Olen liian väsynyt taistelemaan

On Pride-viikko. Tämän vuoden Pride-viikko on erilainen; hiljaisempi, haikeampi ja etäisempi. Toisaalta koko vuosi on ollut monelta osin sellainen, joten ehkä tämä sopii teemaan. Iloitsen kaupungilla kulkiessani liehuvista sateenkaarilipuista, tulee toiveikas olo. Samalla mikään ei tunnu turvalliselta, edes se että sateenkaarilippuja liehuttelevat tahot puolustaisivat jos joutuisin vihapuheen kohteeksi tai muulla tavalla vaaraan. 

Monella tavalla tunnen kyllä itseni näkyväksi. Viimeisen vuoden aikana olen saanut äänen, sukupuoleni on vihdoin juridisesti vahvistettu ja kadulla kävellessäni uskallan luottaa siihen, että tulen nähdyksi oikein, miehenä. Samalla moni kipeä tunne puskee pintaan nyt kun kaikki on aika hyvin. Tuntuu raskaalta yrittää panostaa omaan somesisältöön Pride-viikon kunniaksi, ja samalla mielessä painaa huoli siitä, että tämäkin viikko loppuu pian. Sateenkaariliput vedetään alas saloista ja viikataan kaappiin taas vuodeksi.

Kävin tänään kirkossa, käyn siellä aika usein. En koe aina olevani kirkossa turvassa, mutta tänään tuntui erityisen paljon siltä, että kirkossa oli minullekin paikka. Tunsin itseni nähdyksi ja arvostetuksi, tunsin itseni näkyväksi. Itkin saarnan aikana, kävin ehtoollisella ja lähdin ystäväni kanssa yhtä matkaa hyvillä mielin (mutta vähän herkässä olotilassa) kohti kotia.

Kotona söin iltapalaa ja katsoin Netflixiä. Seurasin Facebook-keskustelua sateenkaari-ihmisiä vastaan kohdistetusta vihapuheesta, samaistuin postaukseen hengellisen väkivallan vaikutuksista, tykkäilin Instagramissa Pride-päivityksistä ja lopulta kuuntelin hengellisestä väkivallasta tehtyä kirkkomusiikkia. Rapsutin koiria, halasin poikaystävääni, jaoin vanhoja valokuvia kämppiksen kanssa, nauroin, puin villasukat jalkaan ja lopulta hajosin.

Olen ihan valtavan väsynyt. Niin väsynyt, että yhtäkkiä tuntuu etten jaksa pitää itseäni pystyssä.

Olen väsynyt siihen, etten edes itse enää tunnista kohtaamaani väkivaltaa, koska olen kohdannut sitä niin paljon. Olen väsynyt siihen, että vähättelen kokemaani syrjintää. Olen väsynyt siihen, etteivät ihmiset kanna sananvapautensa tuomaa vastuuta. Olen väsynyt siihen, etteivät asiat muutu. Olen väsynyt siihen, että silloinkin kun tunnen oloni kaikkein turvallisimmaksi, en koe olevani turvassa. Olen väsynyt siihen, että kerta toisensa jälkeen minut saa kirkossa itkemään se että saan olla siellä.

Olen väsynyt siihen että minua syrjitään ja satutetaan.
Olen liian väsynyt taistelemaan.