Hoitoneuvottelu nro 2

Ajattelin, että kirjoittaisin vähän ajatuksia ja tunnelmia hoitoneuvottelusta sekä sen kulusta. Ensimmäinen hoitoneuvotteluhan oli silloin joulukuussa, ja koska silloin diagnoosia ei vielä asetettu, niin seuraava hoitoneuvotteluaika sovittiin nyt toukokuulle. Diagnoosi jäi silloin joulukuussa kiinni diagnostisten kriteerien aikamääritteestä, ja sen takia piti olla melko varmaa että diagnoosi nyt toukokuussa tulisi, kun lääkäri itse joulukuussa ilmaisi että tällöin riittävästi aikaa olisi kulunut. 

Mä odottelin koko kevään tekstiä kanta.fi-palveluun joulukuun käynnistä, eikä sitä vaan alkanut missään vaiheessa kuulumaan. Lopulta en kuitenkaan koskaan tullut soittaneeksi polille, ja koska joulukuun tapaaminen oli sen verran tunteellinen, alkoi muhun kevään aikana hiipiä pelko siitä menikö kaikki niin kuin muistelin, ja saisinko mä nyt sitten kuitenkaan diagnoosia. Tuntui etten vaan voisi uskoa sitä ennen kuin se ihan oikeasti ja konkreettisesti olisi totta. 

Jännitin tätä toista hoitoneuvottelua aivan valtavasti, jotenkin eri tavalla kuin sitä ensimmäistä. Ehkä taustalla oli jotenkin se pelonsekainen kauhu siitä että enhän mä viimeksikään saanut diagnoosia, entä jos kuitenkin joudun nyt elämään sen uudelleen. Edelliset pari yötä nukuin tosi kehnosti, ja etenkin viimeinen yö ennen hoitoneuvottelua oli järkyttävä. Heräilin tunnin välein ja mun koko keho oli niin jännittynyt että kaikkialle vaan sattui, en tiennyt yhtään miten selviän aamuun. Lopulta heräsin kaksi tuntia ennen kellon soittoa ja päätin lakata yrittämästä nukkua. 

Hoitoneuvottelu itsessäänhän meni sitten kuitenkin tosi hyvin. Siinä oltiin mukana minä, lääkäri ja sairaanhoitaja, lisäksi mulla oli Samuel tukena aulassa odottamassa ihan niin kuin joulukuussakin. Lääkäri ja hoitaja kyselivät tapaamisen alkuun mun kuulumisia ja sitä onko mun kokemus sukupuolestani pysynyt samanlaisena tai onko se muuttunut. Tämän jälkeen lääkäri totesi, ettei diagnoosin asettamiselle ole hänen mielestään mitään estettä, ja sanoi sitten että no nyt sitten hän tämän diagnoosin mulle antaa. 

Sen jälkeen alettiin käymään keskustelua mun toiveista hoitojen suhteen. Ensisijaisesti mä tarvitsen hormonihoitoa sekä mastektomian, joten niistä sitten keskusteltiin. Hormonipolille lääkäri teki lähetteen heti, ja mastektomiaan tehdään lähete kun hormonihoitoa on takana puoli vuotta. Mä päädyin omalla kohdallani siihen, että pyysin lähetteet suoraan TAYSiin. Helsingissäkin hoitoa olisi saatavilla, mutta eri ihmisten kanssa juteltuani totesin, että mun tarvitsee stressata ja jännittää vähemmän esimerkiksi bmi-rajojen suhteen, jos lähden hakemaan hoitoa Tampereelta. Suomessa jokaisella on oikeus valita oma hoitopaikkansa onneksi, ja vaikka mua etukäteen jännitti miten paljon tätä päätöstäni joutuisin perustelemaan, niin lääkäri ja hoitaja totesivat että mikäs siinä. Kysyivät kyllä syitä tämän valinnan taustalla, mutta eivät mitenkään vaatineet niitä kertomaan. 

Olin alun perin päättänyt pyytää lähetteen mastektomiaan nyt heti myös. Olen kyllä tietoinen suosituksesta sen suhteen, että hormonihoitoa pitäisi olla taustalla noin vuoden verran ennen mastektomiaa, koska kehon mittasuhteet ja lihaksisto muokkautuvat hormonihoidon aikana vielä niin paljon. Samalla mun elämä binderin ja kehodysforian kanssa on sen verran rankkaa, että olin ajatellut pyytää lähetteen joka tapauksessa nyt heti. Lääkäri ja hoitaja eivät siihen kuitenkaan suostuneet, sillä kuulemma tässä vaiheessa tehdyt lähetteet palautuisivat suoraan takaisin. Olen kuullut erilaistakin tietoa ja ihmisten kokemuksia, mutta he olivat tässä asiassa hyvin ehdottomia, joten lähetettä mastektomiaan ei nyt vielä tehty. 

Lopuksi keskusteltiin vielä jonkin verran mun kokemuksesta tutkimusjaksoon liittyen, en tiedä oliko se mitenkään suunniteltua tai pakollista, mutta päädyttiin juttelemaan kuitenkin. Lääkäri ja hoitaja myös kyselivät miltä musta tuntui tämä puolisen vuotta hoitoneuvotteluiden välissä. 

Mä koen kaiken kaikkiaan saaneeni tosi hyvää kohtelua polilla. Tutkimusjakso ei ole mitenkään kiva kokemus, ja sen läpikäyminen on tosi raskasta, tai ainakin se oli sitä mulle. Silti koen, että transpolin henkilökunta, he niistä jotka on mua sattuneet tapaamaan, on tehneet siitä mahdollisimman siedettävää. Sen sanoin myös tänään mun lääkärille ja hoitajalle. 

Tämä kevät on ollut pitkä, ja välillä on tuntunut tosi raskaalta ja epätoivoiselta odottaa tätä hoitoneuvottelua ja pelätä sen lopputulosta. On ollut turhauttavaa ja inhottavaa vain odottaa. Näin jälkikäteen tietysti on hyvä sanoa ihan mitä tahansa, mutta koen kyllä, että tässäkin ajanjaksossa on ollut hyviä puolia. Oon esimerkiksi tehnyt projektia omasta elämästäni ja jotenkin eri tavalla pystynyt tutustumaan itseeni uudelleen. Transprosessi on niin iso asia, koko elämän kokoinen, että se on ainakin multa vienyt jotenkin osan minuudestakin pois. Samalla kun on lähempänä itseään kuin koskaan ennen ja enemmän kosketuksissa omaan syvimpään olemukseensa kuin ikinä, niin menettää kuitenkin jotakin muuta. Tuntuu ettei normaalia elämää samalla tavalla ole, ja kun kaikki keskittyy sukupuoleen, alkaa unohtamaan mikä muu itsessä on hyvää, kiinnostavaa ja ylipäätään olemassa. 

Tällä hetkellä olen onnellinen diagnoosista. Olen onnellinen siitä, että odottaminen mun elämässä muuttaa muotoaan. Odottaminenhan ei todellakaan lopu mihinkään, vaan seuraavaksi alan odottamaan aikoja hormonipolille. Jonotilanne on tällä hetkellä kuulemma noin kolme kuukautta, on siis todennäköistä että voisin päästä hormonipolille elokuussa. Käytännössä testot voisin aloittaa siis alkusyksystä. Aika huikeeta! 

Tästä diagnoosin saamisesta alkaa nyt mun kohdalla myös ns. tosielämäkoe. Sen aikana tulen käymään sairaanhoitajan luona transpolilla kaksi kertaa; kerran syksyllä ja kerran keväällä. Sen jälkeen on vielä tapaaminen lääkärin kanssa, noin vuoden kuluttua. 

En tiedä, tuntuu vaan huikealta olla nyt tässä. Vihdoin. Tähän on vaan tähdätty niin kauan!