Vuosi 2019

Tein vuosi sitten kuluneesta vuodesta koosteen ja ajattelin, että kirjoittaisin näin vuoden viimeisinä päivinä taas samanlaisen vuodesta 2019. Vuoden 2018 koosteen voi käydä lukemassa tästä. 

Tammikuu

Aloitin vuoden 2019 ristiriitaisissa fiiliksissä. Joulukuussa oli ollut hoitoneuvottelu, josta en saanut diagnoosia. Mun olo oli toisaalta toiveikas, koska tiesin että loppukeväästä tulisin saamaan diagnoosin, mutta samalla kevät ennen diagnoosia tuntui loputtoman pitkältä ja tuntui, että olen aika hukassa. 

Tammikuussa alkoi taas uusi lukukausi koulussa, ja mua ahdisti ihan älyttömästi olla siellä. Sinnittelin ja yritin pärjätä, kävin omia tunteitani läpi vähemmistöstressiin liittyen. Yritin tsempata itseäni ja ajatella tulevaisuutta, sitä että mulla vielä tämän vuoden aikana olisi diagnoosi ja asiat muuttuisi paremmiksi. Se kaikki tuntui kuitenkin tosi kaukaiselta siinä vaiheessa. 

Tammikuussa mulla oli vielä energiaa yrittää. Yritin opiskella, käydä lenkillä, suhtautua positiivisesti kaikkeen. Yritin ajatella, että kaikella on joku tarkoitus eikä muutama kuukausi odottamista ole maailmanloppu tai edes kovin pitkä aika jos sen suhteuttaa loppuelämän pituuteen. Siitä huolimatta olin tosi ahdistunut enkä olisi jaksanut mitään. 

Helmikuu

Helmikuun ehdottomasti suurin asia on tietysti se, että alettiin seurustelemaan Samuelin kanssa. Se on yksi koko vuoden suurimmista, tärkeimmistä ja ihanimmista asioista. Kirjoittelin meidän seurustelun aloituksesta blogissakin, ja vaikka kaikki muu tuntui raskaalta, toi kaikki ihastumisen tunteet ja toinen ihminen vierellä elämään hirveästi onnellisuutta ja hyvää oloa. Ja tuo edelleen. 

Helmikuussa mieli alkoi muuten olla melko raskas. Kävin koulussa viimeisen kerran koko keväänä, koska en vaan yksinkertaisesti enää jaksanut. En saanut kursseja suoritettua, kaikki kouluun liittyvä oli ahdistavaa, sain paljon paniikkikohtauksia eikä mun jaksaminen vain yksinkertaisesti enää riittänyt. Hain luvan olla käymättä koulussa loppukevään aikana. 

Elämä alkoi tuntua raskaammalta muutenkin. Tai ehkä enimmäkseen odottaminen. Tiesin, että toukokuun on pakko tulla, mutta samalla tuntui että aika ei liiku ja kaikki on harmaata. Samuelin kanssa oli hyvä olla, ja onneksi oli Samuel, mutta muuten tuntui ahdistavalta ja pelottavalta. Tuntui, etten pääse eteenpäin tai liikkumaan. 

Maaliskuu 

Maaliskuu jatkui harmaana ja ahdistavana. Sain turvaa kodista, koirista ja Samuelista, mutta samalla lukittauduin sisälle enkä halunnut tehdä oikein mitään. Tai ehkä mä olisin halunnut, mutta en vaan jaksanut. Aika menetti merkityksensä, stressasin koulusta mutten saanut mitään tehtyä, ja lopulta mua lakkasi kiinnostamasta. Aamulla sängystä ylös nouseminen oli vaikeaa, päivien erottaminen toisistaan oli vaikeaa. Elämä ylipäätään oli vaikeaa. 

Löysin kuitenkin ensimmäistä kertaa tieni Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen (eli Smokin) miesten ryhmään. Se oli huikea kokemus, koin että sain sieltä tosi hyvin vertaistukea, vaikken omaa oloani oikein osannutkaan sanoittaa. 

Huhtikuu

Koko kevät tuntuu näin jälkikäteenkin ajateltuna harmaalta massalta, joten myös kuukausien erottaminen toisistaan tuntuu ehkä jopa vähän järjettömältä. Huhtikuussa iso asia oli pahentuneet bindaamisongelmat, ja aloin kärsimään tosi pahoista kivuista, jotka sulki mua sisälle entistä enemmän. Mua sattui välillä niin paljon, etten pystynyt tekemään muuta kuin hengittämään paikallani, ja toisinaan tuntui että täytyy levätä kotona monta päivää ilman binderiä, jotta voisi poistua ulos muutamaksi tunniksi. Se tuntui kauhealta, sillä vaikka ulkona käyminen oli jo aiemminkin ollut vaikeaa, paheni mun dysforia nyt entisestään ja koin, että olen tosi yksin. Onneksi mulla taaskin oli Samuel. 

