Karvakuulumisia

Meinasin tulla kirjoittamaan karvoista, taas, ja tuli sellainen olo että mähän kirjoitan niistä ihan koko ajan. Kävin tarkistamassa, ja oli monta postausta edellisen karvapostauksen jälkeen (jos parranajoa ei lasketa), joten ehkä uskallan taas päivittää. Tai uskallan ja uskallan, kai mä nyt uskallan ja saan päivittää vaikka pelkästään ihokarvoistani jos sattuu tuntumaan siltä, mutta jotta blogi pysyisi mielekkäänä luettavana, ja jotta mä voisin vaikka parin vuoden päästä lukea muustakin kuin ihokarvatilanteestani tässä vaiheessa elämääni, niin on ehkä välillä ihan hyvä kirjoittaa jostain muustakin. 

Nuorempana mä häpesin ihokarvojani ihan valtavasti. Pelkäsin mitä muut ihmiset ajattelisi jos en jaksaisi ajella sääriäni tai jos mun mahassa kasvaisi karvoja (koska siinähän kasvoi). Nyt tuntuu epäreilulta ja pahalta, että mut on saatu ennakko-oletuksilla, valmiiksi luoduilla lokeroilla ja joillakin turhilla kauneusihanteilla ajattelemaan, että joku ihan mahtava osa musta olisi väärin ja huonoa. Ehkä mulla siksikin on nyt näin iso tarve iloita karvoistani ja niiden kasvamisesta. 

Ajattelin taas jakaa muutaman kuvan. Ihan ensiksi parrasta. Ajoin sen tosiaan kaksi viikkoa sitten kun sain joululahjaksi partakoneen, ja aluksi tuntui tosi ahdistavalta kun ei ollut partaa. Tuli dysforinen olo, ja siksi ajoitinkin parranajon joulun välipäiville, ettei tarvitsisi poistua ihmisten ilmoille (tai ainakaan kouluun tai töihin) kokonaan ilman partaa tai edes pientä parransänkeä. Yllätyksekseni ja onnekseni huomasin kuitenkin, että sänki tuntui (ja vähän näkyi) jo seuraavana päivänä, ja pääsin huokaisemaan helpotuksesta. 

Tällä hetkellä tätä parranalkua on siis kasvateltu pari viikkoa, ja sehän alkaa ehkä näyttää jo aika kivalta! Tai no siis ainakin siitä huomaa että mulla on parta. :D Lisäksi on tietysti kivaa, kun kaikki partakarvat on samanmittaisia. Mä haluaisin kyllä kasvattaa ihan kunnon parran (ja elättelen toiveita että sellainen mulle kasvaakin vielä), mutta samalla uskoisin, että voisin nauttia myös semmoisesta muutaman millin sängestä aika paljon. 

Myös karvat mun käsivarsissa voi varsin runsaasti... Välillä tuntuu ihan hassulta että niitäkin on jo aika paljon, mutta toisaalta se on ihan parasta, koska jos vaikka istun koulussa ja alkaa ahdistamaan, niin voin vaan luoda katseen käsiini ja todeta että on ne kyllä ihanan karvaiset. Ne muistuttaa mulle siitä että mä olen minä ja olemassa. Vähän samasta syystä mulla on käsissäni pari tatuointia; aina nähtävissä olevana muistutuksena. 

Ehkä yksi yllättävimmistä paikoista, joihin mun karvat on innostuneet kasvamaan, on olkavarsi. En mä jotenkin ollut tajunnut että siihen hirveästi kasvaisi karvaa, varsinkaan näin nopeasti. Se on muuten myös älyttömän vaikea kohta itse valokuvata niin että siitä saisi jotakin selvää, mutta alapuolella on mun yritelmä olkavarsikarvojen taltioimisesta valokuvaan. 

En ehkä olisi uskonut, että kirjoitan blogiini näin yksityiskohtaisesti omista ihokarvoistani, mutta mikäpä siinä. Mun postaustahti on ehkä vähän hidastunut, kun tuntuu ettei hirveästi ole kirjoitettavaa. Prosessin osalta seuraavia askeleita on kuitenkin konsultaatiopuhelu foniatrian poliklinikalle ensi viikolla, transpolin tosielämävaiheen seuranta-aika tässä alkuvuodesta (en ole vielä saanut päivämäärää postissa) ja silloin myös toivottavasti lähete mastektomiaan, ja sitten hormonipolin kontrollikäynti helmikuun loppupuolella. 

Jos siellä sattuu tätä tekstiä lukemaan joku sellainen tyyppi, jolla olisi mielessä aiheita joista haluaisi että kirjoitan, niin olisi tosi kiva jos jaksaisit kommentoida ideasi mullekin nähtäväksi! Voisin saada lisää aiheita joista kirjoittaa, ja samalla olisi tietysti kiva kirjoittaa aiheista, jotka oikeasti kiinnostaa tätä blogia lukevia ihmisiä!