Menetetty nuoruus

Olin aiemmin tällä viikolla opiskelupaikkakunnallani muutaman päivän. Torstaina käytiin katsomassa penkkareita, ja tänään YouTube suositteli mulle eilisiä vanhojentanssivideoita. Mulla ei koskaan ollut vanhojentansseja tai penkkareita, koska olin lukion toisen vuoden vaihto-oppilaana Englannissa ja sen jälkeen lopetin lukion kesken. En kadu sitä, mulla on monia elämänkokemuksia ja ammatti, pian itse asiassa toinenkin, ja olen pärjännyt oikein hyvin ilman lukiota. Jotakin haikeutta tuollaiset monelle nuorelle merkitykselliset tapahtumat mussa kuitenkin herättää, ja tänään jäin pohtimaan miksi.

Ylläolevassa kuvassa olen yhdeksännellä luokalla. Olin edellisenä kesänä päässyt ripille, kävin isoskoulutuksessa kirkolla, rakastin kirjoittamista, korotin arvosanoja, mietin mihin lukioon hakisin kevään yhteishaussa, harrastin balettia ja pianonsoittoa, tein taideprojekteja parhaan ystäväni kanssa, ja jossakin määrin olin hyvin tavallinen 15-vuotias. Itsehän en tietenkään kokenut olevani tavallinen, vaan koin ettei kukaan oikein ymmärrä mua, purin tunteitani erilaisten luovien menetelmien avulla ja mietin, miksi en koskaan oikein tunne kuuluvani mihinkään. Ehkä aika moni 15-vuotias tuntee samoin.

Seuraavana syksynä aloitin lukion, pääsin sinne minne olin ensimmäisenä hakenutkin, olin nostanut arvosanoja juuri sen verran kuin opon kanssa oltiin koulussa sovittu. Halusin olla hyvä kaikessa, ja lukio tuntui siltä, että kaiken sai aloittaa puhtaalta pöydältä. Kukaan ei tiennyt että olin surkea vieraissa kielissä tai että olin tosi ujo ja pelkäsin kuollakseni draamatunteja, vaikka olinkin hakenut (ja päässyt) esittävän taiteen linjalle.

Mulla on oikeastaan ollut niin kauan kuin muistan sellainen olo, että mä en oikein kuulu mihinkään. Suurin osa mun ystävistä on aina ollut tyttöjä, ja muistan monta kertaa miettineeni, että jos joku katsoo mua ja mun kavereita ulkopuolelta, niin ne varmaan näkee etten mä oikein sovi siihen porukkaan. Että olen jotenkin poikkeavalla tavalla erilainen, vaikken ihan itsekään tiennyt miten. Kyse ei ollut siitä, etteikö mun ystävätkin olisi pukeutuneet varsin erikoisesti ja huomiotaherättävästi, tai ettenkö muuten olisi saanut ystävieni seurassa olla juuri sitä mitä olen (jos teistä joku lukee tätä, niin kiitos kun sain!), mutta musta tuntui että mä en vaan sopinut mihinkään, ja pohdin usein sitä miten selkeästi kaikista porukoista varmasti erotun.

Mä oon myös aina kokenut, että mun täytyy suorittaa, jotta olisin hyvä ja uskottava. Olen ollut jo nuorena varma siitä, ettei mua voida ottaa tosissaan sen perusteella miltä näytän, joten mulla yksinkertaisesti täytyy olla mustaa valkoisella suorituksistani ja osaamisestani jos meinaan päästä haluamaani opiskelupaikkaan tai joskus aikuisena saada töitä. Olen tehnyt aina liikaa, myös oman hyvinvointini kustannuksella. Lukiossa mun suurin tavoite oli kirjoittaa äidinkielestä L, muita tavoitteita mulla ei oikein ollutkaan. Sellaiset asiat kuin tämänkin tekstin alussa mainitsemani vanhojentanssit tai penkkarit ei tuntuneet millään tavalla tärkeiltä, vaan enemmänkin nololta turhuudelta johon mä en ainakaan osallistuisi.

Nyt kun klikkasin YouTubesta jonkun tämänvuotisen vanhojentanssivideon auki, huomasin yhtäkkiä herkistyväni. Herkistytti ne mua kymmenen vuotta nuoremmat ihmiset jotka hölmöili hienoissa vaatteissa, nauroi ja piti hauskaa, vaihtoi hymyjä keskenään ja oli jotenkin niin nuoria ja täynnä elämää. Kyllä mä tiedän, että siellä taustalla on monenlaisia tarinoita jotka juhlapäiväksi ehkä peitetään ja piilotetaan, mutta silti rintakehään ilmestyi outo paino ja mieli muuttui surulliseksi.

Mä en koskaan ollut sillä tavalla nuori. Enkä mä silloin koskaan sitä kaivannutkaan. Vaikka mun itsetunto oli varsin heikko enkä kyennyt uskomaan omiin kykyihini vähääkään, mä olin aina hieman ylpeä siitä että minähän en tuollaista tee, keskityn "oikeasti tärkeisiin" asioihin, pyrin ihan muihin juttuihin. Olin ylpeä siitä etten ollut "tavallinen", etten halunnut samaa kuin muut. Eikä kaikkien tarvitsekaan haluta.

Totuus kuitenkin on, että mä en uskaltanut haluta. Mä en kokenut että munkaltaisen ihmisen olisi sopivaa tanssia tai pitää hauskaa penkkareissa, mä en voinut kuvitellakaan että antaisin ihmisten nähdä mut niin. Tiesin jossakin syvällä sisimmässäni, että mä en yksinkertaisesti pystyisi tanssimaan vanhoissa tai hölmöilemään penkkareissa muiden ikäisteni kanssa. Tiesin, että mun ja tuon kaltaisten asioiden välissä oli joku näkymätön mutta luja este, jota mä en vaan voisi ylittää. En tiennyt miksi, mutta tiesin että se on.

Tajusin tänä iltana, että jos mä olisin tanssinut vanhoissa, siitä olisi tosiaan aikaa nyt kymmenen vuotta. En ole koskaan sen enempää ajatellut sitä, mutta nyt tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että voi kun olisin taas niin nuori, voi kun voisin nyt tehdä noita asioita. Koska nyt kun alan tietää kuka olen ja mun olo alkaa omassa kehossani olla jo aika hyvä, mulla yhtäkkiä on sellainen tunne, että olisihan se hauskaa pukea juhlapuku päälle ja tanssia. Olisi hienoa olla yhtä oman vuosikurssin kanssa, ottaa valokuvia ja kutsua perhe ja isovanhemmat katsomaan, saavuttaa ikään kuin joku rajapyykki yhtäaikaa kaikkien muiden kanssa, yhdessä, juuri niin kuin kaikki muutkin tekee.

Mä olen aina kulkenut jollakin tavalla omia polkujani. En ole pitänyt sitä rohkeana, vaan olen kokenut ettei mulla ole ollut muita vaihtoehtoja. Se pätee myös mun sukupuolenkorjausprosessiin. Yleensä ihmisten elämä ei mene näin, yleensä murrosikää ei käydä läpi (toista kertaa) 27-vuotiaana tai elämän alkamista odotella tässä vaiheessa. Koen, että mun kyky kulkea omaa tietäni jo hyvin nuoresta asti on tukenut mua myös mun prosessissa ja koen myös, että tämä konkreettinen prosessi on vain jatkoa sille tielle, jota mä olen aina elämässäni kulkenut.

Nyt kuitenkin kun kaikki alkaa olla hyvin ja mä alan tuntea olevani oma itseni, on mulla välillä ollut sellainen oudon haikea ja surumielinen tunne silloin kun kuulen muiden nuoruudesta tai käyn vaikka katsomassa penkkareita. Tuntuu väärältä ja ristiriitaiselta, että vaikka mulla on menneisyys, niin se ei ole yhtään sitä mitä olisin itselleni halunnut. Oon tehnyt jonkinlaisen rauhan menneisyyteni kanssa kyllä, tai ehkä enemmän sen kanssa mitä se ei ole ollut, mutta välillä se suuri haikeus valtaa mut ja pysähdyn sekunniksi suremaan sitä elämää, jonka nuorelle itselleni olisin suonut, mutta jota en koskaan itselleni voi antaa.