Tänään tuli kuluneeksi tasan kolme kuukautta mun leikkauksesta. Se tuntuu jotenkin suurelta etapilta; puolet puolesta vuodesta. Mun parantuminen on sujunut uskomattoman hyvin koko ajan. Heti leikkauspäivästä lähtien kaikki meni suunnitelmien mukaan; leikkaus sujui hyvin, mulla ei ollut kipuja, paraneminen eteni kuten kuuluikin ja nyt tuntuu hassulta edes ajatella että vielä kolme kuukautta ja yksi päivä sitten leikkausta ei oltu vielä edes tehty.
Vaikka kaikki meni hyvin ja mulla on ollut hyvä olla niin fyysisesti kuin henkisestikin koko ajan leikkaukseen sekä paranemiseen liittyen, on tämä kuitenkin ollut varsin tunteikas prosessi. Musta tuntuu, että oon tosi usein kirjoittanut siitä, miten en edes osaa laittaa tunteitani sanoiksi, miten kaikki tämä mitä koen on jotenkin niin suurta ja elintärkeää että sen sanoittaminen on vaikeaa.
Mulla on heti leikkauksesta lähtien ollut sellainen olo, että tämä rintakehä on tosi oma. En oo kokenut mitään vierauden tunnetta sitä kohtaan, vaikka olin senkin kaltaisiin tunteisiin leikkauksen jälkeen varautunut. Oon ollut täynnä niin suurta onnea, että on tuntunut ettei se tunne mahdu muhun, ja oon kokenut oloni niin oikeaksi ja kokonaiseksi etten ole osannut selittää sitä. Vaikka kaikki on tuntunut oikealta ja mun on ollut hyvä olla, on mulla edelleen myös totuttelemista kaikkeen siihen mitä tämä uusi rintakehä mulle mahdollistaa.
Uudet mahdollisuudet on tietenkin hyvä asia. On ihanaa tietää, että ensi kesänä voin mennä uimaan, ja on uskomatonta tajuta, että tämä leikkaus antoi mulle mahdollisuuden aloittaa kokopäivätyöt tammikuun alussa. Saatan yhtäkkiä havahtua siihen, että mun ei tarvitsekaan valmistautua kotoa poislähtöön pitkää aikaa binderiin sulloutuen tai saatan iloita siitä miten helppoa on kun voi kävellä ja olla liikenteessä ihan niin kauan kuin oikeasti jaksaa, ei niin kauaa kuin jatkuva bindauskipu juuri ja juuri antaa myöten.
Samalla tässä on aika paljon kaikkea uutta, kaikkea niin ihanaa, että välillä musta tuntuu että pakahdun. Tuntuu, että haluaisin pysähtyä, kellua paidatta jossain veden pinnalla ja ajatella tätä kaikkea hyvän tovin vailla velvollisuuksia mistään muusta. Joskus mahdollisuuksia on pulpunnut jostain mielen syövereistä niin paljon, että niiden mukana on ollut vaikea pysyä ja kaikki on tuntunut ylitsevuotavalta. Ihanalta, mutta ylitsevuotavalta, ja se on joskus ollut aika paljon. Enkä halua että kukaan käsittää väärin; oon kokenut elämäni suurimpia onnentunteita ja aivan varmasti nauttinut siitä. Mutta niin mahtava kuin tämä matka onkin ollut, on vahvojen tunteiden, onnellistenkin, ryöpytyksessä oleminen omalla tavallaan uuvuttavaa.
Siksi olen iloinen siitä että aika kuluu ja sen myötä elämä tasaantuu. Ilo pirskahtelee arkipäiviin kun muistan työpaikalla lasten kanssa juostessa että voin oikeasti juosta ihan niin paljon kuin haluan tai kun vaihdan yöpaidan päälle iltaisin ja nukahdan käsi juuri oikealta tuntuvan rintakehäni päällä. Olen kiitollinen siitä että voin hengittää syvään eikä peiliin katsominen enää ahdista. Ihan viimeisten päivien aikana olen iloinnut erityisesti siitä, että kun kuljetan sormeani rintakehän pitkiä arpia pitkin, tunnen itseni tosi kokonaiseksi. Monta kertaa kuluneiden vuosien aikana oon miettinyt, miten mut pitää rikkoa, jotta mut voidaan korjata kasaan. Nyt mä vihdoin olen tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti