Tänään mun mieli on ollut vähän jossain muualla kuin omassa arjessani, nimittäin yhden ystävän mukana. Oon tutustunut viime vuosina moniin transihmisiin, enimmäkseen transmiehiin, niin vertaistukiryhmissä kuin sosiaalisessa mediassakin, ja saanut sitä kautta paitsi vertaistukea, niin myös uusia ystäviä.
On helpottavaa tietää, että omassa elämässä on ihmisiä jotka ymmärtää niitä tunteita ja asioita joita itse käy läpi, ja toisaalta on vaan ihan uskomattoman vaivatonta jakaa asioita sellaisen ihmisen kanssa joka ymmärtää jo puolesta lauseesta miltä jokin asia tuntuu, koska on käynyt tai juuri käymässä itse läpi samaa. Tuntuu turvalliselta ja hyvältä tietää, että viestin päässä on joku joka tajuaa ja joka jaksaa keskustella näistä asioista.
Tänään oli yhden ystävän suuri päivä, samanlainen suuri päivä kun mulla oli Tampereella lähestulkoon tasan seitsemän kuukautta sitten, ja siksi mun ajatukset on pyörineet paitsi siellä tämän päivän tapahtumissa, myös mun omassa mastektomiassa. Se päivä muutti mun elämän, ja olen edelleen kiitollinen siitä miten hyvä kokemus se koko leikkauspäivä oli. Muistelen sitä edelleen lämmöllä.
Varmaan vajaa vuosi ennen mun omaa mastektomiaa oli yhden mun toisen tutun leikkauspäivä. Hän päivitteli someen päivän kulkua, ja se oli mun mielestä samalla ihan parasta ja ihan hirveää. Oli hienoa saada elää mukana leikkauspäivässä, koska kaikki mastektomiaan liittyvä oli jotain sellaista josta itse oli haaveillut niin kauan. Olin samalla tosi onnellinen siitä että jonkun muun elämäämullistava päivä oli silloin, mutta samalla olin ihan sekaisin ja mulla oli tosi paha olla. Tuntui pahalta, että joku muu sai juuri sen mitä mä kipeiten tarvitsin. Että jonkun muun mastektomia tapahtui sillä aikaa kun mä nukuin päiväunia. Se tuntui epäreilulta, vaikka koko sydämestäni samalla olin onnellinen toisen ihmisen puolesta.
Tänään mut on kuitenkin täyttänyt vaan suuri ilo ja onnellisuus. Olen onnellinen itselleni tärkeän ihmisen puolesta, mutta se onni on jotenkin niin erilaista kun tietää ihan täsmälleen miten tärkeää tämä on, kun muistaa sen oman tunteen leikkauksesta heräämisen jälkeen. Oma leikkauspäivä palaa mieleen hetki hetkeltä ja pala palalta, tulee melkein nostalginen olo. Tuntuu epätodelliselta, että omasta mastektomiasta on kulunut vain seitsemän kuukautta, vähän yli puoli vuotta, kun samalla tuntuu siltä että oma rintakehä on aina ollut tällainen, tai ainakin sen olisi kuulunut olla. Saatan välillä katsoa kuvia jotka otin ennen mun mastektomiaa ja tunnen valtavaa irrallisuutta niitä kohtaan. En ymmärrä, että niissä kuvissa on mun rintakehä.
Myös omaa paranemisprosessia on ollut kiinnostava seurata. Tai siis mähän paranin ihan loistavasti ja kaikki on mennyt hienosti. Myös henkisesti mulla on ollut tosi hyvä olla koko ajan, rintakehä on tuntunut vaan ihanalta ja omalta. Samalla mulla kuitenkin kesti tottua siihen. Vei aikaa ymmärtää, että voin turvallisesti taas nukkua kyljelläni, että voin liikkua vapaasti, ettei tarvitse yhtään enää miettiä onko joku venytys tai nosto liikaa. Vielä tammikuussa kun aloitin työt, mä jouduin vähän varomaan mitä kaikkea teen, ja mun leikkaushaavakin vähän aukesi ihan ensimmäisten työpäivien aikana. Tuntui epävarmalta nostella lapsia töissä tai kurotella tavaroita kaapin päältä.
Nyt uskallan kuitenkin luottaa siihen että jaksan ja pystyn, rintakehää tai arpia ei tarvitse enää varoa. Lisäksi tuntuu, että olen tottunut arpiini, oppinut tuntemaan ne pikkuhiljaa. Mua ei missään vaiheessa ole häirinnyt ajatus siitä että mulla on koko rintakehän pituiset arvet, mutta jotenkin silti vei aikaa tutustua niihin ja siihen miltä ne nyt sitten näyttää. Toki arvet muuttuu ajan saatossa vielä.
Yksi asia, joka mua varmaan jotenkin irtaannutti mun arvista oli se, että niissä ei ollut oikeastaan tuntoa. Vieläkin mun rintakehässä on tuntopuutoksia, mutta ei enää niin paljoa. Aloin tässä keväällä joskus käyttämään arpigeeliä ja siinä mukana tuli sellainen rulla jolla arpia voi rullailla ennen geelin levitystä. Etenkin se rullailu on auttanut mua tosi paljon siinä tunnon palaamisessa ja jotenkin myös siinä että ne kohdat kestää kosketusta. Samalla tulen myös itse katsoneeksi arpia tosi paljon päivittäin, ja ehkä myös jotenkin se niiden vielä tarkempi hoitaminen on ollut terapeuttista.
En siis missään vaiheessa ole hävennyt tai inhonnut mun arpia tai toivonut ettei niitä olisi. En todellakaan, nehän mahdollistaa mulle elämän. Jotenkin vähän samaan tapaan kuin oon miettinyt että haluaisin jonkun prosessiin tai ehkä mahdollisesti testosteronihoitoon liittyvän tatuoinnin, on nuo arvet tavallaan juuri kuin sellainen tatuointi, merkki kehossa, joka kertoo visuaalisesti mun tarinaa. Se on mun mielestä ihana ajatus, ja voin kyllä koko sydämestäni sanoa, että mun rintakehä on ehdottomasti yksi mun lempikohdista kehossani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti