Mun koko maailma on muuttunut

Yritin ennen mastektomiaa pohtia miltä musta tuntuisi leikkauksen jälkeen. Jotenkin ajattelin, että luultavasti tunteet pyörii lähinnä ilon, onnen ja helpotuksen ympärillä, mutta samalla tiedostin myös, että näin iso elämänmuutos ja muutos omassa kehossa voisi aiheuttaa hyvin monenlaisia tunteita. Yritin valmistella itseäni siihen, että oma olo saattaisi yllättääkin, eikä kaikki ehkä olisikaan niin iloa ja onnea kuin ajattelin.

No, toistaiseksi kaikki on kyllä pitkälti ollut aika onnellista. Mun olo on helpottunut. Helpottunut siitä, että enää tätä ei voida ottaa multa pois. Mun keho on mun, eikä sen toteutuminen riipu enää siitä mitä mieltä joku lääkäri on mun painosta tai siitä miten koronavirus leviää. Mulla on tämä rintakehä ja se on ja pysyy. Siksi mun reaktio heräämössäkin varmaan oli niin tunteellinen; mä olin haaveillut siitä hetkestä kun herään leikkauksen jälkeen jo monta vuotta, ja kun vihdoin olin siinä hetkessä, tuntui että vuosien odottamisen loppumisen tuoma helpotus lähti purkautumaan (minkä lisäksi taisin siis toki olla aika vahvan lääkityksen vaikutuksen alaisena edelleen, mutta kuitenkin). 

Mietin paljon sitä, että vaikka vanha rintakehä tuntui väärältä ja aiheutti valtavaa dysforiaa, niin tuntuisiko uusi rintakehä sitten kuitenkaan heti automaattisesti omalta. Mutta tuntuu se! Tiedän kyllä, että paranemisen myötä se tulee vielä varmasti jonkin verran muuttumaan, mutta siinä se nyt kuitenkin on ja mulla on vain sellainen olo, että olen saanut jotain sellaista joka mulle kuuluukin. Ihan kuin olisin saanut kehoni takaisin, vaikkei mulla tällaista kehoa koskaan ole ennen ollutkaan.

Oon kärsinyt dysforiasta ja bindannut niin kauan, että ajattelin ettei dysforia jotenkin häviäisi ihan heti tai ainakin että tuntuisi oudolta jos sitä ei yhtäkkiä enää olisi. Mutta no, leikkauksen myötä kyllä hävisi dysforia, eikä se tunnu mitenkään oudolta. Tuntuu vaan siltä, että näin tämän olisi aina kuulunutkin olla, ja on vaan jotenkin täydellisen hyvä olo omasta kehosta juuri nyt.

Viime yönä nukahdin ajatukseen siitä, että ensi kesänä ehkä mennään taas Samuelin vanhempien luo juhannukseksi. Voin silloin olla pelkkä t-paita päällä kesälomalla, ilman binderiä. Voin mennä uimaan järveen. Voin nukkua helteellä paidatta. Voin kävellä niin pitkiä matkoja kuin haluan, eikä mun tarvitse enää laskea montako tuntia jaksan binderin kanssa liikkua kodin ulkopuolella.

Eilen illalla sain puettua t-paidan päälle. Ison yöpaidan, mutta silti. Sekin näyttää vaan niin hyvältä. Rintakehä on niin litteä, ja musta tuntuu että mä näytän kokonaan ihan erilaiselta! Tekee mieli vihdoin pitää ryhti hyvänä, ja haluaisin sovittaa jokaista paitaa joka mun kaapista löytyy. Allaolevan kuvan otin viime yönä kylppärissä kun kävin pesemässä hampaat. En vaan voinut lopettaa peilikuvalleni hymyilemistä.

Vaikeahan näitä tunteita on edes laittaa tekstiksi, ei jotenkin ole sanoja. Mutta ehkä voisin tiivistää kaiken sanomalla, että mun olo on onnellinen, helpottunut ja kokonainen. Rakastan itseäni, rakastan kehoani. Mun ei ole koskaan ollut näin hyvä olla. Mun elämä on niin hyvää, mun koko maailma on muuttunut.