletaan teoriaa, jota ei ole alun perinkään tarkoitettu sovellettavaksi yksilöihin, eikä sitä teoriaa ja numeroita tuijotellessa kyetä ollenkaan katsomaan sitä ihmistä ja yksilön hyvinvointia sekä elämänlaadun huomattavaa paranemista.

Satun myös tietämään, että mun bmi ei ole niin korkea, etteikö mun kokoisia ihmisiä Taysissa jatkuvasti leikattaisi, ja siis etteikö mun kokoisille ihmisille tehtäisi nimenomaan mastektomioita siellä. Siksi tuntuu niin epäreilulta ja inhottavalta, että Helsingin transpolilla jatkuvasti hoetaan sitä, että mua ei tulla leikkaamaan, kun monia muitakin saman kokoisia perusterveitä ihmisiä leikataan. Mä en voi tietää miten asiat mun kohdalla menee, ja voihan olla että esimerkiksi esikäynnillä kirurgi toteaa ettei ole valmis mua leikkaamaan, mutta mun mielestä ei ole Helsingin transpolin hoitohenkilökunnan asia hokea mulle sitä, ettei mulla ole mitään mahdollisuuksia, kun se ei edes pidä paikkaansa. Siitä tulee vaan paha olo, sillä tässä ollaan nyt jo mun mielestä aika kaukana siitä että kerrottaisiin faktoja ja mahdollisia esteitä leikkaukselle.

Lähetteestä olen joka tapauksessa tosi onnellinen, ja yritän säilyttää toiveikkuuteni ja hyvän fiilikseni kaikesta huolimatta!

Mulla on ollut myös tapana täällä jakaa melko yksityiskohtaisesti tietoa siitä, mitä milläkin esim. polikäynnillä on tapahtunut, jotta vaikkapa prosessiin lähtevät ihmiset voisivat saada jotakin osviittaa siitä mitä prosessi ja sen eri vaiheet pitävät sisällään. 

Tämänpäiväinen puhelu oli kuitenkin melko simppeli ja kesti alle kymmenen minuuttia. Mulla on nyt kolmas lääkäri transpolilla menossa, ensimmäinen oli mulla noin vuoden, ja nähtiin sinä aikana kolme kertaa (tutkimuskäynti ja kaksi hoitoneuvottelua), minkä jälkeen hän lopetti, sain uuden lääkärin jonka kanssa puhuin kerran puhelimessa (koska hän teki mulle lähetteen foniatriaan) ja nyt mulla ilmeisesti on taas uusi lääkäri, joskaan en ole varma puhuinko puhelimesa tänään edes mun oman lääkärin kanssa.

Nojoo, lääkäri kyseli multa oonko tyytyväinen hormonihoitoon, kertoi lyhyesti mikä on mastektomia (tyyliin että on eri tekniikoita, niistä päätetään kirurgin kanssa, korjausleikkaukset on mahdollisia jne, ei siis mulle mitään uutta) ja kyseli joitakin kysymyksiä joita ilmeisesti lähetteeseen piti kirjata. Näitä oli esimerkiksi tupakoiminen, paino ja arvio rintakehän koosta, en nyt muista oliko muuta. Hetki keskusteltiin myös siitä että haluan lähetteen Taysiin, ja selitin miksi (vaikka oikeasti mun ei kai edes olisi pakko), minkä seurauksena lääkäri sitten sanoi että lähete luultavasti tulee sieltäkin takaisin, koska bmi. Mutta no, lähete kuitenkin tehtiin, sen käsittelyaika on noin kolme viikkoa, ja sen jälkeen sitten katsotaan saisinko kutsun esikäynnille. Toivottavasti!

Foniatrian poliklinikalla

Mulla oli tänään tosiaan ensimmäinen käynti foniatrian poliklinikalla. Tapasin lääkäriä, ja jatkossa sitten ilmeisesti puheterapeuttia. Transmiesten prosessiin ääniterapia ei automaattisesti kuulu, mutta mä itse lähdin kyselemään transpolilta mahdollisuutta siihen kun koin, että ääni väsyy nopeasti, ja ajattelin, että puheterapeutilta voisi saada jotakin ohjausta äänenkäyttöön liittyvissä asioissa.

Lähetteen foniatriaan sain jo viime syksynä, joskus syys-lokakuussa, ja ensimmäinen aika mulla piti olla joulukuussa, mutta jouduin koulupäivien takia perumaan sen. Sain seuraavan ajan tammikuulle, se oli soittoaika, koska olin itsekin epävarma siitä hyötyisinkö mä todella puheterapiasta tai ääniohjauksesta ja olisiko mulla oikeutta siihen, joten ajateltiin yhdessä toimistovirkailijan(?) kanssa, että lääkäri voisi mieluummin arvioida mun tilannetta puhelimessa.

Tuo puhelinaika oli tammikuussa, ja kerrottuani omasta tilanteestani lääkärille, oli hän sitä mieltä, että mun ehdottomasti olisi pitänyt jo päästä foniatrian polille ja hän ihmettelee ettei mua oltu sinne suoraan ohjattu. Olin tästä itsekin aika yllättynyt, mutta ihan positiivisella tavalla sikäli, että tuntui kivalta että mut otettiin vakavasti ja mulle oltiin tarjoamassa hoitoa ilman että itse osasin edes kovin tarkasti sitä pyytää.

Jos joku nyt pohtii minkälaisia haasteita mulla sitten äänen kanssa on, niin ei oikeasti mitään kovin ihmeellisiä. Pärjään arjessani hyvin, ja kuten täälläkin oon kirjoittanut, niin ääni on lähtenyt madaltumaan tosi hyvin ja kivasti. On luonnollista, että näin ison muutoksen myötä ja äänihuulien kasvaessa myös tapa käyttää ääntä muuttuu ja sitä täytyy myös aktiivisesti itse muuttaa. Kun ei oikein ihan vielä tiedä miten uutta ääntä tulisi käyttää, väsyy ääni herkemmin ja sen käyttö voi olla hallitsemattomampaa. Mun kohdalla ei ole ollut mitään sellaista "kiekumista", mitä esim. teinipojilla usein on, mutta mun ääni väsyy jo tunnin mittaisesta keskustelusta melko nopeasti enkä aina hallitse mun äänenvoimakkuutta hirveän hyvin. Tulen tarvitsemaan ääntäni paljon työssäni, minkä lisäksi haluaisin pystyä mm. laulamaan tulevaisuudessakin, ja nämä seikat mä jo silloin tammikuussa puhelimessa ja tänään tuolla lääkärilläkin mainitsin.

Tällä kertaa samanlainen taulu kuin transpolipostauksissa aina, mutta tällä kertaa sentään eri tekstillä! :D Kuvasin näemmä myös hienosti roskiksen, sori.

Lääkärikäynti itsessään jännitti mua, koska en yhtään tiennyt mitä odottaa. En tiennyt mitä tutkimuksia tultaisiin tekemään, vai tultaisiinko tekemään mitään sen ihmeellisempää kuin tyyliin katsomaan kurkkuun. Lisäksi mä en voinut olla varma minkälainen ihminen siellä olisi mua vastassa. Oon huomannut, että vaikka viime vuosina oon saanut terveydenhuollosta tosi paljon korjaavia kokemuksia, niin mulla on erityisen suurena edelleen pelko siitä ettei mua oteta vakavasti kun menen vaikkapa lääkäriin. Sen seurauksena käynnit melkein missä tahansa usein pelottaa.

Oli hassua suunnata polille, kun se sijaitsee samassa paikassa transpolin kanssa, yhden kerroksen korkeammalla vain. Tunsin jotain outoa helpotusta, kun sainkin jatkaa hissillä kerroksen ylemmäksi, eikä mun tarvinnut mennä transpolin puolelle ollenkaan. Ei mulle siellä varsinaisesti mitään hirveän pahaa ole tapahtunut, mutta esim. transpolin puhelinnumeroa etsiessäni mun sydän alkaa aina hakkaamaan ja muhun iskee joku valtava ahdistus.

Nojoo, löysin joka tapauksessa tieni oikealle polille ja odottelin siellä aikaani. Mun käynti oli loppujen lopuksi ohi noin vartissa, mikä oli aika huojentavaa. Lääkäri oli tosi mukava, sama osaston ylilääkäri jonka kanssa olin jutellut tammikuussa puhelimessa. Mä en oikein edes tiedä miten osaisin kuvata ja kirjoittaa siitä miten ihanasti hän mut kohtasi ja otti vastaan. Mulle jäi sellainen olo, että hän otti mut ehkä jopa enemmän vakavasti kuin mä itse otin itseni. Lisäksi musta tuntui käynnin jälkeen, että mut oli nähty sellaisena kuin olen. Mä toivoisin, että eri sukupuolten edustajia ei kohdeltaisi eri tavalla jos sille ei ole tarvetta tai perusteluita, ja lähtökohtaisesti esim. miesten ja naisten kohtelu omiin stereotypioihin nojaten on mun mielestä tarpeetonta ja ahdistavaa. Mutta tänään mulle jäi sellainen fiilis, että tuo (mun cismieheksi olettama) lääkäri näki mut miehenä, ja kohtasi mut sitä kautta jotenkin tosi ihanasti ja niin, että mulle jäi nimenomaan nähty ja kohdattu fiilis. En osaa edes sanoa mistä se olo syntyi, ehkä lujasta kädenpuristuksesta, käytetyistä metaforista käynnin aikana, en tiedä. Mutta tuntui hyvältä.

Käynti itsessään piti sisällään joitakin tutkimuksia, lähinnä katsottiin korviin, suuhun ja nenään. Lisäksi tehtiin jollakin sellaisella laitteella tutkimus, jolla ilmeisesti muistaakseni katsottiin miltä äänihuulet/kurkku/nielu/muut sen alueen äänen tuottamiseen liittyvät asiat näyttää. Tuo tutkimus oli aika inha; ensin nenään suihkaistiin puudutusainetta, ja sen jälkeen nenän kautta tungettiin sellainen pitkä letkun näköinen asia jossa oli valo ja kamera päässä, ja sillä sitten kuvailtiin siellä. Piti tehdä erilaisia "hiiiiii" ja "hi hi hi" -äännähdyksiä ja yskiä. En äkkiseltään muista yhtä epämiellyttävää tutkimusta jossa olisin ollut, puudutuksesta huolimatta mua sattui, hengittäminen oli ahdistavaa, ja vaikka tämä nyt kuulostaa pieneltä murheelta, niin maku oli aika kamala ihmiselle, joka on näin herkkä suussa tuntuville tekstuureille ja mauille kuin mä olen. En tosin usko että se tutkimus kesti kauaa, ja olen iloinen etten tiennyt etukäteen mitä odottaa. Ja pakko tähänkin sanoa, että lääkäri oli tosi ammattitaitoinen, ja teki tutkimuksen mulle mahdollisimman siedettäväksi omaamalla itse tosi varmat otteet ja hoitamalla kaiken niin ripeästi ja nopeasti kuin mahdollista. Ikävimpiä asioita en ehtinyt tutkimuksessa ehkä edes huomaamaan, kun mun huomio vietiin juttelemalla ja nopealla toiminnalla ihan muualle.

Kaiken kaikkiaan meni siis tosi hyvin, ja oon niin iloinen että mulle sattui noin hyvä tyyppi lääkäriksi. Lopputulema oli se, että saan 5-10 kertaa (tarpeen mukaan) ääniterapiaa ja lisäksi jonkinlaisen laitteen äänen vahvistamiseen. Näistä tulee mulle kuitenkin lisätietoa postitse myöhemmin. Olen joka tapauksessa enemmän kuin tyytyväinen lopputulemaan ja siihen, että sain noinkin monta ääniterapiakäyntiä. Jaan täälläkin kyllä sitten mielelläni kokemuksia siitä, minkälaista tuo terapia on.

Tänään oli muutenkin jotenkin tosi hyvä päivä. Olin helpottunut tuon foniatrian käynnin jälkeen, koska se oli jännittänyt ja stressannut mua aika paljon. Oli voittajafiilis kun se menikin niin hyvin. Hengailin polin vieressä kauppakeskus Triplassa jonkin aikaa, ja kävin vielä keskustassakin. Tuntui kivalta vaan pyöriä julkisilla paikoilla. Ulkona oli ihana sää ja mulla hyvä olla.

Iltapäivällä sain myös vielä viestin transpolilta. Soitin siis itse viime viikon loppupuolella transpolille, koska mulle ei ollut tullut tietoa lääkärin soittoajasta mastektomialähetteen tekemistä varten, vaikka oli puhe, että laittavat ajan suht pian tekstiviestillä, ja että soittoaika olisi helmikuun lopussa. Soittaessani selvisi, että mitään soittoaikaa ei lääkärille oltu edes varattu, joten pyysin selvittelemään asiaa, ja perjantaina mun sairaanhoitaja laittoikin mulle viestiä, että tarkkaa soittoaikaa ei ole, ja se on vasta maaliskuussa. Mua harmitti ja ärsytti, koska oikeastihan mulle oltiin koko ajan puhuttu, että se lähete mastektomiaan tehtäisiin jo tammikuun seurantakäynnillä. Laitoin viestiä ja sanoin että toivoisin että se on mahdollisimman pian, ja mun sairaanhoitaja onneksi lupasi selvittää asiaa.

Tänään tosiaan sain viestiä, että soittoaika onkin jo huomenna, jes! Siinä oli yksi lisäsyy iloita tänään, joskin oikeasti mua ärsyttää, että kaikesta pitää aina itse sanoa ja kysyä, ja mulle ei olisi ollut tulossa koko aikaa vielä ehkä hyvään toviin, jos en itse olisi soittanut polille. Ei yksi tai kaksi puhelinsoittoa mitenkään hirveästi tietenkään vaadi, mutta kun tuntuu että tätä asiaa on aika paljon, niin silloin näennäisesti pienetkin asiat alkaa tuntumaan aika suurilta. Mä kun mielelläni eläisin ihan kokonaan ajattelematta prosessia, oon jo väsynyt siihen. Toisaalta lisäilin juuri hetki sitten tuonne blogin Prosessi-välilehdelle näitä alkuvuoden käyntejä listaan, ja onhan tässä nyt ollut taas sitten aika paljon prosessiin liittyvää juttua. Käyntejä toki ei kovin paljoa, mutta yllättävän monia niitäkin, ja lisäksi muita yhteydenottoja joka paikkaan. 

Tammikuussa oli heti se soittoaika foniatriaan, sen jälkeen soittelin transpolille että saisko sitä seurantakäyntiä kun se oli tammikuulle ollut puhe ottaa (ilman mun soittoa sitäkään ei olisi ollut). Sen jälkeen oli se itse käynti, minkä jälkeen luvattiin soittoaikaa suht pian lääkärille. Siinä välissä kävin verikokeissa hormonipolia varten, ja koska siinäkin oli sen sortin säätöä (ei toki liity transpoliin, mutta prosessiin nyt kuitenkin), jouduin olemaan Taysiin yhteydessä ja käymään verikokeissa kaksi kertaa (siis koe otettiin vaan kerran, mutta olin silti kaksi kertaa 12h syömättä ja jännitin kaksi kertaa verikokeeseen menoa, eikä se itse kokeenottokaan mennyt yhtään putkeen. HEHE, siis meni se veri kirjaimellisesti lopulta putkiin, ai että kun oon hauska, joo sori). Sen jälkeen soittelin itse sinne transpolille tästä soittoajasta, minkä jälkeen viestittelin mun sairaanhoitajan kanssa, tänään oli foniatrian polilla käynti, huomenna on se soittoaika transpolille ja torstaina mulla on käynti hormonipolilla. Että huhheijaa, onpahan ollut alkuvuosi.

Oikeasti mulla on kyllä ihan hyvä fiilis, ja ihan eri tavalla jaksamista ja voimia kuin olisi ollut vaikka viime syksynä saati sitten esimerkiksi viime keväänä. Mua ei tavallaan haittaa hoitaa asioita, mutta mieluummin eläisin ilman kaikkea tätä prosessisäätöä. Ja joo, esimerkiksi tuo ääniterapia on mulla ihan siksi että olen itse sitä pyytänyt, tosin se nyt onkin asia jonka kanssa ei ole varsinaisesti ollut mitään säätöä.

Kaikki kuitenkin hyvin, palaan kirjoittelemaan varmaan viimeistään loppuviikosta tuosta hormonipolikäynnistä!

6kk testoilla!

Oon tänään ollut tasan puoli vuotta testoilla, ja sen kunniaksi halusin tehdä jotakin vähän erilaista, joten tein videon. En oo ihan hirveästi koskaan tehnyt tämmöisiä höpöttelyvideoita, ja mun tekninen osaaminen editointiin ym. liittyen on varsin vähäistä, mutta ehkä tämä nyt kuitenkin ajaa asiansa.

Itsensä näkeminen tuolla tavalla videolla tuntuu jotenkin tosi oudolta, ja mun on jotenkin tosi vaikea edelleen katsoa itseäni tavallaan ulkopuolelta ja arvioida sitä miten paljon esimerkiksi mun ääni tai ulkonäkö on muuttunut. Vaikka onhan se.

Mutta joo, ehkä mä höpöttelen kaiken oleellisen puolen vuoden testokuulumisista tuossa videolla, eli suunnatkaa toki katsomaan sitä! Toivottavasti tykkäätte.

Kaikesta huolimatta (vihdoin) rakas keho

Lisäsin eilen Instagramiin allaolevan kuvan, ja ajattelin, että tulen jakamaan tuon kuvan sekä siihen kirjoittamani kuvatekstin täälläkin, jos joku blogin lukija ei vaikka ole Instagramissa, ja toisaalta koin, että tämän jakaminen olisi aika tärkeää muutenkin. Tai se oli tärkeää mulle. Kuvateksti, joka on kuvatekstiksi kyllä ehkä aika pitkä, on mun mielestä aika tyhjentävä selittämään miksi tämä oli tärkeää.

Mä oon nyt monta päivää miettinyt voinko julkaista tämän kuvan täällä. Mulle tulee hyvä olo kun katson tätä kuvaa, koska iloitsen ihan valtavasti siitä, että päivä päivältä mun keho tuntuu omemmalta kun ihokarvat kasvaa ja kehon muodossakin huomaa jo pientä muutosta. Surettaa, että joudun miettimään kestääkö ihmiset katsoa mun kehoa tai onko tämä kuva jonkun mielestä liian kauhea.

Mä oon aina ajatellut, että mä vaan inhoan mun kehoa, mutta tämän sukupuolenkorjausprosessin myötä oon tajunnut, että en mä oikeastaan inhoa. Mä en ihan hirveästi välitä siitä minkä kokoinen maha mulla on tai millaista numeroa vaaka näyttää kun siihen nousen, mutta mä välitän siitä että mun keho tuntuu omalta ja mahdollistaa mulle (vihdoin pikkuhiljaa) nähdyksi tulemisen sellaisena kuin olen. Nyt testojen tuomien muutosten ansiosta oon tajunnut, että vaikka mun kehossa on kohtia jotka edelleen aiheuttaa dysforiaa, mä kuitenkin olen onnellinen siitä että mulla on tämä keho. Siinä on myös monta asiaa joista oikeasti pidän.

Mulla on kuitenkin myös heikkoja hetkiä kehoni kanssa, ja usein on vaikea olla. On kuitenkin tuntunut tärkeältä ymmärtää, että ne paineet ja ahdistukset tulee ulkopuolelta, eikä johdu siitä että mun keho olisi jotenkin erityisen huono. Toki siinä on kohtia joiden kanssa en välttämättä olisi halunnut syntyä, mutta sekään ei tarkoita että mun keho olisi huono.

Toisaalta on pelottavaa sanoa näin. Keho on mulle ristiriitainen asia, ja juuri kehoni takia olen eri syistä monesti ollut toimintakyvytön ja täysin rikki. Tuntuu myös vaikealta jakaa tämänkaltaisia kokemuksia kun tiedän, miltä tuntuu se kun oma keho on täysin väärä, ja tekisi mitä vain edes hetkeksi päästäkseen pois siitä.

Pahimpina dysforiahetkinäni mä usein ajattelin, että en halua kuolla, mutta voisin hypätä korkealta tai juosta täysillä päin seinää, jos sillä hetkeksi saisin rauhan dysforialta. Olisin halunnut repiä ihon päältäni ja olla olematta, koska silloin olisin saanut edes hetken rauhan.

On pysäyttävää tajuta, että nuo tunteet oli arkipäivää vielä ihan hetki sitten. Heräsin nyt ensimmäistä kertaa ajattelemaan, että musta ei enää tunnu tuolta.

Menetetty nuoruus

Olin aiemmin tällä viikolla opiskelupaikkakunnallani muutaman päivän. Torstaina käytiin katsomassa penkkareita, ja tänään YouTube suositteli mulle eilisiä vanhojentanssivideoita. Mulla ei koskaan ollut vanhojentansseja tai penkkareita, koska olin lukion toisen vuoden vaihto-oppilaana Englannissa ja sen jälkeen lopetin lukion kesken. En kadu sitä, mulla on monia elämänkokemuksia ja ammatti, pian itse asiassa toinenkin, ja olen pärjännyt oikein hyvin ilman lukiota. Jotakin haikeutta tuollaiset monelle nuorelle merkitykselliset tapahtumat mussa kuitenkin herättää, ja tänään jäin pohtimaan miksi.

Ylläolevassa kuvassa olen yhdeksännellä luokalla. Olin edellisenä kesänä päässyt ripille, kävin isoskoulutuksessa kirkolla, rakastin kirjoittamista, korotin arvosanoja, mietin mihin lukioon hakisin kevään yhteishaussa, harrastin balettia ja pianonsoittoa, tein taideprojekteja parhaan ystäväni kanssa, ja jossakin määrin olin hyvin tavallinen 15-vuotias. Itsehän en tietenkään kokenut olevani tavallinen, vaan koin ettei kukaan oikein ymmärrä mua, purin tunteitani erilaisten luovien menetelmien avulla ja mietin, miksi en koskaan oikein tunne kuuluvani mihinkään. Ehkä aika moni 15-vuotias tuntee samoin.

Seuraavana syksynä aloitin lukion, pääsin sinne minne olin ensimmäisenä hakenutkin, olin nostanut arvosanoja juuri sen verran kuin opon kanssa oltiin koulussa sovittu. Halusin olla hyvä kaikessa, ja lukio tuntui siltä, että kaiken sai aloittaa puhtaalta pöydältä. Kukaan ei tiennyt että olin surkea vieraissa kielissä tai että olin tosi ujo ja pelkäsin kuollakseni draamatunteja, vaikka olinkin hakenut (ja päässyt) esittävän taiteen linjalle.

Mulla on oikeastaan ollut niin kauan kuin muistan sellainen olo, että mä en oikein kuulu mihinkään. Suurin osa mun ystävistä on aina ollut tyttöjä, ja muistan monta kertaa miettineeni, että jos joku katsoo mua ja mun kavereita ulkopuolelta, niin ne varmaan näkee etten mä oikein sovi siihen porukkaan. Että olen jotenkin poikkeavalla tavalla erilainen, vaikken ihan itsekään tiennyt miten. Kyse ei ollut siitä, etteikö mun ystävätkin olisi pukeutuneet varsin erikoisesti ja huomiotaherättävästi, tai ettenkö muuten olisi saanut ystävieni seurassa olla juuri sitä mitä olen (jos teistä joku lukee tätä, niin kiitos kun sain!), mutta musta tuntui että mä en vaan sopinut mihinkään, ja pohdin usein sitä miten selkeästi kaikista porukoista varmasti erotun.

Mä oon myös aina kokenut, että mun täytyy suorittaa, jotta olisin hyvä ja uskottava. Olen ollut jo nuorena varma siitä, ettei mua voida ottaa tosissaan sen perusteella miltä näytän, joten mulla yksinkertaisesti täytyy olla mustaa valkoisella suorituksistani ja osaamisestani jos meinaan päästä haluamaani opiskelupaikkaan tai joskus aikuisena saada töitä. Olen tehnyt aina liikaa, myös oman hyvinvointini kustannuksella. Lukiossa mun suurin tavoite oli kirjoittaa äidinkielestä L, muita tavoitteita mulla ei oikein ollutkaan. Sellaiset asiat kuin tämänkin tekstin alussa mainitsemani vanhojentanssit tai penkkarit ei tuntuneet millään tavalla tärkeiltä, vaan enemmänkin nololta turhuudelta johon mä en ainakaan osallistuisi.

Nyt kun klikkasin YouTubesta jonkun tämänvuotisen vanhojentanssivideon auki, huomasin yhtäkkiä herkistyväni. Herkistytti ne mua kymmenen vuotta nuoremmat ihmiset jotka hölmöili hienoissa vaatteissa, nauroi ja piti hauskaa, vaihtoi hymyjä keskenään ja oli jotenkin niin nuoria ja täynnä elämää. Kyllä mä tiedän, että siellä taustalla on monenlaisia tarinoita jotka juhlapäiväksi ehkä peitetään ja piilotetaan, mutta silti rintakehään ilmestyi outo paino ja mieli muuttui surulliseksi.

Mä en koskaan ollut sillä tavalla nuori. Enkä mä silloin koskaan sitä kaivannutkaan. Vaikka mun itsetunto oli varsin heikko enkä kyennyt uskomaan omiin kykyihini vähääkään, mä olin aina hieman ylpeä siitä että minähän en tuollaista tee, keskityn "oikeasti tärkeisiin" asioihin, pyrin ihan muihin juttuihin. Olin ylpeä siitä etten ollut "tavallinen", etten halunnut samaa kuin muut. Eikä kaikkien tarvitsekaan haluta.

Totuus kuitenkin on, että mä en uskaltanut haluta. Mä en kokenut että munkaltaisen ihmisen olisi sopivaa tanssia tai pitää hauskaa penkkareissa, mä en voinut kuvitellakaan että antaisin ihmisten nähdä mut niin. Tiesin jossakin syvällä sisimmässäni, että mä en yksinkertaisesti pystyisi tanssimaan vanhoissa tai hölmöilemään penkkareissa muiden ikäisteni kanssa. Tiesin, että mun ja tuon kaltaisten asioiden välissä oli joku näkymätön mutta luja este, jota mä en vaan voisi ylittää. En tiennyt miksi, mutta tiesin että se on.

Tajusin tänä iltana, että jos mä olisin tanssinut vanhoissa, siitä olisi tosiaan aikaa nyt kymmenen vuotta. En ole koskaan sen enempää ajatellut sitä, mutta nyt tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että voi kun olisin taas niin nuori, voi kun voisin nyt tehdä noita asioita. Koska nyt kun alan tietää kuka olen ja mun olo alkaa omassa kehossani olla jo aika hyvä, mulla yhtäkkiä on sellainen tunne, että olisihan se hauskaa pukea juhlapuku päälle ja tanssia. Olisi hienoa olla yhtä oman vuosikurssin kanssa, ottaa valokuvia ja kutsua perhe ja isovanhemmat katsomaan, saavuttaa ikään kuin joku rajapyykki yhtäaikaa kaikkien muiden kanssa, yhdessä, juuri niin kuin kaikki muutkin tekee.

Mä olen aina kulkenut jollakin tavalla omia polkujani. En ole pitänyt sitä rohkeana, vaan olen kokenut ettei mulla ole ollut muita vaihtoehtoja. Se pätee myös mun sukupuolenkorjausprosessiin. Yleensä ihmisten elämä ei mene näin, yleensä murrosikää ei käydä läpi (toista kertaa) 27-vuotiaana tai elämän alkamista odotella tässä vaiheessa. Koen, että mun kyky kulkea omaa tietäni jo hyvin nuoresta asti on tukenut mua myös mun prosessissa ja koen myös, että tämä konkreettinen prosessi on vain jatkoa sille tielle, jota mä olen aina elämässäni kulkenut.

Nyt kuitenkin kun kaikki alkaa olla hyvin ja mä alan tuntea olevani oma itseni, on mulla välillä ollut sellainen oudon haikea ja surumielinen tunne silloin kun kuulen muiden nuoruudesta tai käyn vaikka katsomassa penkkareita. Tuntuu väärältä ja ristiriitaiselta, että vaikka mulla on menneisyys, niin se ei ole yhtään sitä mitä olisin itselleni halunnut. Oon tehnyt jonkinlaisen rauhan menneisyyteni kanssa kyllä, tai ehkä enemmän sen kanssa mitä se ei ole ollut, mutta välillä se suuri haikeus valtaa mut ja pysähdyn sekunniksi suremaan sitä elämää, jonka nuorelle itselleni olisin suonut, mutta jota en koskaan itselleni voi antaa.