Olen täällä edelleen!

 Huh, en ole kyllä ikuisuuteen kirjoittanut mitään, ja mitä pidempään on mennyt, sitä suuremmaksi kynnys kirjoittaa on jotenkin kasvanut. Yritän pitää riman alhaalla ja kirjoittaa nyt ainakin tämän yhden postauksen verran juuri sitä mitä mieleen sattuu juolahtamaan. Jos sieltä löytyy vielä lukijoita, niin saa ilmiantaa itsensä ja toivoa postausaiheita, jos vaikka innostuisin kirjoittelemaan!

Oon näemmä viimeksi kirjoitellut mastektomian vuosipäivänä, eli lokakuun lopussa. Siitä on viitisen kuukautta. Sitä ennen oon päivittänyt parrasta ja sivarin aloituksesta. Ehkä mä siis jatkan suoraan sivarista.

Siviilipalvelusta on nyt takana jo aika reilustikin yli puolet, sivarisovellus näyttää että päiviä on takana 225 ja sivari päättyy elokuun alkupuolella. Ylipäätään palvelus on sujunut tosi kivasti: oon tykännyt mun palveluspaikasta tosi paljon ja kotoa etätöiden tekeminen on toiminut mulle oikein hyvin. Työporukka on mukavaa ja itsenäinen työskentely kivaa. Mulle toimii jotenkin hirveän hyvin se, ettei tarvitse päivän aikana stressata sosiaalisista tilanteista tai ympäristöstä kasautuvista aistiärsykkeistä, vaan voin nukkua vähän pidempään kun työmatkoihin ei kulu aikaa ja saan määritellä työskentelyolosuhteeni aikalailla itse.

Sivarissa olen tosiaan HUSin IT-psykiatrialla, missä mm. tehdään nettiterapioita. Mä oon saanut paljon oikolukea, testailla mobiilisovelluksia, tarkistaa nettiterapioiden saavutettavuutta, tehdä saavutettavuusmuutoksia jne. Mukavaa hommaa, joka on kuitenkin sen verran rentoa, ettei seuraa mukana vapaa-ajalle. Oikein hyvää vaihtelua siis!

Muutoin kuin työn osalta mulla onkin ollut aika raskas syksy ja talvi, ja luulen, että osasyy mun hiljaisuuteen täällä bloginkin puolella on se, että olen vaan yrittänyt säästää kaikkea jaksamistani niin paljon kuin mahdollista. Syksyllä tuli aika paljon muutoksia kun muutettiin, työkuviot muuttui meillä molemmilla ja sitä myöten koko arki näyttikin yhtäkkiä erilaiselta. Vaikka muutoksissa oli paljon hyvääkin, reagoin mä niihin jotenkin ehkä erityisen voimakkaasti. Loppuvuodesta melkein pelotti, koska oli jotenkin niin ahdistunut ja paha olo, sellaista ei ollut ollut pitkään aikaan. Jouluna me oltiinkin koronassa kotona, silloin ahdisti jollain tavalla vähemmän kun muulloin. Vuodenvaihteen jälkeen olo ehkä pikkuhiljaa lähti helpottamaan.

Tammikuussa pidin oman loman kun sain muutaman kuntsarin (eli kuntoisuuslomapäivän), ja lähdin käymään Turussa ja Jyväskylässä. Tosi random matkakohteet, mutta Turkuun lähdin ihan siksi että muistelin että Turku on kiva kaupunki, löysin sieltä edullisen majapaikan Birgittalaissisarten luostarin vieraskodilta ja halusin vaan vieraaseen kaupunkiin yksin. Turusta matkustin Jyväskylään, koska halusin matkustaa, ja tapasin yhden mun sometutun, käytiin vegaaniravintolassa syömässä, yövyin kylpylähotellissa ja kävin uimassa ja sitten vielä kyläilin tuon mun tutun ja hänen perheensä luona. Oli tosi mukava loma!

Oon huomannut, että tämä korona-aika on tehnyt sen, että omat tekemiset ja elämän sisältö on karsiutunut tosi minimiin. Vaikka voinkin tehdä töitä ja mulla on hyvä olla kotona, oon kuitenkin ikävöinyt ihan valtavasti sellaista vapaata ystävien tapaamista, kirkossa käymistä ja ylipäätään sitä, että voi vaan tehdä asioita ja elää normaalisti. On tuntunut, että koko oma elämä on jotenkin hiljentynyt eikä sitä oikein enää edes ole. Se on ollut mulle tosi vaikeaa, ja saanut jotenkin mielen sekaisin ja kyseenalaistamaan, että onko missään mitään järkeä ja elänkö mä nyt semmoista elämää kuin haluaisin. Mulle on jotenkin tärkeää, että mun elämä tuntuu omalta. Vaikka kaikki ei aina olisi hyvin, niin kuin yleensä ei olekaan, niin jotenkin tunne siitä että on jotakin odotettavaa ja mahdollisuus vaikuttaa asioihin, on mulle tosi tärkeä. Nyt se tunne on pikkuhiljaa kevään myötä taas alkanut löytymään.

Elämä kuitenkin näyttää erilaiselta kuin ennen. Pääsääntöisesti teen samoja asioita kyllä kuin aiemminkin: katson Netflixiä, hengaan kotona yksin ja Samuelin kanssa, teen töitä, tapaan perhettä ja ystäviä sekä aion riippumattoilla kesällä... Siitä huolimatta musta tuntuu, että tuo syksy ja talvi oli joku sellainen valtavan syvä ja tumma joki jonka läpi mun piti rämpiä. Mun usko meinasi loppua, välillä oli vaikeaa eikä todellakaan mitenkään hehkeää tai kivaa matkantekoa. Ja sitten sen joen toisella puolella odotti ja odottaa tulevaisuus, joka näyttää ihanalta ja josta kauan olen haaveillut, mutta joka samalla kuitenkin on uusi ja siksi vähän pelottava. Kuten sanottua, on muutokset mulle aina välillä vähän vaikeita, tai ei niin vähänkään.

Tällä hetkellä olen vielä sen joen rannalla ylitettyäni sen, tai ehkä kahlaan rantavedessä. Jalat jo yltää pohjaan ja pystyn tarttumaan rantapenkalla kasvavista heinistä kiinni jos horjuttaa. En meinaa suistua joen syvyyksiin, mutta toisinaan jostain tulee vahva virtaus joka saa vähän horjumaan ja ehkä lyömään pikkuvarpaan terävään kiveen. Silti ollaan jo voiton puolella.

Mitähän muuta... Helmikuussa vietettiin meidän seurustelun vuosipäivää: ollaan oltu kolme vuotta yhdessä. Mun pikkusisko kävi meillä yökylässä viime kuussa, se oli mukavaa. Osallistuin Translasten ja -nuorten perheet ry:n sekä Sateenkaariperheiden järjestämän lasten kuulemistilaisuuden toteuttamiseen, ja se oli mukavaa. Pääsin Kokoteatterin "agentiksi" täksi vuodeksi ja oon sen seurauksena päässyt katsomaan teatteriesityksiä, se on ollut tosi piristävää.

Viimeisimpinä tärkeinä juttuina voisin mainita psykoterapiaan hakeutumisen ja koulun vaihtamisen. Terapiaan mun on pitänyt hakeutua jo kauan, siis varmaan vuosia, ja oon tosi ylpeä itsestäni jo nyt kun vihdoin oon saanut aloitettua senkin prosessin. Vielä on matkaa siihen että itse terapia tosin pääsee alkamaan.

Koulun vaihtamisesta, ja ylipäätään kouluun liittyvistä asioista, puhun myöhemmin enemmän sitten kun se on varmempaa. Ei kuitenkaan siis mitään sen ihmeellisempää kuin saman tutkinnon loppuun suorittamista pääkaupunkiseudulla, jos nyt vihdoin vaikka valmistuisinkin.

En tiedä mitä muuta osaisin kertoa. Mulla on ollut nyt viime päivinä ja viikkoina jo ihan hyvä olo, uskon että tuo lisääntyvä valon määrä vaikuttaa muhun tosi suuresti. Silti samalla olo on jotenkin herkkä ja hauras, vähän sellainen että pitää kuitenkin ottaa varovasti. Nyt tuntuu kuitenkin ihan hyvältä.

Viime viikolla sain ostettua mun työskentelypisteeseen (siis kotiin) kirpputorilta nojatuolin kahdellakymmenellä eurolla. Se jotenkin mullisti mulle tämän koko meidän kotitoimistohuoneen, ja nyt tuntuu hirveän kotoisalta. Pienillä asioilla voi olla tosi iso merkitys! Ensi viikonloppuna, jos säät vaan sallii, aion siivota meidän parvekkeen kesäkuntoon. Senkin suhteen kyllä pitää mennä melkein nollabudjetilla, mutta toisaalta on hirveän palkitsevaa nähdä uusin silmin asioita joita jo omistaa ja mahdollisesti tehdä hyviä kierrätyslöytöjä halvalla.

Olen tosi onnellinen siitä, että pienet asiat alkaa taas tuottamaan mulle iloa. Tätä on ollut ikävä!

Tämä blogi on alun alkaen ollut mun prosessiblogi, mutta prosessiin liittyen mulla ei kyllä ihan hirveästi ehkä ole kiinnostavaa jaettavaa enää, kun koko prosessi käytännössä on jo ohi. Sen sijaan haluaisin kuitenkin kirjoitella tänne ehkä jotenkin teemaan liittyvistä aiheista: transihmisten oikeuksista ja asioista joihin transtausta mun elämässä edelleen vaikuttaa. Kouluun liittyvästä syrjinnästä ja kiusaamisesta aion ainakin kirjoittaa, mutta olisi kiva kuulla jos siellä jollakin on jotakin aihetoiveita! Tiedän, että oon kysynyt näitä ennenkin ja moni on jäänyt toteuttamatta, eikä mulla ole missään yhdessä paikassa niitä enää ylhäällä. Mutta jos joku jaksaa toivoa, niin lupaan yrittää aktivoitua tämän blogin suhteen taas!

Jos siellä joku lukija vielä roikkuu mukana, niin haluan toivottaa juuri sulle ihanaa alkavaa kevättä. Kiitos kun olet siellä!