Sain leikkausajan!

Mulla on vihdoin leikkausaika mastektomiaan!

Viime viikon maanantaina mun mastektomian tekevä kirurgi soitteli mulle kuulumisia ja painon tilannetta. Samalla hän kysyi, että olenko jo saanut postissa leikkausaikaa. En ollut, joten sovittiin, että hän laittaisi jonohoitajalle pyynnön soittaa mulle ja kertoa mikä jonotilanne on. Kun soittoa ei kuulunut, soittelin itse perään, ja viime viikolla sainkin tietää, että mun mastektomia on jo tämän kuun lopussa, 29.10.

Toistaiseksi oon ollut vaan ihan äärimmäisen innoissani. Vihdoin mulla on leikkauspäivä, ja siihen on enää reilut kolme viikkoa!

Oon siis mastektomiaa varten pyrkinyt pudottamaan jonkin verran painoa. Toukokuussa esikäynnillä puhuttiin kirurgin kanssa noin 5-6 kilon pudotuksesta, ja tällä hetkellä oon pudottanut juurikin sen verran. Painon pudottaminen on ollut mulle valtavan suuri stressi, varsinkin kun en oikeastaan edes itse muutoin ole kokenut mitään tarvetta pudottaa painoa. Mulla ei ole ollut mitään sen suurempaa tietynlaista ruokavaliota tai säännöllistä liikuntarutiinia. Oon pyrkinyt kävelemään suht paljon paikasta toiseen, oon kävellyt meidän talon rappusia ja käynyt lenkillä. Lisäksi oon jättänyt vähän vähemmälle kaikenlaisia herkkuja, mutta oikeestaan oon kyllä syönyt aika vapaasti ihan niin kuin ennenkin. Paino on kuitenkin jotenkin siinä itsekseen silti pudonnut. Itse veikkaan, että se on kyllä pudonnut enimmäkseen stressin ansiosta eikä todellakaan siksi mitä mä muuten olen tehnyt. No, yhtä kaikki se on pudonnut.

Mun ei tosin siis missään vaiheessa annettu ymmärtää että leikkausta ei tulisi, vaikka paino ei putoaisikaan noin paljoa (tai ollenkaan). Pääsin jonoon heti esikäynnillä ja koko ajan kirurgi on puhunut siihen tyyliin, että leikkaus sitten tulee kyllä silloin. Oon kuitenkin varmuuden vuoksi pyrkinyt pudottamaan painoa, jotta leikkaus ihan varmasti toteutuisi, tätä on ootettu niin kauan ja tämä leikkaus on mulle elintärkeä.

Tulipa nyt paljon painopuhetta, pahoittelut siitä... Voisin siirtyä puhumaan mieluummin leikkauksesta itsestään ja sen aiheuttamista fiiliksistä.

Viimeviikkoinen keskustelu sairaanhoitajan kanssa todellakin jotenkin konkretisoi kaikkea. En ole vielä ihan hirveästi osannut jännittää itse leikkausta, mutta välillä kun keskustelen aiheesta jonkun kanssa tai ihan miettimällä mietin aihetta, niin tulee vähän sellainen olo että hui, kohta se tulee ja alkaa vatsanpohjassa kivasti muljahtelemaan. Toistaiseksi siis jännitys on varsin pientä ja kivaa niinä hetkinä kun sitä on. Jotenkin silti jokaisen kuluneen päivän ja leikkausta varten tehdyn järjestelyn myötä asia myös omassa mielessä konkretisoituu, ja sitä myötä myös jännitys kasvaa.

Mastektomia on siis tosiaan päiväkirurginen toimenpide, mutta koska mun leikkaus tehdään Tampereella, niin en tule kotiin vielä leikkauksen jälkeen samana päivänä, vaan jäädään Samuelin kanssa potilashotelliin yöksi ja matkustetaan kotiin seuraavana päivänä. Tämä siis tietenkin, jos kaikki menee suunnitellusti, aina voi myös sattua jotain joka aiheuttaa sen, että täytyy esimerkiksi jäädä osastolle yöksi.

Mä matkustan itse Tampereelle jo leikkausta edeltävänä aamuna, koska mun täytyy käydä polin hoitohuoneella hakemassa tukisukat ja tukiliivi leikkausta varten. Lisäksi käyn vielä labrassa Taysilla samalla kertaa. Sen jälkeen pääsen hotellille, mutta mulla on kyllä suunnitelmana kehitellä loppupäivälle jotakin tekemistä joka kuluttaa aikaa ja toivon mukaan pitää mun ajatuksia pois leikkauksesta. Varmaan pahinta olisi istua yksin hotellihuoneessa jännittämässä. Samuel matkustaa Tampereelle vasta seuraavana päivänä töiden takia.

Torstaiaamuna oon ensimmäinen leikattava, eli menen sairaalalle jo kello seitsemän aamulla. Tämän jälkeen aloitetaan valmistelemaan mua leikkaukseen, ja kuulemma luultavasti noin yhdeksän pintaan alkaa itse leikkaus. Se kestää noin kaksi ja puoli tuntia, viimeistään puoliltapäivin sen pitäisi olla ohi. Sen jälkeen meen tietenkin heräämöön ja sieltä osastolle, minne Samuelkin sitten pääsee mua katsomaan joskus iltapäivästä. Varmaan sitten mun voinnin mukaan siirrytään hotellille yöksi.

Tarkoitus olisi tosiaan lähteä seuraavana päivänä eli perjantaina kotiin, ja niin siis lähdetäänkin, jos nyt mitään ihmeempää ei ole ilmennyt. Saadaan yhdeltä mun kaverilta kyyti Taysilta rautatieasemalle, ja sitten suunnataan junalla Helsinkiin ja kotiin. Siitä alkaakin sitten noin kuukauden mittainen sairasloma ja leikkauksesta toipuminen.

Musta tuntuu uskomattomalta, että mun elämän mullistava leikkaus voidaan tehdä kahdessa ja puolessa tunnissa. Siis sellaisessa superlyhyessä ajassa, jonka voisin viettää vaikka jumittamalla kotona, käymällä kahvilla ystävän kanssa tai neulomalla sukkia. Tietenkin koko leikkaus esivalmisteluineen, sairaslomineen ja kaikkineen on paljon isompi kokonaisuus, ja voisihan mun koko prosessin laskea tavallaan kuuluvan osaksi sitä. Mutta silti, se itse leikkausaika tuntuukin juuri tässä mittakaavassa kummallisen lyhyeltä.

Tämän takia oonkin yrittänyt ajatella, että mulla voi olla vaikka minkälaisia tunteita leikkauksen jälkeen. Oon odottanut mastektomiaa ihan hirveän paljon, aika on tuntunut pitkältä ja elämä on ollut välillä tosi tuskaista binderin ja sen aiheuttamien kipujen sekä dysforian kanssa. Ei oma mieli jotenkin osaa yhtään käsittää sitä, että leikkaus on tuollainen parituntinen juttu, jonka aikana sitä paitsi olen nukutettuna, joten en senkään vertaa ehdi tajuamaan mitä on tapahtunut. Tavallaan voisin kuvitella, että leikkaussaliin mennessä ja näkökentän pimentyessä mun tunnelmat olisi aika onnelliset; siinä vaiheessa on jo varmaa että pääsen leikkaukseen, se todella tapahtuu. Toisaalta herätessä ei voi yhtään tietää miltä tuntuu. Voi olla paha olo, voi olla kipuja, mutta ennen kaikkea oma keho on pysyvästi erilainen. Ja vaikka sitä on odottanut, vaikka tämä asia on sellainen joka mun vain täytyy käydä läpi, niin tunnelmat voi silti olla hyvin monenlaiset. Koen, että on tärkeää tiedostaa se jo etukäteen.

Samalla en osaa olla ajattelematta, että ihan pian se mun suurin unelma on totta. Mulla on koko elämäni ollut sellaisia "onnellisuusajatuksia" joita ajattelen ennen nukkumaanmenoa. Ne on tietenkin vaihdelleet matkan varrella, ne on voineet olla vaikka kiva retki johonkin, jonkun tärkeän ihmisen kohtaaminen ja läheisyys, mukava tapahtuma - ja nyt viime vuosina se hetki, kun herään mastektomian jälkeen ja mun rintakehä on mun. Ne on sellaisia ajatuksia, joita ajattelen kun on paha olla ja etenkin silloin jos en iltaisin saa unta muuten. Onnellisuusajatukseen on ihana nukahtaa. Välillä on tuntunut karulta, että onnellisin ajatus jonka saatan kuvitella, on se hetki kun herään sairaalassa. Tuntuu melkein epätodelliselta että se on kohta totta!

Moni ihminen on kysynyt multa, että jännittääkö mua. Oon vastannut, että ei vielä. Vaikka kyllä mua vähän jännittää. Kun ajattelen leikkausta, tulee sellainen jännitysolo kehoon. Sellainen lämmin hyvänolon tunne ja samalla pieni tärinä. Mua ei kuitenkaan varsinaisesti pelota. Esimerkiksi joku kanyylin pistäminen tuntuu vähän kurjalta ajatukselta, mutta loppujen lopuksi en ole uhrannut sille kovinkaan montaa ajatusta. Aikaisemmin mua kauhistutti ajatus kirurgin edessä paidatta olemisessa kun hän piirtelee leikkausta varten viivoja valmiiksi. Nyt se ajatus ei tunnu enää yhtään hurjalta, koska se on viimeinen kerta kun kukaan näkee mun rintakehää tällaisena. En osaa pelätä sitä että jotakin sattuisi tai että vaikka kuolisin, koska jos kuolen niin enpähän mä sitä itse tiedä. Sitä paitsi uskoisin, että ne on siellä sairaalalla aika hyviä elvyttämään. Ja hei, kuolenpahan onnellisena, tosi onnellisena. En voi itse vaikuttaa enää siinä vaiheessa siihen miten leikkaus menee, ja mulla on kyllä täysi luotto mun kirurgiin ja muuhun henkilökuntaan. Leikkaustulos on myös sellainen, johon mulla ei sillä tavalla ole vaikutusvaltaa, ja joka tapauksessa saan litteän rintakehän ja se on aina sata kertaa parempi vaihtoehto kuin nykytilanne. Ja jälkikäteen voidaan sitten korjailla jos sille on tarvetta.

Toipumisaika mua vähän jännittää. En tiedä tietenkään miltä musta tulee tuntumaan, onko kipuja ja kuinka väsynyt olen. Oon varautunut nukkumaan paljon ja pyytämään apua kaikkeen. Se avun pyytäminen voi kyllä olla mulle vaikeaa, ja se etten saa itse häärätä ja siivota ja käydä kaupassa. Toisaalta jos oon tosi väsynyt, niin ehkei se tunnukaan sit oikein miltään. Mutta näitäkään asioita ei voi oikein etukäteen tietää, joten en ole osannut stressata niistäkään vielä.

Tästä tuli nyt tällainen ihan supersekava postaus johon tajunnanvirranomaisesti vaan kirjoitin kaikenlaista mitä on mielessä. Mulla on viime aikoina ollut jotenkin tosi raskas ja vaikea olo, mutta leikkausajan saaminen kyllä piristi ihan hirveästi, ja elämässä on jotenkin hirveästi uusia värejä!