Selvisin marraskuusta. Enkä tarkoita niinkään pimeyttä ja harmautta, vaan elämää. Joulukuun ensimmäinen oli tärkeä päivä mun perheen elämässä, ja mua ihan oikeasti pelotti etten selviäisi siitä, ettei me selvittäisi. Sen enempää asioita avaamatta; me selvittiin.
Sen jälkeen olo oli helpottunut. Viime viikon sunnuntaina istuin kirkossa ja vaan itkin. Itkin helpotuksesta, siitä että tuntui että olen vihdoin turvassa, juuri siinä hetkessä. Kirkko oli ihan täynnä kun oli ensimmäinen adventti. Se on jotenkin mun paikka.
Helpotuksen jälkeen on kuitenkin tullut levottomuus. Tuntuu etten osaa rauhottua, että kehossa on koko ajan jonkinlainen kestostressi päällä. Vaikka järjelläni tiedän että nyt ei enää tarvitse jaksaa samalla tavalla, ei tarvitse hoitaa enää hirveää määrää asioita, niin mä en vaan osaa rauhottua, mun mieli huolehtii ja kiirehtii koko ajan silti. Eikä mun keho voi yhtään hyvin. En ole kipeä, mutta silti tuntuu että joka paikkaan sattuu eikä mun keho vaan jaksa.
Oon nyt viimeisen viikon yrittänyt pysähtyä. En vaan ole siinä kovin hyvä. Tavallaan tuntuu etten myöskään uskalla. Vaikka kaikki on näennäisesti ihan hyvin, niin mun on tosi vaikea silti olla. On sellainen olo, että kaiken selviämisen, suorittamisen, huolehtimisen ja tekemisen jälkeen mun mieli on aivan rikki.
Yritän silti muistaa että elämässä on paljon hyvääkin:
Kirkolta saatu joulukalenteri on kiva ja jouluradio on ihana myös.
Mun isä ja pikkusisko oli yökylässä mun luona ja se oli kivaa.
Mulla on uusi tietokone (vaikka vanhan hajoaminen ei ollutkaan kivaa).
Ensi viikolla pääsee laulamaan kauneimpia joululauluja.
Olen keksinyt kaikille läheisille jo sopivat joululahjat. Toteuttamispuoli on vielä vähän vaiheessa.
Mulla on mun huone ja tämä koti.
Ja ensi viikolla on hoitoneuvottelu. Se pelottaa, kammottaa, jännittää, mutta samalla tuntuu että en edes osaa elää ilman sitä. Voi kun se olisi jo, ja voi kun sen lopputulos olisi hyvä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti