Ajatuksenvirtaa

Kun alkoi ahdistaa liikaa, niin turvauduin kynään ja paperiin kahvitauolla: 

Kamala ahdistus, tavallaan. On vaan sellainen olo että on ihan koko ajan ihan väärässä paikassa. Samalla tuntuu ettei edes ole olemassa, että ei vaan ole tilaa olla. Ei ole tilaa olla minä. Oon liian kaukana kotoa, ja pelottaa milloin tulee sellainen hetki joka vaan suistaa kohti paniikkia. Ja ehdinkö siihen väliin, olenko yksin tarpeeksi vahva siihen väliin. Luulen että en. 

Jotenkin jokainen hetki tuntuu muistutukselta siitä että olen vääränlainen, että en saisi olla, tai jos saankin, niin hiljaa sitten. Kuulun "niihin joihinkin", niihin vähemmistöryhmiin ja niihin joiden olemassaoloa normaalissa arjessa ei edes ajatella. 

Tuntuu että täytyy vaan yrittää niin valtavasti, pelkästään jo sitä että pysyy kasassa, ei mene sekaisin aistiärsykkeistä, ei saa paniikkikohtausta ja uskaltaa puhua, mutta samalla harkitsee mistä asioista on hyvä olla hiljaa. Tarttisin sellaisen oppaan siitä miten kuuluu olla ja miten nämä kaikki palaset sovitetaan yhteen ja silti jatketaan normaalia elämää. 

On ristiriitaista kaivata nähdyksi tulemista ja samalla toivoa että kaikki vaan katsoisi läpi, ei näkisi kuitenkaan. On vaikeaa tasapainoilla sen kanssa kenelle kertoo, mitä ja milloin, ja yleensä se tuntuu liian henkilökohtaiselta ja epäsopivalta. Mutta voiko kenenkään ihmisen sisin ja minuus olla epäsopivaa? Ja jos en kerro, niin yleensä sattuu vaan useammin ja enemmän, nähdyksi tulemisen kaipuu aiheuttaa suurinta tuskaa. 

2/3 koulupäivää jo kuitenkin kestetty. Tammikuulta. Helmikuussa taas uudelleen.