Erosin koulusta ja vihdoin kerron miksi

 Tämän kirjoittaminen tuntuu vaikealta, en tiedä mistä aloittaisin. Aloitan alusta.

Aloitin sosionomiopintoni monta vuotta sitten. Olin tosi iloinen ja ylpeäkin siitä että pääsin kouluun ja sain opiskelupaikan juuri siitä koulusta ja ryhmästä josta halusin. Valitsin sosionomiopinnot, koska olin työskennellyt useamman vuoden päiväkodissa ja tykkäsin siitä: sosionomi-varhaiskasvatuksen opettajan tutkinto kuulosti täydelliseltä, koska sillä voisi tehdä töitä sekä varhaiskasvatuksessa että monessa muussakin paikassa. Ajattelin voivani hyödyntää niin koulutuksessa kuin tulevassa työssänikin monia vahvuuksiani.

Koulu alkoi ja kaikki meni varsin hyvin: sain kavereita ja tykkäsin opiskelusta. En ollut aiemmin opiskellut korkeakoulussa, mutta tunsin jotain pientä ylpeyttä siitäkin, että sain hyviä kurssiarvosanoja ja selviydyin oikeastaan ihan mallikkaasti opinnoissani eteenpäin. Lisäksi tein täysipäiväisesti töitä päiväkodissa, eikä se tuntunut olevan siinä vaiheessa mitenkään liikaa.

Tässä minä noin puoli vuotta opiskelleena.

Samoihin aikoihin kun opinnot alkoi, aloin myös kyseenalaistamaan omaa sukupuoltani. Varsin pian tiesin, että en ole nainen, ja pohdin miten itseni määrittelisin. Kävin ensimmäisen vajaan vuoden koulua vanhalla nimelläni, kunnes päätin vaihtaa nimeni ja ilmoittaa sen myös koulussa kaikille. En varsinaisesti tullut ulos kaapista, mutta uskon, että aika moni osasi päätellä jotakin jo tässä vaiheessa. Samoihin aikoihin hain myös lähetteen transpolille.

Nimenvaihto sujui koulussa mallikkaasti, mutta moni muu asia ei. Näennäisesti suhtautuminen oli kyllä hyvää, ja erityisen kiitollinen olen oman ryhmäni muille opiskelijoille, joista moni oli ihan korvaamaton tuki silloin kun en itse kyennyt pitämään omia puoliani. Mun opiskelukaverit oli monet huikeita tyyppejä jotka todella osasivat ja aktiivisesti halusivat olla mun puolella.

Jossain vaiheessa huomasin olevani tosi väsynyt. Kouluun oli vaikea mennä, aloin pitkästä aikaa saamaan vaikeita paniikkikohtauksia, en olisi halunnut puhua, en saanut nukuttua koulupäivien välissä ja kaikki oli hirveän raskasta ja vaikeaa. Ajattelin sen johtuvan dysforiasta ja siitä että prosessin tutkimusjakso on monille raskas vaihe elämässä. Nyt jälkikäteen ajateltuna se ei johtunut pelkästään siitä.

On totta, että transpolin tutkimusjakso on aika intensiivinen ja rankka rupeama, ja lisäksi kärsin myös pahasta sosiaalisesta ja kehollisesta dysforiasta noihin aikoihin. Siksi siellä koulussakin oli vaikea olla, kun jo pelkästään oma ääni ja muiden ihmisten seurassa oleminen tuntui sietämättömiltä. Yritin useampaan otteeseen sanoittaa ajatuksiani koululla eri ammattilaisille, mutta koskaan en oikein saanut mitään tukea tai apua.

Juttelin esimerkiksi koulupsykologille, oppilaitospastorille, tutoropettajalleni ja meinasin ottaa yhteyttä kuraattoriin, mutta kun hän sosiaalisen median tiliensä perusteella paljastui aika avoimesti Päivi Räsäsen kannattajaksi ja Aito avioliiton symppaajaksi, niin jätin kuitenkin sitten sähköpostin kirjoittamatta. Muutoin muhun suhtauduttiin ainakin näennäisen ystävällisesti, mutta samalla apua anellessani mulle kerrottiin esimerkiksi tarinoita omista homoystävistä melkein koko tapaamisen verran, todettiin että otan vaan kaiken varmaan vähän liian raskaasti ja käytettiin koko tapaaminen siihen, että mä koulutin aiheesta sukupuolivähemmistöt.

Avun saaminen tuntui mahdottomalta koulun taholta, vaikka kirjaimellisesti sekä sähköpostitse että kasvokkain kerroin, että mä nyt ihan oikeasti tarvitsisin apua, jotta etenisin näissä opinnoissani. Tuntui, että kaikkialla oli seinä vastassa. Yritin olla avoin, asetin itseni tosi haavoittuvaiseen asemaan, ja kuvasin esimerkiksi sitä, miten esiintymistilanteet aiheuttaa mulle tosi pahoja paniikkikohtauksia, kun dysforia omasta äänestä, kehosta ja olemuksesta on niin valtavaa ja ylitse vyöryävää. Että siellä luokan edessä tuntuu, etten saa henkeä.

Opettaja, jolle tämän kerroin, käski mut seuraavana päivänä luokan eteen, ja kun paniikin vallassa kykenemättömänä puhumaan poistuin luokasta, sain perääni ison kasan korvaustehtäviä, kun en kuulemma ollut osallistunut opetukseen. Se tuntui epäreilulta. Tuntui, että kaadun sen tehtäväpinon alle, kun olisin kaatunut varmaan muutenkin puhalluksesta tai katseesta. Tein ja palautin ne tehtävät kuitenkin.

Sellaisillakin kursseilla, joilla sai vain istua kuuntelemassa, oli toisinaan aika tukalaa. Meillä oli yksi kurssi, jonka nimi oli "Moninaisuus ja monikulttuurisuus sosiaalialalla", ja vaikka nimi itsessään on jo toki varsin "nyt oikeesti mitä ihmettä" -tasoa, niin odotin tuota kurssia kuitenkin tosi paljon. Olin aiemmin nähnyt, että toisella kurssin opettajista oli laukussaan sateenkaaripinssi ja ajattelin, että tämä olisi nyt se mun kurssi, se jossa saisin olla paitsi turvassa niin myös tulla nähdyksi.

No, se ei ollut. Kurssi oli ikään kuin jaettu kahteen osaan: toisessa osassa puhuttiin "monikulttuurisuudesta", mikä oli monella tavalla tosi ongelmallista, mutta johon en nyt tässä postauksessa keskity. Toinen puoli käsitteli sitten "moninaisuutta", eli tässä tapauksessa kyllä aika paljon nimenomaan sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta. Kurssin sisältö oli kuitenkin käytännössä täysi nolla, tai ei ainakaan mitään, mitä ei muutamassa minuutissa olisi voinut googlettaa. Se oli pettymys, mutta vielä suurempi pettymys oli se, miten opettaja laukoi tosi ajattelemattomia kommentteja, kuten sen, että hänen mielestään ei _oikeasti_ ole muita kuin tyttöjä ja poikia. Tähänkin mun ihanat opiskelukaverit onneksi puuttui, kun itse jäädyin ihan kokonaan, mutta ei se nyt varsinasesti turvallisuudentunnetta koulussa lisännyt, kun istui siellä penkissä kuuntelemassa näitä juttuja.

Yleensäkin olen jotenkin ymmälläni, ihmeissäni ja järkyttynyt siitä, miten moninaisuus kaikilla tavoin loisti meidän opinnoissa poissaolollaan. En muista yhtäkään esimerkkiä, ja niitä esimerkkejä sisältyi kuitenkin opetukseen paljon, jossa olisi näkyvästi ollut mihinkään vähemmistöön tai marginalisoituun ryhmään kuuluvia ihmisiä. Esimerkit perheistä olivat aina oletusarvoisesti cisheteroiden perheitä, ihmisten ihonväri oli aina valkoinen ja jos vammaisuudesta puhuttiin, se kapeni usein stereotypioihin joihin kukaan tuskin istui. On vaikea ymmärtää, että sosiaalialan korkeakoulutuksen laatu on tätä luokkaa, kun sen pitäisi nimenomaan olla syrjittyjen ja marginalisoidussa asemassa olevien ihmisten puolella.

