Miesten ryhmässä

Kävin tänään Transtukipisteen miesten ryhmässä. Vaikka oon käynyt Transtukipisteellä ennenkin, niin tähän mennessä mulla on ollut sinne vaan yksilökeskusteluaikoja. Mun työntekijä sieltä kuitenkin suositteli, että voisin mennä tuohon miesten ryhmään. Oon aina ajatellut että nojoo, kyllähän sitä voisi, mutta käyn sen verran paljon paikoissa joissa tapaan ihmisiä (lähinnä seurakunnan jutuissa), että luulin etten kaipaa enempää ryhmätilanteita elämääni. 

Tänään kuitenkin päätin mennä. Mua pelotti tosi paljon etukäteen, etenkin siksi että julkisesti puhuminen, vieraat ihmiset, ihmisjoukot ja sosiaaliset tilanteet on mulle tällä hetkellä tosi haasteellisia. Pelkäsin että saan paniikkikohtauksen tai etten pääse pois jos tilanne käy liian ahdistavaksi. Pelkäsin menoa miesten ryhmään, koska kaikkialla muualla mut oletetaan aina väärin, ja vaikka tiesin että tuolla vääriä oletuksia ei tehdä, niin siitä huolimatta se pelko on kauhean vahva jos pitää kohdata uusia ihmisiä. Pelkäsin että joku ajattelisi että ei munnäköisen ihmisen kuulu olla miesten ryhmässä.

Kun astuin sisään siihen huoneeseen jossa suuri osa ihmisistä jo oli, mut valtasi saman tien valtava helpotus. Tiesin että kuulun sinne, tiesin että mua ei oletettaisi väärin, tiesin että saisin olla siellä, ja miten hyvältä tuntuikaan että miesten ryhmä on nimenomaan se paikka mihin mä kuulun. En mä osaa selittää, mutta se tuntui vaan tosi hyvältä. 

Ryhmässä keskusteltiin asioista joita kävijöiltä nousi esiin. Ryhmä kesti kaksi tuntia, ja kävijöitä oli runsaasti, enemmän kuin mä olin odottanut ja enemmän kuin siellä ilmeisesti yleensä on. Musta oli vaan huikeeta kuunnella muiden sanomisia, itse olin etukäteen päättänyt olla pakottamatta itseäni puhumaan yhtään mitään, mutta jotenkin koko tilanne oli niin turvallinen että jopa mä käytin oman puheenvuoroni. Korvissa toki humisi ja tunsin kuinka mulle tulee kuuma, kädet hikoaa, jalat puutuu ja puna nousee poskille, mutta puhuin silti enkä edes mennyt paniikkiin. 

En mä jotenkin osaa selittää tätä oloani. Oli vaan hetken aikaa sellainen olo, että mä en ole sen huonompi ihminen kuin kukaan muukaan, että mä en ole outo, tyhmä, hankala, vääränlainen tai sairas. Tuli sellainen olo että mä kuulun johonkin, että mä en olekaan näkymätön, että mä saan olla juuri tätä mitä mä olen. Alkaa itkettää kun kirjoitan tätä, jotenkin tuo kokemus oli mulle niin vahva. 

Koko kotimatkan oli kerrankin sellainen olo että kiva olla julkisella paikalla. Että kyllähän mä olen mies, ja se ei ole mun syytä jos joku ei näe mua sellaisena kuin olen. Että mä saan olla, ja että mä todella olen olemassa. En mä tiedä kauanko tätä oloa jatkuu, mutta mä todella tarvitsin tätä. Vertaistuen merkitystä ei kyllä todellakaan koskaan saisi vähätellä. 

Muuten mulla on ollut ehkä vähän haastavia viikkoja ja kuukausiakin, kaikki on ollut tosi ahdistavaa ja vaikeaa, myös prosessiin ja muhun itseeni liittyen. Tarvitsin juuri tällaisen vahvistuksen sille että kyllä asiat menee eteenpäin, ja jos ei mene, niin sitten on muitakin jotka on samassa tilanteessa. Oli oikeasti huikeaa luoda katseensa huoneen yli ja nähdä pelkästään ihmisiä jotka on samassa tilanteessa ja tsemppaa mua täysillä, vaikka en edes kertoisi itsestäni mitään enkä tuntisi ketään. 

(Ja jos asiat menee suunnitellusti, niin mulla on kahden kuukauden päästä transsukupuolisuusdiagnoosi!)