Projekti elämästä

Tämä kevät on ollut mulle aikaa, jolloin oon ehtinyt ajattelemaan paljon. Ehkä enemmän kuin olisin halunnutkaan. Jotenkin se, että polille ei ollut yhtään aikoja, mutta sitä viimeistä aikaa piti kuitenkin vielä odottaa, käynnisti mun mielessä paljon prosesseja ja ajatuksia. Tosi moni niistä liittyi mun lapsuuteen, nuoruuteen ja menneisyyteen nyt yleensäkin. 

Oon tällä hetkellä lähempänä itseäni kuin koskaan ennen. Tunnen itseni paremmin, ja mulla on sellainen olo että asioiden pitääkin edetä juuri näin. Vihdoin odotan tulevaisuutta ja sitä mitä elämällä on mulle antaa. Tuntuu että prosessi ja etenkin diagnoosin saaminen on avanneet ihan uusia mahdollisuuksia, antaneet mulle toivon oikeasta tulevaisuudesta. 

Samalla mun olo mun menneisyyteen nähden tuntui jotenkin irralliselta. Tuntui, että kaikki polilla ja mun omassa mielessä keskittyi hyvin paljon vain sukupuoleen, mun kokemukseen omasta sukupuolestani, ja vaikka menneisyydestäkin tietysti polilla paljon puhuttiin, niin usein sitä lähti itsekin käsittelemään siltä kantilta että mitä se mun sukupuolikokemuksesta sitten kertoo. 

Hiljalleen tutkimusjakson edetessä kävi vähän niin, että mun kuva omasta sukupuolestani tarkentui kyllä entisestään, ja löysin kuvaavia tapoja kertoa siitä muille ihmisille. Koska sukupuoli on ollut viimeiset pari vuotta mun elämässä niin suuressa keskiössä, oon ehkä sen seurauksena vähän unohtanut sen että olen paljon muutakin kuin sukupuoleni. 

Siksi päädyin nyt keväällä tekemään projektia itsestäni. Mulla on paljon valokuvia itsestäni lapsena ja nuorena. Lisäksi mä olen aina kirjoittanut päiväkirjaa ja/tai blogia, eli kirjallista materiaaliakin on mun elämän varrelta olemassa tosi paljon. Luin läpi mun kaikki päiväkirjat ja kävin läpi suuren kasan valokuvia. Lopulta yhdistin kuvat ja tekstit yhdeksi kokonaisuudeksi PowerPointiin. Ajattelin tulla jakamaan pieniä palasia siitä tänne bloginkin puolelle. Kaikkia kuvia ja kertomuksia en täällä tokikaan halua jakaa, ne on ihan liian henkilökohtaisia, mutta jotakin kuitenkin. 

Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen

Hän ihan yksin asui taloaan

Ja talo oli myöskin yksinäinen

Siis kaksin kerroin yksin peloissaan

Hän sytytteli yöllä lamppujaan

Ja ryömi peiton alle vinkumaan

Kun kuului hemuleitten tassuttelu tiellä

Ja mörkö huusi pitkään pimeässä siellä

Ja kaikkialla lamput syttyvät ja ovet lukitaan

Kun kaikki mönkiäiset lohduttavat toisiaan

Vaan kuka lohduttaisi nyytiä, vaikka tällä näin:

On yöllä kamalakin kamalampi, päivällä toisin päin.

-Tove Jansson

2.11.2000

Nyt sadesään jälkeen puuhun syttyy pieni valo

Se on sadepisara johon aurinko kauniisti heijastaa

Ja sen takia se loistaa kuin tähti kirkas pienoinen

19.3.2005

Ovi on lukossa, 

et pääse sisään.

Se on ovi minuun,

jota en halua avata sinulle, 

jota en halua avata kenellekään.

28.2.2006

Inhottaa olla minä.

En edes tunne itseäni minuksi. 

21.7.2008

Mutta tuntuu se kauhealta myös ajatella että mun pitää muuttua ja miettiä koko ajan mitä olen. Ihan kun en saisi surra. Sitä on vaan vähän vaikea selittää, kun en edes tiedä miksi olen rikki ja mitä mä oikeastaan suren? 

19.8.2009

Äiti sano että musta tulee varmaan taivaanrannanmaalari

Musta tuntuu etten osaa maalata ihan niin hyvin 

24.1.2010

Musta tuntuu niin paljolta ja tyhjältä että emmä edes tiiä. Mä en lopulta kuitenkaan osaa sanoa mitä multa "puuttuis", emmätiedä mikä oikeesti vois poistaa tän tyhjyyden, mikä sen täyttäis. 

3.11.2011

Mua ahdistaa kun en ole saanut luettua Raamattua pitkään aikaan... Jotenkin on ihan kauhea kynnys tarttua siihen ja lukea vaikka tiiän että pitäisi. Mulla on kamala olo muutenkin, sellainen että näytän varmaan ihan kamalalta ja en ollenkaan jaksaisi olla. 

30.7.2012

On inhottavaa joutua pelkäämään mitä muut ajattelee, mutta vielä inhottavampaa on oikeasti inhota itseään, syvällä sydämessään inhota ja tuntea että se on totta. Mutta emmä silti aina inhoa itseäni, on myös sellaisia hyviä hetkiä, sellaisia kun pystyy unohtamaan hetkeksi sen mitä itse on. Toisaalta ei haluaisi elää niin että joutuu välttelemään oman itsensä ajattelemista. 

26.6.2014

Varmastikaan ei ole tarpeellista eritellä sanoja ja lauseita, lyhyitä ja pitkiä keskusteluita, jotka on osa olleet enemmän ja osa vähemmän rakentavia. Monia hetkiä jotka on painaneet muhun ikuisen jäljen, aiheuttaneet sen että mua on ihan oikeasti pelottanut. Musta on tullut yksinäinen jopa tämän äärettömän suuren onneni keskellä kun ihmiset on nähneet paremmaksi vaihtoehdoksi lähteä. 

Monissa ihan arkisissakin tilanteissa mut valtaa epävarmuus siitä saanko mä olla. Saanko mä puhua ääneen, saanko mä iloita ja olla onnellinen. Saanko mä haaveilla, toivoa, elää vapaasti. Jokaisella meillä kaiketi on, ja pitäisi olla, siihen oikeus, mutta ne asiat, sanat ja kokemukset joita oon viime vuosina käynyt läpi on jättänyt muhun epävarmuuden siitä että onko mulla sitä samaa oikeutta kuitenkaan.

24.3.2017

Muista hengittää. 

karkaisin kaupungin taivaalle

vapaaksi olemaan totta

antaisin minuudelle äänen

uuden vihdoin löydetyn

keräisin kadonneet palaset

kasaisin niistä korjatun

näkisitkö silloin minut

kaikilta säröiltäni

näkisitkö minut 

En ehkä halua alkaa selittelemään tätä projektia sen enempää, sitä mistä joku tietty kuva tai muistiinpano on peräisin tai mihin mikäkin liittyy. Luulen, että on ihan hyvä antaa näiden olla vaan näin.

Tämän projektin tekeminen antoi mulle tosi paljon. Sain jotenkin jostakin uudesta kiinni itsessäni ja löysin jonkun sellaisen uudenlaisen yhteyden itseni ja menneisyyteni välille. Tuli sellainen olo, että mä olen todella aina ollut minä, vaikka aina en olekaan sitä samalla tavalla sanoittanut tai osannut sanoittaa kuin nyt. 

(Yksi postauksen teksteistä on lainaus Tove Janssonin kirjasta Kuka lohduttaisi Nyytiä?, loput tekstit on mun omista päiväkirjoista tai blogiteksteistä)