Joka ikinen kesä mua ahdistaa, koska on niin kuuma. En ole koskaan erityisesti pitänyt kesästä, koska mä palan herkästi auringossa ja mulla on hirveän tukala olo. En ole koskaan pystynyt käyttämään lyhythihaisia paitoja tai lyhytlahkeisia housuja, koska mua on ahdistanut liikaa. Hellesäät on olleet mulle siis varsin vaikeita oikeastaan niin kauan kuin muistan.
Pari päivää sitten vaihdoin yöpaidan housut shortseihin. Ostin viime kesänä kahdet yökkärishortsit, koska tuli kivannäköiset vastaan, ja koska halusin helpottaa omaa oloani ja parantaa uneni laatua. Mä en oo koskaan aikaisemmin kyennyt nukkumaan shortseissa, vaan mulla on aina pitkälahkeiset housut nukkuessa jalassa. T-paitoja käytän kyllä yöpaitoina, mutta kaikista eniten tykkään nukkua paidoissa joissa on pitkät hihatkin.
Silloin pari päivää sitten lisäsin tämän kuvan mun instastooriin todeten, että täytyy kyllä olla oikeasti kesä kun mäkin vaihdan yökkärihousut shortsimallisiin. Siitä kirposikin varsin pitkä yksinpuhelu ja pohdinta liittyen vaatteisiin ja rajoitteisiin, joita mulla on etenkin nuorempana pukeutumiseen liittyen ollut. Ajattelin, että jakaisin myös täällä blogin puolella noita ajatuksia, koska ne oli musta mielenkiintoisia.
Kuten sanottua, mä en oo koskaan tykännyt lyhythihaisista paidoista tai lyhytlahkeisista housuista. T-paitoja siis oon käyttänyt kyllä, mutta vain sellaisia joissa on ollut "riittävän pitkät" hihat, eli mielellään sellaiset jotka yltää vähintään kyynärpäähän. Shortseja en yksinkertaisesti ole käyttänyt, jotain caprihousuja kyllä, mutta epämukavalta on tuntunut sekin.
En ollut koskaan ennen prosessia pohtinut, mistä mun pukeutumisahdistus johtuu, mutta pukeutuminen on ollut mulle aina vaikeaa, ja mulla on lapsesta saakka ollut hirveästi pukeutumissääntöjä. Sen lisäksi, että lyhytlahkeiset ja -hihaiset sekä muut "paljastavat" vaatteet on olleet ehdoton ei, en oo myöskään kyennyt käyttämään mitä tahansa muita vaatteita, vaan mun on jotenkin täytynyt varmistua että se vaate on hyvä, että kaikki jotenkin "sopii". Lainausmerkeissä sopii siksi, että mua ei varsinaisesti ole kiinnostanut että vaatteet sopisi värien tai joidenkin yleisten pukeutumissääntöjen mukaan yhteen, vaan se sopiminen on ollut enemmän sitä, että katson että jokainen kohta kehosta peittyy tarpeeksi, yleensä mielellään monen vaatekerroksen alle.
Muistan, että kun oon ollut noin 11-12-vuotias niin mun äiti on houkutellut mut kanssaan uimarannalle. Mulla ei ole ollut aikomustakaan mennä uimaan, mutta oon kuitenkin lähtenyt mukaan viettämään aikaa. Äiti on maannut bikinit päällä ottamassa aurinkoa, ja mä oon istunut pitkälahkeisissa housuissa, pitkähihaisessa paidassa + sukissa, hattu päässä jne. varjossa ja lisäksi mulla on ollut vielä sateenvarjokin jonka oon pitänyt suojanani. Vaikka oon ollut herkkä palamaan auringossa, niin en mä nyt ihan tuon kaltaista suojaa ole koskaan kuitenkaan kaivannut, vaan hyvä aurinkorasva on riittänyt kun oon pienenä halunnut mennä vaikka uimaan.
Teini-ikäisenä aloin ostamaan itse vaatteitani ja päättämään tietenkin muutenkin yhä enemmän mitä pukisin päälleni. Oon pukeutunut ihan hirveästi erilaisiin kerroksiin. Mulla oli yleensä aina paidan alla pitkä toppi, sitten se itse paita (yleensä pitkähihainen t-paita), sen päällä huppari tai neule tai joskus lyhythihainen mekko ja jalassa usein pussihousut tai haaremihousut, käytin myös vakosamettihousuja mutta en farkkuja. Lisäksi pidin usein housujen päällä hametta ja mulla oli melkein aina vielä lisänä säärystimet. Housujen alla oli usein sukkahousut/legginssit, vaikka ei olisi ollut edes hirveän kylmä. Ehdottomasti tärkein jokapäiväinen tuntomerkki mun pukeutumisessa oli kaulahuivi tai kaksi. Pidin kaulahuivia aina kaulassa ja myös kasvojeni edessä niin, että se peitti vähintään suun, usein nenänkin ja musta näkyi vain silmät.
Mä oon aina piiloutunut vaatteideni alle. Nuorempana pukeuduin myös miesten vaatteisiin, esim. mun housut ja hupparit oli usein miesten puolelta ja pidin myös miesten t-paidoista (ja niissä on riittävän pitkät hihatkin). Mutta kun nyt muutama vuosi sitten vihdoin aloin ostamaan taas miesten vaatteita, niin mun kerrospukeutuminen väheni huomattavasti. Pidän kyllä edelleen kovasti kaulahuiveista ja kerrospukeutumisesta, mutta nykyisin mulle kerrospukeutumista on esim. t-paita + sen päällä auki oleva huppari tai kauluspaita. Vaikka laittaisin kaulaani huivin, voin ottaa sen pois jos mulle tulee vaikka kuuma. Nuorena musta tuntui, että mä en yksinkertaisesti voi, ja laitoin huivin kaulaan ihan kaikkialle kaiken maailman juhlia myöten.
Mun olo siis helpottui huomattavasti kun aloin pukeutumaan niin kuin halusinkin, eli miesten vaatteisiin. Sain myös vihdoin nimen mun järkyttävälle kehoahdistukselle; se oli dysforiaa. Mä en ole tietenkään lapsena tai nuorena tiennyt mitä on kehodysforia (tai edes mitä on transsukupuolisuus), mutta se tunne juuri esim. pukeutumiseen liittyen on ollut tosi samankaltaista kuin dysforia. Sitä on yrittänyt hallita kaikin eri keinoin ja on yrittänyt päästä piiloon kun ei ole oikein ollut muutakaan vaihtoehtoa. Samalla ei ole ollut mitään mikä selittäisi sitä pahaa oloa ja tarvetta piiloutua, eikä sellaista syytä ole oikeastaan edes ymmärtänyt etsiä, vaan enemmänkin on jotenkin elänyt sellaisessa luulossa, että kaikista varmaan tuntuu tältä.
Viime kesänä ostin mun ensimmäiset shortsit, no, varmaan ikinä. Toki mulla on joskus lapsena ollut shortseja, mutta en ole kyllä koskaan ostanut yksiäkään itse. Niiden käyttäminen tekikin kesästä vähän siedettävämpää, ja samoin teki sekin, että pystyin laittamaan päälle ihan vaan t-paidan ja tajusin myös, miten kivoja ohuesta ja liehuvasta materiaalista tehtyjä lyhythihaisia kauluspaitoja on olemassa. Binderi toki tekee kesästä varsin tukalan silti, mutta se helpotti jo paljon.
Jossain vaiheessa kulunutta kevättä löysin mun alennusmyynnistä ostaman hihattoman paidan. Olin ostanut sen, koska se oli halpa ja kiva, ja ajattelin, että ehkä mä joskus elämässäni vielä oon tarpeeks rohkea käyttämään tätä. Tai en mä usko että kyse on rohkeudesta, ehkä taustalla oli enemmän ajatus siitä, että ehkä mulla vielä joskus on niin hyvä olla että voin käyttää tätä paitaa. Ja jos en, niin se toimii varmasti aluspaitana. Nyt keväällä muistin, että mulla ylipäätään on tuo paita, ja käytin sitä välillä kotona hupparin alla ja totesin, että se on aika kiva ja ostin pari uutta hihatonta paitaa samaan käyttötarkoitukseen.
Pari päivää sitten oli tosi lämmin, ja mä lähdin tuossa hihattomassa paidassani ulos! Ihan lyhyelle kävelylle vain Samuelia vastaan, mutta kuitenkin. Ja tuntuipa muuten hyvältä! Ei ollut yhtään niin tukala olo kuin aiemmin, kun olin käynyt ulkona hihallisessa paidassa, ja mun olo oli niin vapaa ja hyvä, vaikka vähän pelottikin että mitä jos joku ajattelee jotakin ja miltähän mahdan näyttää. Fiilis joka päällimmäisenä kuitenkin jäi mieleen, oli se ihana vapaus ja uskallus. Ja tuulenvire iholla.
En oikeasti ole käyttänyt hihatonta paitaa missään sitten sen jälkeen kun oon ollut ehkä 10-11-vuotias korkeintaan. Tai toki oon käynyt uimassa koulun kanssa ja joskus rannallakin, mutta se on ollut aikalailla sitten suoraan veteen, ylös vedestä, pyyhkeen sisään ja äkkiä lisää vaatetta päälle. En oo pystynyt kuvittelemaankaan, että olisin yhtään vähemmissä vaatteissa julkisesti missään ikinä, enkä oo edes yrittänyt pakottaa itseäni siihen, koska tiedän etten pysty ollenkaan toimimaan jos mulla on paha olla siitä mitä mulla on päällä, ei siinä ole vaan mitään järkeä.
Mun kehoahdistus on sisältynyt myös niihin hetkiin kun olen yksin. Mun dysforia ei poistu mihinkään vaikka olisin yksin kotona ja tietäisin, ettei sinne ole tulossa ketään muita. Ahdistus pysyy silti, enkä mä ole aiemmin kyennyt tekemään mitään esimerkiksi hihaton paita päällä, kun on tuntunut että se vaan paljastaa liikaa. Jos olen yrittänyt nukkua shortseissa, niin olen heräillyt pitkin yötä siihen ahdistukseen ja hikoillut sitten tiiviisti päällä olevan peiton alla kun on pitänyt jotenkin päästä piiloon.
Nykyäänkin mä kärsin kyllä dysforiasta, mutta testot on kuitenkin tehneet sen, että kokonaisuudessaan mun keho tuntuu oikealta eikä aiheuta mulle dysforiaa, ja siinä on vain tiettyjä kohtia jotka sitä dysforiaa aiheuttaa. Nautin kesistä joka vuosi aina vähän enemmän, vaikka rakastan kyllä eniten silti sellaisia viileitä ja koleita vuodenaikoja kun voi käpertyä huppariin ja villasukkiin, ja nyt on erityisen ihanaa tietää, että tämä on mun viimeinen kesä binderin kanssa! Ensi kesänä olen vielä niin paljon vapaampi!
Siis oikeesti miettikää; ensi kesänä mä voin mennä uimaan julkisella uimarannalla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti