Nyt helmikuun lopussa tuli kuluneeksi sekä 1,5 vuotta siitä kun aloitin testot että neljä kuukautta mastektomiasta. Oon koko prosessini ajan pyrkinyt dokumentoimaan tätä ihmeellistä matkaa paitsi kirjoittamalla, niin myös valokuvaamalla. Välillä tuntuu, ettei kuvaamisessa ole mitään järkeä, kun kaikki mahdolliset kuvausideat on jo käytetty, ja vaikka toki ajan saatossa olen paljon muuttunut, niin enää ei testojen tuomat muutokset ole kovin valtavia tai dramaattisia, ja siksi kuvat meinaa toistaa itse itseään. Tartuin kuitenkin kuvaushaasteeseen ajatellen, että vaikka sitten muutaman kuukauden välein kuvaisinkin näennäisesti hyvin samankaltaisia kuvia itsestäni, on sekin dokumentointia ja vaikkapa joskus vuosien päästä voi tuntua tärkeältä, että ne kuvat kuitenkin on olemassa.
Mulla oli tänään hyvä olla. Olin nukkunut hyvin, ulkona on keväistä ja paistaa aurinko, elämässä on moni asia valtavan hyvin. Kuvaaminen osoittautuikin tosi mukavaksi touhuksi tällä kertaa, kuvat tallentui kameran muistikortille varsin vaivattomasti.
Siirsin kuvat koneelle tarkempaa tarkastelua ja käsittelyä varten, ja jotenkin liikutuin. Valokuvat on ihan valtavan voimakas keino käsitellä asioita, tehdä näkyväksi itseä ja päästä kosketuksiin jonkin sellaisen kanssa, jonka olemassaoloa ei välttämättä muutoin havaitsisi ollenkaan. Nytkin kävi vähän niin. Tai siis kuvat onnistui kivasti, mutta sen lisäksi tuntui että ne teki näkyväksi jotakin sellaista jota en ollenkaan osaa laittaa sanoiksi. Ajatus kuvien taustalla mulla oli puhtaasti se, että haluaisin kuvata itseäni sellaisena kuin nyt olen.
Ensimmäisen vuoden ajan testojen aloittamisen jälkeen päivitin tänne testokuulumisia joka kuukausi. Aluksi muutokset olikin niin nopeatahtisia ja suuria, että kirjoitettavaa tuntui hyvin riittävän joka kuukausi, ja raportoin kaikesta mahdollisesta mielialoista karvankasvuun ja äänen madaltumiseen. Pikkuhiljaa muutokset tasaantui, eikä elämä ollut enää yhtä suurta muutosta. Tuli tasaisempi olo ja tuntui, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Ei se haitannut, koska tuntui myös siltä että nyt vihdoin onkin hyvä olla, en tarvitse enää enempää.
Mutta voi, olisinpa tiennyt. Tai kyllä mä tavallaan tiesin, tai olin kuullut muilta transihmisiltä, että vaikka ne radikaaleimmat ja huomattavimmat muutokset tapahtuu usein juuri silloin alussa, on paljon muutoksia vielä edessä. Olo tulee ihan eri tavalla tasaantumaan, parta (ja muutkin ihokarvat) jatkaa kasvuaan ja valloittavat uusia ihoalueita, kasvojen muoto miehistyy vielä pitkään ja siinä samalla elämä kuljettaa eteenpäin.
Testojen tuomat fyysiset muutokset on toki olleet ihan valtavia ja tärkeitä, niitä joita eniten odotin ja joiden tiesin vaikuttavan mun elämänlaatuun tosi paljon. Ja niinhän ne on tehneetkin.
Ennen testoja oli kuitenkin vaikea pistää sanoiksi sitä muutosta, joka on tuntunut kaikista korjaavimmalta. Tai kyllä mä koen, että esimerkiksi muutokset kehossa on kaikki korjanneet mua pala palalta. Niiden ansiosta mut on kuitenkin alettu aidosti näkemään omana itsenäni, miehenä, ja se on ollut se kaikista korjaavin kokemus. Se, että voin mennä paikkoihin ja tavata ihmisiä eikä mun tarvitse enää joka hetki pelätä ja ahdistua siitä etten tule nähdyksi.
Ennen prosessia mä olin aina tiennyt, että joku on pielessä. Kesti vuosia ennen kuin löysin oikeat sanat mun kokemukselle, ja vaikka löysin sanat, mulla kesti vielä pitkään siinä että osasin yhdistää ne itseeni ja uskalsin sanoa ne ääneen. Se levoton ja outo olo oli kuitenkin ollut mun elämässä läsnä aina. Niinäkin aikoina, kun oikeastaan kaikki elämässä oli näennäisesti hyvin ja koin olevani onnellinen, oli taustalla aina joku mun alaspäin vetävä voima, joku joka teki kaikesta levotonta ja epämääräistä. Odotin aina jotakin, mutten tiennyt mitä se oli.
Kun mä vihdoin aloitin oman transitioni; vaihdoin nimeni ja hakeuduin transpolille, mä en silti osannut yhdistää sitä levotonta oloa väärin nähdyksi tulemiseen ja sukupuoliristiriitaan. Ajattelin, että mulla ehkä on taustalla liikaa käsiteltäviä asioita, oon liian rikkinäinen. En uskaltanut ajatella, että korjausprosessi voisi kuitenkaan korjata sitä rikkinäisyyttä, vaikka koinkin sen ehdottomasti oikeaksi tieksi itselleni.
Ja ei, eihän se tietenkään ole korjannut kaikkia elämän osa-alueita tai parantanut sukupuolikokemukseen liittymättömiä traumoja. Samalla oon kuitenkin huomannut, että yllättävän moni asia liittyy jollakin tavalla sukupuolikokemukseen ja nähdyksi tulemiseen, ja yllättävän moni asia on prosessin myötä muuttunut ja helpottunut, vaikka alun perin olenkin saattanut ajatella ettei kaikella tuolla olisi mitään tekemistä tämän prosessin ja sukupuolen kanssa.
Jotenkin uskomattomalla tavalla se mun levottomuuden ja rikkinäisyyden kokemus on hiljalleen haalistunut tämän korjausprosessin myötä. Korjausprosessilla viitataan yleensä nimenomaan siihen, että korjataan tiettyjä asioita jotka kehossa tuntuu ihmisestä itsestään väärältä, mutta mä koen, että korjausprosessi on kaikessa rankkuudessaan myös korjannut mussa paljon enemmän kuin pelkästään mun kehon.
Muistan, kun sain transsukupuolisuusdiagnoosin, siitäkin tulee tänä keväänä kuluneeksi kaksi vuotta, ja pystyin vihdoin hengittämään vähän vapaammin. Tiesin, että se diagnoosi olisi avain mut vapauttaviin hoitoihin, tiesin että se oli se tavoite jota kohti olin kulkenut. En mä silti silloin, enkä testoja aloittaessani enkä edes vielä vuosi sitten puoli vuotta testoilla oltuani, osannut ajatella, miten vapaa ihminen voi olla ja miten oikealta voi tuntua vain olla olemassa.
Vaikka testojen aloittamisesta on nyt kulunut puolitoista vuotta, on mastektomiasta aikaa kuitenkin vain muutama kuukausi. Vaikka testot on parantaneet mun elämänlaatua huomattavasti, ja niin kauan kuin pidän vaatteet päällä, on huomattavimmat muutokset ulkonäössä nimenomaan testojen ansiota, olin mä tietyllä tavalla vielä tosi riippuvainen muista ja valmis taistelemaan aina siihen asti kun pääsin mastektomiaan. Ainaisessa taisteluvalmiudessa oleminen on raskasta, niin kuin on myös se, että tietää elämänsä riippuvan muista ihmisistä joita ei henkilökohtaisesti edes tunne.
Kun mastektomia oli ohi, mä pystyin vihdoin hengittämään vapaasti; niin fyysisesti kuin henkisestikin. Silloin tuntui, että olin kulkenut sen korkeimman ylitettävän esteen yli, vihdoin, ja päässyt perille. Perille sinne, missä saan vain olla, sinne missä saan olla vapaa ja elää. Musta oikeasti tuntui silloin, että mun koko maailma oli muuttunut, ja olihan se. Yhtäkkiä kaikessa oli uudet värit.
Prosessin aikana tärkeimmiksi voimavaroja tuoviksi tekijöiksi muodostuivat sellaiset turvalliset tilat, joissa sai olla oma itsensä. Tällaisia oli esimerkiksi vertaistukiryhmät, oma koti ja mut omana itsenäni näkevien läheisten seura. Edelleen koen, että nuo asiat ja ihmiset ovat tärkeitä, enkä mä edelleenkään koe kaikkia paikkoja tai ihmisiä itselleni turvallisiksi. Siitä huolimatta koen, että prosessin myötä monet esteet ei enää ole esteitä. Kun ennen pystyin toteuttamaan vapauttani vain rajatuissa tiloissa, on monet rajat nykyään ylitettävissä tai jopa kokonaan hävinneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti