Elämää on ollut tosi vaikea jatkaa tammikuussa. Jotenkin joululomalta jäi päälle sekava unirytmi ja jaksamattomuus. Minkään aloittaminen on ollut vaikeaa. Onneksi tuli kuitenkin koulupäivät, unirytmi vähän korjaantui ja aurinkokin on alkanut, ihan konkreettisesti siis, paistamaan taas. Lisääntyvä valon määrä helpottaa omaakin oloa.
Hoitoneuvotteluun on enää alle neljä kuukautta aikaa, yritän pitää sen mielessä. Yritän käydä lenkillä, opiskella ahkerasti, saada taas kiinni elämästä. Haluan tavata ihmisiä, istua kirjastoissa, käydä kirkossa ja elää. Haluan elää vaikka elämä onkin tällä hetkellä lähinnä välivaihe siihen että se oikeasti saa alkaa. Tuntuu että pysyäkseen positiivisena täytyy yrittää valtavasti, ja että elämästä nauttiminen on lähinnä teennäistä mutta silti pakollista että tähän kaikkeen pystyy.
Ei mulle oikein siis kuulu mitään, tai en mä ainakaan osaa nimetä mitä mulle kuuluu. Elämä on jumissa, välitilassa, tauolla. Kevät on täynnä ruotsinkurssia ja vielä suunnittelemattomia ohjaustuokioita jotka ahdistaa. Ikuisuudelta tuntuvaa odotusta, vaikka se luultavasti onkin ohi ennen kuin ehdin edes ymmärtää.
Yläpuolella on kuva kirkon eteisestä keskiviikkoiltana. Tuntuu, että elämässä on niin monta kerrosta. On se jotenkin perusolemus, ahdistus, pelko ja turhautuminen, se joka makaa möykkynä kukkapeiton alla sohvalla joka välissä ja hajoaa. Sitten on hetket kun tuntuu ihan hyvältä, kun voi lähteä ulos, käydä kaupassa, tehdä normaaleja asioita. Joskus on jopa hyvä olla, joskus on ihana tietää että löysi kivat vaatteet aamulla kaapista, on ihminen jonka saa tavata, on kirjasto joka odottaa, kirkolla tapahtuu jotakin. Joskus elämässä on pieniä merkityksiä ja se pitää pinnalla.
Kuitenkin aina palataan siihen hajoiluun, kehoahdistukseen, pelkoon tulevasta, pelkoon tästä hetkestä, pelkoon elämästä ja käperryn sohvannurkkaan. Silloin tuntuu ettei mikään oikein auta, että ei tässä oo mitään järkeä. Ei mussa oo mitään järkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti