Vähemmistöstressistä

Vähemmistöstressi on termi joka on tullut vastaan monta kertaa, ja varsinkin aluksi mietin että mitähän se edes tarkoittaa, ja mun oli tosi vaikea ymmärtää mitä se oikeastaan on. Viime viikolla kävin Mielenterveysmessuilla, ja osallistuin siellä Setan pitämään tietoiskuun sateenkaari-ihmisten mielen hyvinvoinnista. Sielläkin puhuttiin vähemmistöstressistä, ja vaikka tässä vaiheessa hahmotin jo aika hyvin mitä se voi pitää sisällään, niin jotenkin mun ajatuksia selkeytti hirveästi tuo tietoisku ja siellä hyvin yksinkertaistettu määritelmä vähemmistöstressistä. Nyt istuin tämän loppuviikon koulussa, ja eilen tuli ihan pakottava tarve googlailla asiaa vielä vähän lisää. Näin mä kirjoitin muistiin: 

Vaikka mun läheiset on pääsääntöisesti suhtautuneet mun transsukupuolisuuteen (ja aikanaan seksuaalivähemmistöön kuulumiseen) hyvin, koen mä kuitenkin kärsiväni vähemmistöstressistä, ja se ehkä jotenkin selkeytyi ja korostui mulle erityisesti nyt näiden koulupäivien aikana. Mä en koe, että kokisin syrjintää kenenkään yksittäisen ihmisen taholta, vaan että tämä maailma, sen rakenteet, oletukset ja normit on syrjiviä mua kohtaan transsukupuolisena ihmisenä. 

Oon viime aikoina kokenut koulupäivät tosi raskaiksi, siis oikeastaan koko syksyn, tai viimeisen vuoden. Pidän koulusta, pidän opiskelemastani alasta, mun mielestä meillä on kiva ryhmä, mulla on koulussa hyviä kavereita ja asiat sujuu ihan hyvin. Näyttää siltä että olen valmistumassa aikataulussa, nautin opinnoista, saan ihan hyviä arvosanoja enkä ole koskaan ajatellut että haluaisin esimerkiksi lopettaa koulun kesken. En ennen kuin nyt. 

Tuntuu että tätä asiaa on tosi vaikea selittää auki. Odotan usein koulupäiviä innolla, sitä että pääsen tapaamaan kavereita ja istumaan tunneille. Tykkään opiskelusta ihan oikeasti, ja musta on kiva oppia uutta aiheista jotka oikeasti kiinnostaa, ja yleisesti ottaen tällä alalla mua on kiinnostaneet ihan kaikki kurssit, toiset toki enemmän ja toiset vähän vähemmän. Mua ei edes haittaa matkustaa montaa sataa kilometriä Helsingistä opiskelupaikkakunnalleni, vaan jotenkin sekin on tuntunut ihan mukavalta vaihtelulta ja vanhassa kotikaupungissa on kiva vierailla säännöllisesti. Pidän siitä tunteesta että koulu ihan rakennuksenakin on mulle tuttu, tiedän miten ruokalassa toimitaan ja missä mikäkin luokkatila sijaitsee. 

Silti oon huomannut, että stressitila nousee aina päivä päivältä koulupäivien aikana, ja viimeisenä päivänä olo on jo melko sietämätön. Mullahan on vain noin kolme koulupäivää kuukaudessa, koska opiskelen monimuotoryhmässä, ja siksikin tuntuu vähän tyhmältä valittaa. Silti, koulu on niin täynnä asioita jotka ahdistaa ja stressaa, että mun olo on tosi kuormittunut, ja vaikka monet niistä asioista on yksittäin ja näennäisesti pieniä, niin ne tuntuu yhdessä tosi suurelta ja raskaalta. Lisäksi ne heijastuu myös mun kaikkeen muuhun elämään kodin ulkopuolella, ja ehkä se siksikin tuntuu raskaalta. 

Tällaisia stressitekijöitä voisi olla esimerkiksi väärinsukupuolittamisen pelko ja oikean vessan löytäminen. Jotenkin havainnollistaakseni sitä miltä musta tuntuu, mä voisin kertoa vähän miten mun koulupäivä saattaa käytännössä mennä. 

Meen aamulla kouluun, yritän löytää sopivan paikan luokasta ja toivon että mun tutuimpien ihmisten vieressä on vielä tilaa. Tuntuu vaikealta istua vieraamman ihmisen viereen joka ei ehkä tiedä mun prosessista ja saattaisi siksi sukupuolittaa väärin. Yleensä se tutumpi ihminen onneksi löytyy ja olen helpottunut. 

Tunnit alkaa ja toivon, ettei tarvitse puhua mitään yhtäkkiä. Mua ahdistaa mun ääni ja mua ahdistaa muutenkin puhua luokkakavereiden kuullen. On melkein mahdotonta että puhuisin jos en ole saanut etukäteen valmistella sitä mitä aion sanoa. Toivon, että jos meidät jaetaan ryhmiin, niin mulla olisi edes yksi tuttu ihminen taas siinä ryhmässä, koska haluaisin varmistua siitä että edes joku jollakin tasolla ymmärtää ja on ainakin joku joka ei sukupuolittaisi väärin. 

Yleensähän tunnit siis menee ihan hyvin. Ei kukaan opettaja sosiaalialalla oikeasti varmaan olisi niin ajattelematon että jakaisi luokan miehiin tai naisiin. Eihän? Eikä kukaan sanoisi ääneen oletuksiaan mun, tai kenenkään, sukupuolesta. Toivon ainakin niin. Nykyään kukaan ei varmaan oikein edes muista mun vanhaa nimeä, ja se on valtava helpotus, joskin tänään juuri yksi luokkakaveri käytti sitä vahingossa. En mä ole vihainen, sehän oli vahinko, mutta mun korvissa alkoi humista enkä muista muutamaa hetkeä sen jälkeen, alkoi itkettää ja olisin halunnut paeta paikalta. Ja nyt tiedän ettei sekään pelko ole turha. 

Oppitunneilla on ollut tänä syksynä paljon case-muotoisia tehtäviä. On siis yleensä perhe, jonka elämässä on jonkinlainen tilanne joka meidän pitäisi yrittää ratkaista. Perhe koostuu yleensä äidistä, isästä ja lapsista, lapsettomasta mies-nais-pariskunnasta tai yksinhuoltajaäidistä lapsen kanssa. Tänä syksynä poikalapsi oli loukkaantunut mönkijäonnettomuudessa, perheen isä rakennustyömaalla, lapsella oli yksinhuoltajaäiti ja toisen perheen äiti oli töissä leipomossa. Stereotyyppistäkö? Nojoo. 

Välillä ahdistun siitä ajatuksesta, että kaikki on niin cis-heteronormatiivista. Se tuntuu oudolta, se ei ole totuus mun elämästä. Toki heterot ja cisihmiset on enemmistöä, mutta myös me muut ollaan olemassa. Sosiaalialalla voi tulla vastaan ihan kuka tahansa, ja jos jo minä sosiaalialan opiskelijana, yhtenä massaan hukkuvana opiskelijaryhmän jäsenenä, ahdistun näin paljon kuvitteellisten henkilöiden case-tapauksista, miten paljon ahdistuisikaan esimerkiksi sukupuolivähemmistöön kuuluva tyyppi jolla olisi suuri elämänkriisi päällä ja hän apua hakiessaan törmäisi ensimmäisenä vääriin ja syvälle satuttaviin oletuksiin sukupuolestaan sekä suhdemuodostaan. Toivon koko sydämestäni ettei kukaan joutuisi kokemaan tällaista, mutta samalla olisi hölmöä olettaa että niin ei tapahtuisi, kun tulevia sosiaalialan ammattilaisia ei kouluteta tiedostamaan ihmisten moninaisuutta tässä suhteessa lähestulkoon ollenkaan. 

Mä toivon ihan jokaisen tunnin alussa ja aikana että esimerkit ei olisi kovin ahdistavia, sukupuolittavia tai stereotyypioita ruokkivia. Usein ne on, ja se kuormittaa mua entisestään. 

Surullista on se, ettei kukaan edes tajua. Suurin osa kuuluu enemmistöön. Eikä se tietenkään ole heidän vikansa, mutta mua harmittaa että moninaisuus jopa meidän sosionomiopinnoissa suljettiin sinne moninasuuskurssille jonka opettaja sanoi että hänen mielestään on vain tyttöjä ja poikia. Pakollinen moninaisuus oli käsitelty, ja sitten se unohdettiin. Kyllä mut hyväksytään ja mua kohdellaan ihan hyvin, mutta kukaan ei silti ajattele asiaa sen enempää. Kukaan ei tajua, että tää voi olla vieressä istuvan ihmisen elämä eikä joku kaukainen tieto oudoista perheistä tai ihmisistä. Että mulle tämä ei ole outoa eikä vähemmistöt edusta mulle jotain satunnaista ihmisryhmää, vaan mä olen juurikin yksi "niistä" vähemmistöön kuuluvista joiden elämää tämä on. Ja sekin on ihan tavallista elämää. 

Koulussa stressaan myös vessoista. Stressaan toki aina julkisista vessoista vähän, mietin missä on turvallista käydä enkä käy vessassa mielelläni uusissa paikoissa. Vaikka oon aika hyvin rohkaistunut käyttämään miesten vessoja, niin koulussa se ahdistaa edelleen vaikka välillä niin teenkin. Meidän koululla on yksi (sellainen josta mä tiedän) tavallaan sukupuolineutraaliksi merkitty vessa (tavallaan siksi, että siinä on mies- ja naissymbolit ovessa, eli ei se ei-binäärisiä ihmisiä huomioi, mutta no). Se on inva-vessa, ja toki muutkin inva-vessat on sukupuolineutraaleja ja ne on onneksi meidän koulussa auki eli saavutettavissa muulloinkin kuin pyydettäessä. 

Usein inva-vessoihin on vaan pitkä jono. Mä en tietenkään voi tietää miksi ihmisten tarvitsee päästä sinne, ja ehkä jokaisella jonottajalla on siihen syynsä. Rohkenen kuitenkin epäillä, että se syy usein on mukavuus tai yksityisyydenhalu. Eikä siinä mitään, jos ei jonoa ole, mutta kun sitten on meitä jotka ei jonoteta sinne "huviksemme", vaan siksi että meillä ei ole muita vaihtoehtoja. Mun kahvitauko on mennyt useasti siihen että jonotan siihen yhteen ainoaan vessaan, ja välillä se harmittaa. 

Tuntuu mahdottomalta kuvailla sitä miksi mua niin ahdistaa. Usein musta tuntuu, että mun täytyisi kertoa kaikille vähemmistöistä ja esimerkiksi sukupuolen moninaisuudesta (ja tiedostan toki, että moninaisuus on paljon muutakin kuin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt, mutta ne nyt on aiheet mitkä mua eniten henkilökohtaisesti koskettaa). Tuntuu, että täytyisi oikeasti herätellä ihmisiä, ja jos en mä sitä tee niin kuka sitten? Samalla se tuntuu kauhean raskaalta ajatukselta. En haluaisi valittaa, enkä haluaisi että ihmiset vaivaantuu mun seurassa tai miettii ettei mun kanssa voi puhua mistään ilman pelkoa siitä että loukkaannun. Mutta kyllä mä haluaisin käydä koulua rauhassa ja olla stressaamatta siitä milloin tulee seuraava isku vyön alle. Oon myös välillä vähän väsynyt olemaan elävä esimerkki, vaikka näistä aiheista ihan mielelläni puhunkin, omilla ehdoillani. 

Välillä mä mietin että mun pitäisi vaan olla hiljaa. Mulla olisi kyllä paljon sanottavaa, mutta välillä kyseenalaistan itsenikin. Ehkä mä en olekaan totta, ehkä ihmiset todella pahastuisi siitä jos mä puhuisin. Ehkä mun pitäisi olla kiitollinen siitä mitä mulla nyt on ja tyytyä siihen. Ehkä mun pitäisi olla hiljaa ja arvostaa sitä että mulla edes on kavereita eikä säikyttää niitä pois puhumalla. Mistään. Ehkä mun pitäisi olla näkymätön ja vain selviytyä. 

Mutta mun on tosi paha olla. Vapaa-ajalla, ja etenkin kotona ihanassa sateenkaarikuplassa jossa saan elää, mun on helpompi olla. Tunnen itseni normaalimmaksi, tuntuu että mua ymmärretään ja ettei mun samalla tavalla tarvitse todistella mitään. Vaikka pidän opiskelusta, niin koulu on mulle haastavaa jo ihan siksi että ylisuoritan kaiken. Nyt tuntuu, että mun pitäisi suoriutua yhtä hyvin, vaikka meinaan koko ajan hajota, ja joudun koulupäivien ajan aamusta iltapäivään aina pelkäämään mitä seuraavaksi tapahtuu. 

On tosi vaikeaa sanoa asioista, joita toiset ei tee tahallaan. On vaikeaa huomauttaa jostain mitä joku jättää tekemättä. Ja on vaikeaa puolustaa vähemmistöjen oikeuksia, kun ne on omakin elinehto siinä samalla. Ja varmaan siksi, tai muun muassa siksi, mulla on tällainen jatkuva stressitila päällä. Haluaisin tehdä asioita paremmiksi, mutta olen niin loppu niihin pieniin neulanpistoihin joita päivän aikana satelee ja ne muuttuu sietämättömäksi tökkimiseksi, että mä en vaan pysty enkä jaksa. Kannan syyllisyyttä siitä, ja näin oravanpyörä ja pysyvä stressitila on valmis. 

En mä nyt tiedä osasinko kuvata vähemmistöstressiä, mutta ehkä tämän tekstin pohjalta voitte ymmärtää miten se mun elämässä ilmenee ja mikä sitä ruokkii. Sen vielä halusin sanoa, että kaikki nämä olotilathan on periaatteessa seurausta siitä että mua ei nähdä sellaisena kuin olen, vaan päivästä toiseen olen väärien oletusten kohteena. Tämäkään ei oikeastaan ole kenenkään yksittäisen ihmisen vika, mutta olisi tärkeää pyrkiä muuttamaan näitä sisäistettyjä oletuksia silloin kun kohdataan toisia ihmisiä ja opetella pois niistä. 

Olisi kiva kuulla myös teidän tätä lukevien ajatuksia siitä mitä tämä aihe herättää, tai minkälainen käsitys teillä on siitä mitä vähemmistöstressi voi olla. Mua pelottaa julkaista tätä, koska ehkä mä olenkin väärässä, kukaan ei ymmärrä ja mä en saisi tuntea näin ja valittaa. Mutta julkaisen tämän silti, koska mun mielestä tästäkin on tärkeä puhua.