Asia joka huomattavasti vaikeutti mun koulupäiviä tämän kaiken lisäksi, oli sukupuolitetut tilat. Ennen kuin koululle pari vuotta opintojeni aloittamisen jälkeen rakennettiin uusi siipi, ei koululla oikeasti ollut muita kun sukupuolitettuja vessoja sekä muutama invavessa. Jonotin aina niihin invavessoihin kaikki kahvitaukoni sen sijaan, että olisin jutellut kavereiden kanssa ja käynyt sitten vessassa nopeasti ennen kuin tunti alkaa. Joskus vaan valitsin, että käyn vessassa vasta sitten kun koulupäivä loppuu ja pääsen pois koululta.

Meidän opintoihin sisältyi myös pakollisia jossakin määrin liikunnallisia tai vaatteiden vaihtamista vaativia kursseja. Avekki-kurssille suositeltiin liikuntavaatteita, samoin ilmaisutaito- ja tanssitunneille tietenkin. En tiennyt missä vaatteeni voisin vaihtaa, ja yritin varovasti kysyä aiheesta. Kukaan ei koskaan palannut asiaan. Vaihdoin vaatteeni siellä iänikuisessa invavessassa, jonne jonotin niin, että myöhästyin tunnilta, minkä seurauksena en meinannut uskaltautua tunnille ollenkaan, koska myöhästyminen tarkoittaa ylimääräisiä itseen kohdistuvia katseita, jotka puolestaan ahdistavat valtavasti silloin, kun toivoisi lähinnä olevansa näkymätön.

Itse koin asioihin puuttumisen omassa elämäntilanteessani liian raskaaksi ja vaikeaksi. Kuormituin koko ajan lisää ja lisää, ja lopulta olin käytännössä lähes toimintakyvytön koulun suhteen. Se oli ristiriitaista, koska muuten elämässä alkoi mennä paremmin: prosessi eteni, aloin seurustelemaan, elämä muodostui oman näköiseksi, aloitin testot ja sain vihdoin elää omana itsenäni. Mutta heti kun menin koululle, mun koko keho meni sekaisin, puhumisesta tuli vaikeaa, en pystynyt syömään koulupäivien aikana, vatsa oli jatkuvasti sekaisin, sydän hakkasi, korvissa humisi, en saanut öisin nukutuksi...

Vuosi ennen koronakevättä hain keskusteluapua kriisipisteeltä, ja siellä työntekijän kanssa juteltiin, että voisin hyötyä siitä, jos vaikka edes sinä keväänä ei tarvitsisi matkustaa opiskelupaikkakunnalle, vaan voisin suorittaa kursseja etänä kotoa käsin. Kysellessäni etäyhteysmahdollisuutta se torpattiin heti, mutta kun kriisipisteen työntekijä laittoi sähköpostia, kelpasi se selitteeksi oikein hyvin, ja etämahdollisuus luvattiin järjestää. Voitte arvata kaksi kertaa järjestettiinkö sitä sitten kuitenkaan.

Aivan oikein, ei järjestetty. Tai no, järjestettiin osalle kursseista, mutta käytännössä kaikki opettajat eivät kuitenkaan olleet valmiita tarjoamaan tätä mahdollisuutta, mikä omalla kohdallani tarkoitti sitä, että kurssi jäi suoraan suorittamatta. Pienellä asialla olisi voinut taata sen, että opinnot kuitenkin etenee, mutta jotenkin tällainen en jaksa nähdä vaivaa -asenne oli tosi yleinen mun koululla.

Kun korona alkoi, tuntui se pelastukselta: ei tarvinnut enää raahata itseään väkipakolla kouluun tai taistella etäopetusmahdollisuuksista, kun niistä tuli oletus. Sainkin koronakeväänä historiallisen monta kurssia suoritettua ja ajattelin, että ehkä tästä koulusta sittenkin tulee jotakin ja valmistun vielä joskus.

Jotenkin kaikki sitten kuitenkin tyssäsi melkein kuin seinään, enkä saanut enää koulua suoritettua. Koulun sähköpostin avaaminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta, ja kun sen vihdoin sain auki, tuli heti ihan fyysisesti huono olo. Kehon stressireaktio tuntui naurettavan suurelta, mutta oli sitäkin todellisempi.

Luulen, että kun vähemmistöstressi kasaantui sekä pienemmistä että suuremmista erilaisista syrjintäkokemuksista, niin jossain vaiheessa se vain kasvoi liian suureksi ja siitä tuli sietämätöntä. Vaikka mieli muuten voikin paremmin, löi se ehdottoman stopin aina kun mikä tahansa asia liittyi kouluun. Lisäksi opintojen hidastuminen ja keskeytyminen aiheutti valtavaa häpeää ja epäonnistumisen tunnetta.

Mua jotenkin suututtaa ja harmittaa aivan valtavasti. Harmittaa se, että uskalsin olla ylpeä kouluun pääsystä, uskalsin iloita ja olla innostunut ja tehdä työntekoon liittyviä suunnitelmia. Uskalsin haaveilla, että kun saan sosionomin tutkintotodistuksen käteeni, niin voisin ylpeänä käyttää miesten pukua ja näyttäisin itseltäni. Näyttäisin kaikille, että tässä mä nyt olen.

Itkettää ja melkein hävettääkin se, että haaveilin, luotin ja uskalsin. Tuntuu rikotulta, kun omat haavekuvat on pala palalta särjetty ja tallottu, välillä tuntuu että vielä jotenkin ivallisten katseiden saattelemana. Mun ammatillinen itsetunto on painettu ihan pohjamutiin, ja olen itsekin alkanut uskoa, ettei musta ole tälle alalle, että en vaan jotenkin ole yhtä hyvä kuin kaikki ne muut joiden kanssa pääsykokeista opiskelijoiksi valikoiduttiin. Se häpeä nostaa päätään, kun ammattiliiton lehti kolahtaa postiluukusta tai kun joku kysyy mitä opiskelen. Se nostaa päätään kun pitäisi palauttaa kurssityö tai miettiä mihin tulevaisuudessa voisi hakeutua töihin. Se nostaa päätään kun avaa sen koulun sähköpostin tai Wilman, kun yrittää edistää opintoja, kun uskaltaa yrittää yhtään mitään.

Mua suututtaa ja harmittaa myös se, että joku sellainen asia kuin koulu on vienyt mun elämästä niin paljon aikaa, iloa, itseluottamusta, mielenterveyttä ja varmuutta. Olen vihainen siitä, että kaikki tämä on voinut vaan tapahtua. Olen vihainen siitä, että mulle on erityisesti koulun opettajien toimesta luotu olo, että olen vain hankala, säälittävä, turhauttava ja huono opiskelija, jota ei edes voi auttaa, koska ei sellaiseen kannata käyttää voimavaroja.

Todellisuudessa mä olen hyvä kirjoittamaan ja opiskelemaan. Olen jo nyt alani ammattilainen, ja tehnyt paljon oman alani töitä. Olen ollut pidetty työntekijä ja työyhteisön jäsen kaikilla työpaikoillani. Olen kiltti, lempeä ja rauhallinen, osaan vetäytyä syrjään ja odottaa että ihmiset tulee mun luo. Ymmärrän satutettuja, ymmärrän erilaisia, ymmärrän syrjittyjä.

Ja hei iloisia uutisia: viime viikolla mä lähetin koululleni viestin, jossa virallisesti erosin sieltä! Sain uuden opiskelupaikan lähempää omaa kotiani. Opiskelupaikan oppilaitoksesta, jonka opintopäällikkö sanoi, että olen osaava, ammattitaitoinen ja valmistun ihan varmasti. Uutta opintosuunnitelmaa luodessa sain kuulla, että asioiden tekemiseen on hei monta tapaa, voidaan tulla sua tässä vastaan, tämän voisi suorittaa näin, vapaaehtoistöitä voi ehdottomasti hyödyntää ja sä olet hyvä tässä.

Voi kun olisin saanut kuulla kaiken tuon paljon aiemmin.