Tänään on Transgender Day of Visibility eli Transihmisten näkyvyyspäivä. Sitä vietetään vuosittain, ja sen tarkoituksena on yksinkertaisesti juhlia transihmisyyttä ja transihmisiä sekä tuoda esiin transihmisten saavutuksia ja yhteiskunnallista panostusta. Siksi mäkin päätin tulla juuri tänään kirjoittamaan tämän postauksen.
Mä en oikein edes tiedä mistä alkaisin kirjoittamaan. Haluaisin tuoda esille sitä, miten transihmiset kohtaa paljon syrjintää, ja miten monien on vaarallista edes elää omana itsenään. Transsukupuolisuus asettaa monet transihmiset epätasa-arvoiseen asemaan monilla elämän osa-alueilla, ja iso osa transihmisistä kärsii vähemmistöstressistä, koska kokemus siitä että on näkymätön ja pelko syrjityksi tulemisesta on jatkuvasti elämässä läsnä.
Joskus mä olen itsekin miettinyt, että mä en haluaisi olla transsukupuolinen, tai että miksi mun pitää olla. Kaipaan elämää, jossa saisin olla rauhassa, jossa en olisi ihmetyksen aihe tai outo. Kaipaan elämää ilman pelkoa syrjinnästä, elämää jossa saan vain olla ja elää omaa elämääni kuten kuka tahansa muukin. Oon miettinyt, miksen voisi elää siinä sukupuoliroolissa joka mulle syntymässä määritettiin ja johon mut yritettiin kasvattaa, voisinko mitenkään oppia siihen, ja onko ihan kaiken tämän läpikäyminen tarpeellista? Joka kerta vastaan itselleni että on.
Mä en pysty olemaan kukaan muu kuin olen. On hirveää joutua edes toivomaan niin, ja on tosi ahdistavaa ja pelottavaa tajuta, että itsekin toivoo olevansa joku muu vain siksi, ettei tarvitsisi jatkuvasti pelätä ja jännittää, pohtia sitä miten suhtaudutaan ja saanko mä vaikka työpaikkaa jos mun tausta tulee esille. Puhumattakaan siitä pelosta, jonka kanssa jatkuvasti elää kun odottaa odottamasta päästyäänkin ja toivoo saavansa itselleen elintärkeitä hoitoja, muttei voi olla varma saako tai jos saa, niin milloin.
Samalla mä kuitenkin ajattelen, etten mä mistään hinnasta vaihtaisi pois tätä tarinaani. Vaikka mun elämä olisi varmasti jollakin tavalla helpompaa cissukupuolisena, niin mä en olisi koskaan saanut kokea tätä kaikkea minkä nyt oon saanut kokea, jos en olisi trans. Toisaalta en tietenkään myöskään olisi joutunut kokemaan monia sellaisia asioita, jotka on rikkoneet mua valtavasti. Vaikka sukupuolenkorjausprosessi on ollut varmasti mun elämän raskain yksittäinen asia, on se myös antanut mulle niin valtavia onnen ja ilon tunteita, etten mä osaa edes laittaa niitä sanoiksi.
Ja juuri siksi tämä päivä tuntuu musta tärkeältä ja juhlimisen arvoiselta. Jos mun elämässä ei ole ollut mitään näin raskasta aiemmin, niin ei mun elämässä ole myöskään ollut mitään näin suurta, vapauttavaa ja hienoa, koska ei mikään vaan voi olla tärkeämpää kuin se, että saa olla oikeasti olemassa. Mun tie itsekseni on tämä, ja se on arvokkainta mitä mulla on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti