Lisäsin eilen Instagramiin allaolevan kuvan, ja ajattelin, että tulen jakamaan tuon kuvan sekä siihen kirjoittamani kuvatekstin täälläkin, jos joku blogin lukija ei vaikka ole Instagramissa, ja toisaalta koin, että tämän jakaminen olisi aika tärkeää muutenkin. Tai se oli tärkeää mulle. Kuvateksti, joka on kuvatekstiksi kyllä ehkä aika pitkä, on mun mielestä aika tyhjentävä selittämään miksi tämä oli tärkeää.
Mä oon nyt monta päivää miettinyt voinko julkaista tämän kuvan täällä. Mulle tulee hyvä olo kun katson tätä kuvaa, koska iloitsen ihan valtavasti siitä, että päivä päivältä mun keho tuntuu omemmalta kun ihokarvat kasvaa ja kehon muodossakin huomaa jo pientä muutosta. Surettaa, että joudun miettimään kestääkö ihmiset katsoa mun kehoa tai onko tämä kuva jonkun mielestä liian kauhea.
Mä oon aina ajatellut, että mä vaan inhoan mun kehoa, mutta tämän sukupuolenkorjausprosessin myötä oon tajunnut, että en mä oikeastaan inhoa. Mä en ihan hirveästi välitä siitä minkä kokoinen maha mulla on tai millaista numeroa vaaka näyttää kun siihen nousen, mutta mä välitän siitä että mun keho tuntuu omalta ja mahdollistaa mulle (vihdoin pikkuhiljaa) nähdyksi tulemisen sellaisena kuin olen. Nyt testojen tuomien muutosten ansiosta oon tajunnut, että vaikka mun kehossa on kohtia jotka edelleen aiheuttaa dysforiaa, mä kuitenkin olen onnellinen siitä että mulla on tämä keho. Siinä on myös monta asiaa joista oikeasti pidän.
Mulla on kuitenkin myös heikkoja hetkiä kehoni kanssa, ja usein on vaikea olla. On kuitenkin tuntunut tärkeältä ymmärtää, että ne paineet ja ahdistukset tulee ulkopuolelta, eikä johdu siitä että mun keho olisi jotenkin erityisen huono. Toki siinä on kohtia joiden kanssa en välttämättä olisi halunnut syntyä, mutta sekään ei tarkoita että mun keho olisi huono.
Toisaalta on pelottavaa sanoa näin. Keho on mulle ristiriitainen asia, ja juuri kehoni takia olen eri syistä monesti ollut toimintakyvytön ja täysin rikki. Tuntuu myös vaikealta jakaa tämänkaltaisia kokemuksia kun tiedän, miltä tuntuu se kun oma keho on täysin väärä, ja tekisi mitä vain edes hetkeksi päästäkseen pois siitä.
Pahimpina dysforiahetkinäni mä usein ajattelin, että en halua kuolla, mutta voisin hypätä korkealta tai juosta täysillä päin seinää, jos sillä hetkeksi saisin rauhan dysforialta. Olisin halunnut repiä ihon päältäni ja olla olematta, koska silloin olisin saanut edes hetken rauhan.
On pysäyttävää tajuta, että nuo tunteet oli arkipäivää vielä ihan hetki sitten. Heräsin nyt ensimmäistä kertaa ajattelemaan, että musta ei enää tunnu tuolta.
Mä oon aina ajatellut, että mä vaan inhoan mun kehoa, mutta tämän sukupuolenkorjausprosessin myötä oon tajunnut, että en mä oikeastaan inhoa. Mä en ihan hirveästi välitä siitä minkä kokoinen maha mulla on tai millaista numeroa vaaka näyttää kun siihen nousen, mutta mä välitän siitä että mun keho tuntuu omalta ja mahdollistaa mulle (vihdoin pikkuhiljaa) nähdyksi tulemisen sellaisena kuin olen. Nyt testojen tuomien muutosten ansiosta oon tajunnut, että vaikka mun kehossa on kohtia jotka edelleen aiheuttaa dysforiaa, mä kuitenkin olen onnellinen siitä että mulla on tämä keho. Siinä on myös monta asiaa joista oikeasti pidän.
Mulla on kuitenkin myös heikkoja hetkiä kehoni kanssa, ja usein on vaikea olla. On kuitenkin tuntunut tärkeältä ymmärtää, että ne paineet ja ahdistukset tulee ulkopuolelta, eikä johdu siitä että mun keho olisi jotenkin erityisen huono. Toki siinä on kohtia joiden kanssa en välttämättä olisi halunnut syntyä, mutta sekään ei tarkoita että mun keho olisi huono.
Toisaalta on pelottavaa sanoa näin. Keho on mulle ristiriitainen asia, ja juuri kehoni takia olen eri syistä monesti ollut toimintakyvytön ja täysin rikki. Tuntuu myös vaikealta jakaa tämänkaltaisia kokemuksia kun tiedän, miltä tuntuu se kun oma keho on täysin väärä, ja tekisi mitä vain edes hetkeksi päästäkseen pois siitä.
Pahimpina dysforiahetkinäni mä usein ajattelin, että en halua kuolla, mutta voisin hypätä korkealta tai juosta täysillä päin seinää, jos sillä hetkeksi saisin rauhan dysforialta. Olisin halunnut repiä ihon päältäni ja olla olematta, koska silloin olisin saanut edes hetken rauhan.
On pysäyttävää tajuta, että nuo tunteet oli arkipäivää vielä ihan hetki sitten. Heräsin nyt ensimmäistä kertaa ajattelemaan, että musta ei enää tunnu tuolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti