F64.0 transsukupuolisuus

Mä en edes tiedä mitä kirjoittaisin ja mistä aloittaisin. Tänään oli ihan kauhean pelottava päivä - ja loppujen lopuksi ihan maailman paras. Varmaan tämänastisen elämäni tärkein.

Mä sain tänään diagnoosin.

F64.0 transsukupuolisuus.

Tiesinhän mä, että tänään sen diagnoosin pitäisi vihdoin tulla, ja silti tuntuu ihan epätodelliselta että nyt mulla on se. En jotenkin vielä kuitenkaan ymmärrä sitä. 

Hoitoneuvottelu, jossa diagnoosi siis asetettiin, meni hyvin, ajattelin kirjoittaa siitä myöhemmin oman postauksensa. Nyt on jotenkin liian vaikea kasata ajatuksia. Kaikki tuntuu epätodelliselta ja maailma näyttää erilaiselta. Tuntuu että voin pitkästä aikaa hengittää. 

Aamulla laitoin onnensukat jalkaan. Tuntuu hyvältä kun varpaissa on sateenkaaria vaikkei ne kenkien sisältä mihinkään näykään. 

Mä hain lähetteen työterveyslääkäriltä transpolille lokakuussa 2017. Ensimmäinen aika transpolilla mulla oli tammikuussa 2018. Lähetteen hausta diagnoosin saamiseen kesti siis vuosi ja seitsemän kuukautta, ensimmäisestä poliajasta diagnoosiin meni aikaa noin vuosi ja neljä kuukautta. Vaikka se koko ihmiselämää ajatellen on verrattain melko lyhyt ajanjakso, on se kuitenkin usein tuntunut loputtoman pitkältä taipaleelta joka on vienyt kaikki mun voimat. 

Tutkimusjakso transpolilla ei ollut mulle helppo. Vaikka kaikki meni ihan hyvin, mut kohdattiin polilla omana itsenäni ja sain hyvää kohtelua, niin siitä huolimatta tuntuu siltä, että noin rankka kokemus jättää jälkensä ihmiseen. Viimeiset puolitoista vuotta, ja toki sitä ennenkin, mun elämä on keskittynyt hyvin paljon vain sukupuolen pohtimiseen, ja välillä on siksi tuntunut että olen ollut aika hukassa itseltäni elämän muilla osa-alueilla. On ollut vaikea keskittyä muuhun elämään. Ja kuitenkin sitä muutakin elämää on tässä sivussa pitänyt yrittää parhaansa mukaan elää. 

Tänne menemistä mun ei toivottavasti enää tarvitse jännittää, vaikka seuraavan vuoden aikana muutama kontrollikäynti vielä onkin. 

Mutta nyt mulla vihdoin on diagnoosi. Nyt mun ei tarvitse enää pelätä. Diagnoosia ei enää oteta multa pois, ja se oikeuttaa mut kaikkiin niihin hoitoihin joita tarvitsen. Odottamista on totta kai luvassa edelleen, mutta se tuntuu aivan erilaiselta nyt kun konkreettisesti mennään asioita kohti. 

Nyt juuri on vaikea summata ajatuksia tämän enempää. Tänään on ollut mun tähänastisen elämän tärkein päivä, ja viimeisen vuorokauden aikana olen käynyt läpi niin paljon tunteita laidasta laitaan, että ei kai ole ihmekään jos on vähän sekava ja väsynyt olo. Silti, kuten aiemmin sanottua, pitkään aikaan ei ole ollut näin helppo hengittää!