Iloitsin kuitenkin kevään tulemisesta, lisääntyvästä valon määrästä ja osallistuttiin ilmastomarssille, ja se oli kivaa. Silti muistan, että sielläkin olemista piti rajoittaa ja lähteä kotiin mahdollisimman pian, ettei kivut pääse yllättämään. Keväällä oli tosi vaikea olla, kun sekä oma henkinen että fyysinen jaksaminen oli ihan lopussa. En jaksanut kirjoitella oikein blogiakaan silloin, tuntui ettei ole mitään sanottavaa tai annettavaa. 

Toukokuu

Toukokuu oli tietenkin se kuukausi jota mä olin kaikista eniten odottanut; puolessa välissä toukokuuta mä tulisin saamaan transsukupuolisuusdiagnoosin. Siksi toukokuu olikin varsin outo. Mulla oli ensimmäiset pari viikkoa ihan hirveä olo, koska pelkäsin etten kuitenkaan jostain syystä saisi diagnoosia. En uskaltanut uskoa että se voisi olla totta ennen kuin mulla olisi mustaa valkoisella ja mua pelotti niin kovasti, että toivoin että olisin voinut pysäyttää ajan, ja samalla en kuitenkaan ollut odottanut mitään koskaan yhtä paljoa. 

Toukokuussa tapahtui kuitenkin monta hyvää asiaa; mulla kävi ystäviä kylässä, juhlittiin vappua, kevät alkoi olla jo pitkällä, meidän kirkolle tuli sukupuolittamattomat vessat ja kaikista suurimpana tietysti se, että mä vihdoin sain transsukupuolisuusdiagnoosin. Sen jälkeen koko elämä muuttui, vaikka mitään käytännön muutoksia ei tavallaan sen seurauksena heti tapahtunutkaan. Iloitsin siitä valtavasti, tuntui että pystyn vihdoin hengittämään, että vihdoinkin olen totta. 

Kesäkuu

Kesäkuu alkoi jotenkin tosi kevyissä tunnelmissa. Olin saanut diagnoosin, oli kesä, oli aikaa ja valoa ja kaikki oli aika hyvin. Odottaminen jatkui, koska hormonipoliaika olisi luultavasti joskus syksyllä, mutta jotenkin se ei siinä vaiheessa tuntunut enää kovin pitkältä odotusajalta. Tuntui oudolta, että yhtäkkiä olikin voimia taas tehdä asioita, fyysinenkin olo parani, ja jaksoin tavata ihmisiä ja poistua kotoa. Nautin siitä hirveästi, vaikka samalla vähän mietin että voiko tämä olla tottakaan. 

Kesäkuussa olin onnellinen monesta asiasta, diagnoosin lisäksi ehkä eniten Samuelista. Reissattiin myös juhannukseksi Samuelin vanhempien luokse, mikä oli jännää, mutta reissu oli lopulta tosi kiva. Kesäkuussa sain myös kokea yllättäviä oikeinsukupuolittamisia ihan vieraiden ihmisten taholta, ja se antoi mulle paljon voimia ja uskoa itseeni. 

Kesäkuussa oli tietysti myös Helsinki Pride -viikko, ja se tuntui tänä vuonna erityisen tärkeältä. Osallistuin useampiin tapahtumiin sen aikana, ja koska kevään (ja viime vuosien) aikana mun vähemmistöstressilukemat oli huidelleet pilvissä, niin tuo viikko oli oikein tervetullut tauko kaikesta siitä. Hetken aikaa elelin jossakin sateenkaarikuplassa ja tunsin, että saan olla ja olen oikeasti olemassa. 

Lisäksi mä puhuin Pride-viikolla Töölön kirkossa yhdessä tapahtumassa omista kokemuksistani kirkkoon, uskoon, uskontoon ja hengellisyyteen liittyen. Se oli mulle tosi iso juttu, ja koen että sain siitä myös itse tosi paljon. 

Heinäkuu 

Heinäkuussa oli kuuma. Se on perinteisesti ahdistanut mua tosi paljon, koska binderi ja helle on ihan älyttömän huono yhdistelmä. Oon myös aina inhonnut lyhythihaisia ja -lahkeisia vaatteita, joten kesät on usein olleet mulle aika tuskaa. Tänä vuonna oli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että helle ei haitannut ihan niin paljon, että oli ihan ok pukea shortsit jalkaan ja t-paita päälle eikä silti ahdistanut mielettömästi. Uskaltauduin jopa yhtenä päivänä paita auki kirppiskierrokselle - tosin mulla kyllä oli binderi paidan alla, mutta silti. Siitä huolimatta dysforia kyllä vähän paheni heinäkuun helteiden aikaan. 

Elämä heinäkuussa oli lähinnä elokuun hormonipoliajan odottamista ja hiljaiseloa kotona; vietin aikaa yhdessä Samuelin kanssa, kävin kirkossa ja tapasin kavereita. Niin ja innostuin syömään terveellisemmin ja lenkkeilemään. 

Elokuu

Merkityksellisin asia elokuussa oli luonnollisestikin hormonipoliaika, joka koitti 22.8. Sitä ennen koko kuukausi oli lähinnä vaan odotusta, pelkoa siitä mitä hormonipoliajalla tehtäisiin ja siitä, etten saisikaan aloittaa hormonihoitoa, ja kävin myös verikokeissa hormonihoidon aloittamista varten. Välttelin transihmisten vertaistukiryhmien lukemista, koska aloin muuten liikaa jännittämään ja spekuloimaan, miten mun oma ensimmäinen käynti hormonipolilla menisi. Kävin elokuussa myös hammaslääkärissä ja multa poistettiin kaksi hammasta. 

Vihdoin se elokuun 22. päivä sitten koitti, ja mä matkustin Tampereelle hormonipolille. Kotiin tullessani mulla oli ensimmäinen pullo Tostrania laukussa, ja aloitin testosteronikorvaushoidon jo samana päivänä. Se oli onnen päivä se! 

Samuel oli rakentanut mulle majan ja paistanut lettuja kun kotiuduin hormonipolilta. Paras tapa juhlia tärkeää asiaa!

Elokuussa mitään suuria testomuutoksia ei luonnollisestikaan ehtinyt tapahtumaan, koska olin ehtinyt olla testoilla elokuun loppuessa noin viikon. Vähän kurkussa alkoi kaihertaa, ja fiilis oli superhyvä sekä malttamaton, kun odottelin tulevia muutoksia. Matka omaksi itsekseni oli vihdoin konkreettisesti alkanut. 

Syyskuu

Syyskuussa tarkkailin tietysti kaikkia testojen tuomia muutoksia. Ääni oli se, jonka muuttumista eniten odotin, ja ehkä pieniä muutoksia syyskuun aikana sainkin siinä jo huomata. Suurempia muutoksia oli kuitenkin varmasti väsymys, nälkäisyys ja mielialavaihtelut. 

Syyskuussa matkustin kaksi kertaa kouluun, mikä oli aika väsyttävää, mutta tuntui että selvisin siitä paljon paremmin kuin edellisenä keväänä. Huomasin, että mulla kuitenkin oli paljon enemmän energiaa jo nyt kuin puoli vuotta aikaisemmin. Syyskuussa myös mun nimihakemus meni läpi, ja mun uusi toinen nimi, Joonatan, astui voimaan. Siitä iloitsin valtavasti. 

Täytin myös 27 vuotta syyskuussa. Tuntui hienolta, että ensimmäistä kertaa juhlin syntymäpäiviäni testoilla - etenkin, kun vuosi sitten olin ajatellut, että on tosi hienoa ja onnellista, jos vuoden päästä tästä, eli seuraavana syntymäpäivänäni, olen jo testoilla. Ja mä olin! 

Syyskuussa oli myös tosielämävaiheen ensimmäinen sairaanhoitajakäynti, mutta siitä nyt ei oikein kyllä ollut silloin eikä ole vieläkään mitään kovin ihmeellistä sanottavaa. Syyskuun loppupuolella aloin huomaamaan, että mun olo on koko ajan vaan paljon parempi. Ihmiset kuuli jo muutosta mun äänessä, mä huomasin päivittäin kuinka kehon karvat kasvaa kohisten, ja mulla oli vaan sellainen olo, että vihdoin mä oikeasti olen tässä. 

Lokakuu

Lokakuussa jatkoin testomuutosten ihmettelyä ja fiilistelyä. Ja sain uudet silmälasit ja Kela-kortin postissa uudella nimellä. Käytiin katsomassa Jamie McDonaldin Manning Up -dokumenttielokuvan ensi-ilta ja stand up -esitys, mistä nautin suunnattomasti. Fiilistelin syksyä ja sitä että elämä on aika tasaista, koulussa ei tarvitse käydä pariin kuukauteen eikä transpolilla rampata hetkeen. Samuelilla oli synttärit ja leivottiin superhieno translipunvärinen kakku. Lokakuussa oli paljon kivoja asioita.

Lokakuussa tuli myös kuluneeksi kaksi kuukautta siitä että aloitin testot. Ääni madaltui ensimmäisen ja toisen kuukauden välisenä aikana huomattavasti, ja fiilistelin sitä esimerkiksi laulamalla samalla kun kävin soittelemassa pianoa kirkolla. Ääni väsyi kyllä tosi nopeasti, mutta samalla en olisi millään malttanut olla hiljaa kun mulla vihdoin alkoi olemaan oma ääni jolla puhua ja laulaa. 

Marraskuu

Marraskuussa olin ollut testoilla kolme kuukautta, ja lisäksi silloin tuli täyteen kaksi vuotta siitä, kun vaihdoin nimeni Leimuksi. Tuntui oudolta ajatukselta, etten aina ole ollut Leimu, tai että olen ollut Leimu vasta kaksi vuotta, ja toisaalta oli ihmeellistä palata aikaan kaksi vuotta sitten ja todeta, että siitä todella on jo kaksi vuotta aikaa. 

Marraskuussa oli pimeää, muistan sen siitä että olisin halunnut valokuvata, mutten voinut kun koskaan ei tuntunut olevan luonnonvaloa. Kuvasin kuitenkin mun kasvilampun valossa semitaiteellisia otoksia, joista kyllä itse tykkäsin kovasti, ja innostuin jopa pitkästä aikaa kirjoittamaan muutaman runonkin. Se tuntui hyvältä. 

Jatkoin edelleen testomuutosten fiilistelyä ja läpimenoa erilaisissa tilanteissa. Kävin esimerkiksi parturissa, mikä oli mun mielestä ihan älyttömän pelottavaa, mutta samalla ihan uskomattoman siisti kokemus. Käytiin marraskuussa myös katsomassa Miiko Toiviaisen monologi Kepeä elämäni, ja se jätti muhun jotenkin tosi ison jäljen ja antoi paljon ajateltavaa. Olisi ihana nähdä tuo esitys uudelleenkin! 

Pieni (tai välillä vähän isompikin) koulustressi pääsi yllättämään marraskuussa, kun syksy oli vähän hujahtanut ohi. Sain kuitenkin lähes kaikki tämän syksyn kurssit tehtyä, ja pari viime keväältä rästiin jäänyttäkin. Olin, ja olen, tyytyväinen. 

Joulukuu

Vuoden viimeiset koulupäivät koitti joulukuussa, ja tuntui tosi pelottavalta ja jännittävältä mennä kouluun taas niin pitkästä aikaa niin eri kuuloisena ja näköisenä. Kaikki meni kuitenkin aika hyvin, koulussakäynti ei todellakaan ole mikään mun lempiasia edelleenkään, mutta tänä syksynä selvisin koulupäivistä kuitenkin aika hyvin. 

Usein joulukuussa mä tykkään fiilistellä joulun saapumista käymällä paljon kirkossa, kuuntelemalla jouluradiota, availemalla joulukalenteria ja ostamalla tai tekemällä joululahjoja. Tänä vuonnakin jouluradio kyllä soi mun huoneessa, kävin kirkossa silloin tällöin ja mulla oli joulukalenterikin, mutta silti joulu pääsi yllättämään, enkä koskaan oikein onnistunut löytämään sellaista joulutunnelmaa. 

Lisäksi joulukuussa olen ikävöinyt Samuelia, joka edelleen on toisella puolen maapalloa reissussa, viettänyt joulua omien perheenjäsenteni kanssa, ajanut partani ensimmäisen kerran ja todennut, että olipa kertakaikkiaan vaan taas aikamoinen vuosi. 

Ehdottomasti suurimpia asioita tänä vuonna on olleet Samuel, transsukupuolisuusdiagnoosi, uusi toinen nimi ja testot. Tänä vuonna olen vihdoin vähän enemmän saanut keskittyä itseeni, omaan elämääni ja jaksamiseeni. Toisaalta on ollut pakko, koska on ollut monta sellaista hetkeä, kun en ole meinannut jaksaa, ja kun olen riippunut elämässä kiinni ihan viimeisillä voimillani. Välillä on jopa tuntunut, etten ehkä ole elossa ollenkaan. 

Nyt vuoden lopussa olo on kuitenkin kiitollinen, hämmentynyt ja jollain tavalla ehkä herkistynytkin. Vaikka olen ollut matkalla omaksi itsekseni jo kauan, jollakin tavalla tietysti koko elämäni, niin vihdoin se konkreettinen matka on alkanut. Vihdoin olen saavuttanut jotakin. Vihdoin mulla alkaa olla ääni. Mä en halua enää olla hiljaa. 

Loppujen lopuksi uskallan ehkä sanoa että kiitos 2019, tervetuloa 2020. En ole koskaan odottanut elämää näin paljon kuin nyt.