Hoitoneuvottelu

En oikein tiedä mistä alkaisin tätä tekstiä kirjottamaan. Ehkä aloitan siis olennaisimmasta. 

En saanut tänään diagnoosia. 

Samalla se ei nyt kuitenkaan ole koko totuus, tai siis on, mutta se jatkuu vielä. Mä siis tosiaan en saanut tänään mitään diagnoosia, mutta mulle varattiin jo uusi hoitoneuvotteluaika ensi toukokuulle, ja silloin tulen saamaan diagnoosin, sen mitä nyt olen hakenutkin, eli F64.0, transsukupuolisuus. 

Diagnoosin saamisen esteenä ei ollut mikään muu kuin aika, mikä sinällään on ihan positiivista. Diagnostisissa kriteereissähän tosiaan sanotaan, että transsukupuolisen identiteetin tulee olla ollut olemassa vähintään kaksi vuotta, jotta diagnoosi voidaan asettaa. Nähtiin tämä asia vähän eri tavalla mun kohdalla hoitohenkilökunnan kanssa, mutta toisaalta uskon ymmärtäneeni myös heidän näkemyksensä, ja pakkohan se oli sitten hyväksyä. 

Transpoli on muuttanut Meilahdesta Pasilaan. Uutta polia kuvaisi ehkä tällä hetkellä parhaiten sana valkoinen. Ihan hieno se oli silti, mutta oli siinä vanhassa jotain ihan korvaamatonta tunnelmaa kyllä, ne tietää jotka siellä on käyneet... 

Tapaaminen itsessään meni mun mielestä hyvin, vaikka kävinkin läpi aika järkyttävän itkuhajoamiskohtauksen jossain vaiheessa. Aluksi keskusteliin nopeasti kuulumisia, mua tosin jännitti niin paljon että tuntui etten saa tuotettua yhtäkään järkevää kokonaista lausetta. Aika pian mentiinkin itse asiaan, ja mulle sanottiin, että tällä hetkellä diagnoosia ei voida asettaa, mutta että odotettaisiin muutama kuukausi (eli ensi toukokuuhun asti) ja sen jälkeen diagnoosin asettaminen kyllä olisi mahdollista. Mun päässä ei tässä vaiheessa pyörinyt mitään muuta kuin se että mä en saanut sitä diagnoosia, ja että nyt täytyy taistella. Käytiin keskustelua, mä pyysin selittämään perusteita uudelleen ja yritin selittää miten itse näen oman identiteettini keston ja kehityksen, mutta ei siitä ollut lopputuloksen kannalta mitään apua. 

Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä että en saa enää itseäni pidettyä kasassa enkä enää ymmärrä itsekään mitä puhun tai mitä kukaan muu sanoo, joten ilmoitin että käyn vähän juttelemassa kämppikseni kanssa (joka siis oli lähtenyt mukaan mun tueksi ja odotteli käytävän puolella). Heti kun pääsin hänen luokseen, repesin itkemään ja sanoin etten saa diagnoosia. Sen sanominen helpotti, ja sekin että oli joku läheinen ja turvallinen ihminen mukana. Vähän aikaa siinä hajosin ja kävin koko tilannetta läpi, sen jälkeen luulin koonneeni itseni ja menin takaisin tapaamishuoneeseen. 

Ja repesin itkuun saman tien uudelleen. Olin surullinen ja pettynyt, tuntui tosi pahalta, mutta samalla mulla oli jo siinä vaiheessa ristiriitaisen helpottunutkin olo. Vähän hävetti se miten sekavasti ja silti päättäväisesti olin aiemmin taistellut jotta lääkäri muuttaisi päätöksensä ja ehkä sittenkin antaisi mulle diagnoosin. Toisaalta luulin tulleeni neuvotteluun jossa voisin itsekin vaikuttaa asioihin. 

Lopputapaaminen meni ihan hyvin kuitenkin, mä en pystynyt lopettamaan itkemistä ja käytin kamalan kasan pöydällä olevia nenäliinoja. Olin itse miettinyt että pitää varmaan ottaa niitä mukaan sinne kauhea kasa ja olin unohtanut, mutta näköjään olivat polilla osanneet ennakoida että niille voisi olla tarvetta, heh. Totesinkin lähtiessäni, että otan tästä vielä muutaman mukaan kun ei tämä itku lopu, mihin sairaanhoitaja totesi että ota niin paljon kuin tarvitset, talo tarjoaa. :D 

Mulla oli kamalan syyllinen olo siitä että olin ollut pettymys-surullisuus-tunnekuohussani ihan kauhean vihainen ihan kaikkia ja kaikkea kohtaan, ja vaikka en sitä ehkä ulospäin sitten kuitenkaan kovin vuolaasti näyttänyt, niin halusin jostakin syystä vielä selventää hoitajalle ja lääkärille että en mä heille ole vihainen, ymmärrän että he kyllä tekevät vain työtään ja etteivät he ole näitä asioita säätäneet vaan toimivat vain ohjeistuksen mukaan. Ja kyllä mä ihan oikeasti ymmärränkin. Tilanne tuntui silti hassulta, vaikka tajusinkin että on kyllä varsin tyypillistä mulle miettiä ensin muiden hyvinvointia ja sitä että oma käytös on hyvää, eikä niinkään sitä että mulla oli aivan järkyttävä henkinen hätätila päällä. 

Toisaalta oon ylpeä itsestäni. Oon ylpeä siitä että itkin ja näytin tunteeni niin vuolaasti, ja oon iloinen huomatessani että munkin keho kykenee tuollaiseen toimintaan. Usein mä pidän tunteeni hyvin hillittyinä ja siloiteltuina vaikken edes haluaisi. Välillä tekee siis ihan hyvää purkautua. Samalla oon kuitenkin ylpeä siitäkin, että vaikka olin kamalan tunnekuohun vallassa, niin käyttäydyin hyvin ja kerroin mitä oikeasti ajattelen. 

Mä myös koen edelleen, että olen saanut transpolilta hyvää hoitoa. Tai no, ei kai sitä hoidoksi voi sanoa vielä tässä vaiheessa, mutta hyvää kohtelua. Mun tutkimusjakso on tähän asti mennyt varsin hyvin ja kivuttomasti. Jokainen ihminen jonka polilla olen kohdannut, on ollut tosi mukava ja hyvä työssään. Koen, että mua on kuunneltu ja kuultu, mua on haluttu ymmärtää ja mut on haluttu nähdä. Tutkimusjakso itsessään on toki ollut raskas ja kuluttava, ja tuntunut pitkältä sekä odottaminen piinaavalta, mutta hoitohenkilökunta on tehnyt siitä silti mahdollisimman hyvän. Ehkä mulla on käynyt hyvä tuuri, en tiedä, mutta en vieläkään koe tulleeni mitenkään väärin kohdelluksi vaikken saanutkaan diagnoosia tänään. 

Jotenkin mä ajattelen asian niin, että tämä systeemi ei ehkä ole täydellinen. Se ei kuitenkaan ole noiden ihmisten vika jotka polilla on töissä. Ja on ihan varmasti kaikkien transpolille hakeutuvien etu, että siellä on töissä mahdollisimman mukavaa porukkaa. Heidän on kuitenkin myös pakko tehdä työnsä ja esimerkiksi noudattaa lakia ja noita diagnostisia kriteereitä. Heidän on pakko tehdä työnsä tietyllä tavalla vielä tässä vaiheessa, enkä jaksa uskoa, että heistäkään jokainen allekirjoittaisi täysin kaikkia tämänhetkisiä toimintatapoja. Mä en usko, että itse esimerkiksi pystyisin olemaan polilla töissä, koska kävisi liian raskaaksi murskata ihmisten toivo, kertoa että tänään ei olekaan sun elämän paras vaan sun elämän kamalin päivä, et saanutkaan diagnoosia vaikka niin toivoit. 

Jos nyt pitää kuitenkin summata mun fiiliksiä tältä päivältä, niin ne on ihan hyvät. Olen surullinen ja olen pettynyt, mutta olen myös hurjan helpottunut. Tänään ei sitten ollutkaan mun elämän ensimmäinen päivä, mutta tänään mä sain tietää milloin saan diagnoosin, ja nyt mulla on jotakin mitä odottaa. On aivan eri asia odottaa jotakin kun tietää milloin odotus loppuu, ja että odotuksen lopputulos on toivotunlainen. Tähän asti odotus on ollut piinaavaa, pelottavaa ja stressaavaa, kun ei ole voinut tietää milloin se loppuu ja miten se loppuu. Siksi mulla pitkästä aikaa on sellainen olo että voin taas hengittää, kaikesta tästä huolimatta. 

Loppuun vielä kuva musta polille lähdössä, ilmeestä ehkä näkee jännityksen tason. Käytän aina polilla noita sateenkaarisukkia. Ehkä se on vähän hölmöä, mutta jotenkin mua auttaa tieto siitä että ne on mulla jalassa. Ja rakastan tuota mun uutta hupparia, siinä lukee "älä hyljeksi".