Valokuvaus on jo kauan ollut mulle keino ilmaista itseäni ja tehdä näkyväksi jotakin sellaista jolle en muuten löydä sanoja tai ilmentämistapaa. Joskus haaveilin valokuvausopinnoista ja itseni elättämisestä kuvaamalla, ja vaikka elämä onkin vienyt opintojen kautta ihan eri polulle, niin valokuvaaminen on silti säilynyt rakkaana itseilmaisun välineenä.
Joskus toivon, että olisin taitavampi, että osaisin muokata kuvia juuri haluamallani tavalla ja että mun kuvaamista ohjaisi intuition ja sisäisen palon lisäksi myös teoriapohja sekä osaaminen. Usein olen kuitenkin vain onnellinen siitä, että mulla on tällainen keino kanavoida omia tunteitani ja tehdä niitä näkyväksi.
Olin jo pitkään haaveillut merenrannasta. Usein haaveilen aaltoilevasta merestä ja sen kuuntelemisesta sekä kuvaamisesta. Nyt meri olisi tietenkin jäässä, ja tänään oli ehkä harmain mahdollinen päivä lähteä ikuistamaan yhtään mitään. Lähdin silti. Maisemassa oli jotakin karun kaunista, ja vaikka silmälasit täyttyivät vesipisaroista niin että oli vaikea nähdä, posket ja korvat punoittivat kylmästä ja vaatteet kastuivat, mulla oli tosi hyvä olo.
Luulen, että lähdin etsimään jotakin. Luulin myös, että etsiminen olisi ollut mun elämässä pinnalla oleva teema muutenkin viime aikoina, mutta oikeastaan etsiminen tai löytäminen ei ole olleet sitä mitä mä olen tarvinnut. Sen sijaan, että olisin pyrkinyt etsimään jotakin, mä olisin tarvinnut häivyttämistä sekä irti päästämistä. Loppujen lopuksi tuo ajatus sopii myös tähän valokuvausretkeen mitä loistavimmin.
En mä tiennyt mitä olen menossa tekemään tai hakemaan. Kaipasin meren lähelle ottamaan kuvia, ja sinne meninkin kamerani kanssa, mutta loppu oli oikeastaan enemmän tuulesta ja räntäsateesta selviytymistä, kylmän sietämistä ja oman kehon rajojen kokeilua. Vaikka räntäsateinen ranta hyytävine merituulineen ei ehkä ole se mieltä ylentävin vaihtoehto lauantaiseksi retkikohteeksi ja kuvauspaikaksi, antoi se mulle juuri sitä mitä kaipasinkin.
Enkä mä tiedä mitä kaipasin, mutta tiedän, että jostakin onnistuin päästämään irti. Ehkä päästin hetkeksi irti kontrollista, annoin tuulen puhaltaa kasvoja, palelin, makasin märässä maassa, tuntui että olin elossa.
Tein itseäni taas vähän näkyvämmäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti