Mulla oli maanantaina viimeinen aika transpolille. Se hoidettiin etänä videoyhteyden välityksellä koronatilanteesta johtuen. Tapasin siis lääkäriä, mikä oli outoa, koska tämä taisi olla nyt mun neljäs lääkäri koko prosessin aikana transpolilla ja kolmas vuoden sisään. Kahta edellistä en ole koskaan edes tavannut, puhunut puhelimessa muistaakseni molempien kanssa kerran. Tapaaminen meni kuitenkin ihan hyvin, vaikka henkilökunnan suuri vaihtuvuus onkin vähän harmi.
Tämä tapaaminen oli siis mun ns. tosielämävaiheen viimeinen tapaaminen, ja sen seurauksena mut kirjattiin ulos transpolilta enkä siis ole enää transpolin asiakas. Se tuntuu jollain tavalla hurjalta, mutta aika hienolta kyllä myös!
Lääkäri siis tosiaan soitti mulle, ja kyseli miten oon kokenut mun tutkimusjakson tai prosessin ylipäätään transpolilla. Keskusteltiin siitä, oli ihan kivaa että sai vihdoin antaa rehellistä palautetta. Lisäksi keskusteltiin mun omista fiiliksistä prosessiin ja itseeni liittyen, mun mielialoista ja oloista ja testojen vaikutuksista. Ja tulevaisuudesta, siitä mitä prosessin suhteen toivoisin tai en toivoisi jatkossa.
Tapaaminen kesti kaiken kaikkiaan vain puoli tuntia ja meni siis ihan hyvin. Lääkäri kirjoittaa mulle seuraavaksi puoltavan lausunnon sukupuolen juridista muuttamista varten ja lisäksi hän laittoi lähetteen menemään Tampereen transpolille second opinion -käyntiä varten sekä pyynnön hormonipolille lisääntymiskyvyttömyystodistuksesta. Kun mulla on nuo kolme paperia (kaksi lausuntoa eri transpoleilta sekä tuo hormonipolin todistus), niin voin muuttaa mun juridisen sukupuolen. Uskoisin, että tässä menee aikaa ehkä johonkin ensi syksyyn, koska Tampereen transpolille on varmaan jonkin verran jonoa.
Mun taival transpolilla alkoi noin kaksi ja puoli vuotta sitten, kun hain lokakuussa 2017 lähetteen Helsingin transpolille. Ensimmäinen käynti transpolilla oli tammikuussa 2018, ja vuoden 2018 aikana käyntejä oli sairaanhoitajalla, psykiatrilla ja psykologilla useampia, lisäksi järjestettiin läheistapaaminen perheelle. Vuoden päätteeksi oli hoitoneuvottelu, jossa en saanut diagnoosia. Tämän jälkeen odottelin vajaan puoli vuotta, minkä jälkeen toukokuussa 2019 vihdoin sain diagnoosin.
Tuo tutkimusjakso oli se kaikista raskain osa prosessia. Koin rankaksi sen, että kerta toisensa jälkeen piti tavata uusia ihmisiä ja olla valmis avaamaan mitä tahansa henkilökohtaisia asioita mitä multa vaan satuttaisiin kysymään. Puhuin elämästäni, historiastani, itsestäni ja sukupuolikokemuksestani niin paljon, että edelleen tuntuu että jos multa kysytään jotakin noihin aiheisiin liittyvää, olen valmis antamaan analyyttisen ja harkitun vastauksen. Toisaalta opin myös itsestäni tosi paljon, opin ymmärtämään itseäni eri tavoin ja hahmottamaan omaa elämäntarinaani. Samalla sukupuolikokemus muodostui asiaksi, joka edellä aloin ajattelemaan kaikkea elämässäni. Kaikkiin asioihin elämässä sukupuoli ei kuitenkaan liity millään tavalla, ja siksi yritän nyt opetella näkemään asioita muistakin näkökulmista.
Tutkimusjakso oli matka, joka täytyi vaan käydä läpi, jotta voisi saada diagnoosin ja hoitoja. Vaikka oon sen aikana oppinut itsestäni valtavasti ja ymmärtänyt miten vahva ihminen onkaan silloin kun on pakko, niin mä en mitenkään voi olla sitä mieltä, että tutkimusjakso olisi tehnyt musta kokonaisemman. Enemmänkin se on rikkonut mun rajoja ja pakottanut mut puhumaan elämäni vaikeimmistakin asioista kysymättä haluanko tai tuntuuko se musta sopivalta. Lisäksi oon pelännyt jokaista transpolikäyntiä ja sitä, osaanko ilmaista asiani riittävän selkeästi ja oikealla tavalla, jotta tulisin ymmärretyksi oikein. Jopa nyt tuota viimeistäkin käyntiä edelsi hirveä ahdistus ja pelko siitä, voisiko jotakin pahaa vielä tapahtua.
Sen sijaan testot on kyllä tehneet musta ja mun elämästä kokonaisempaa ja huomattavasti parempaa. Ja sen takiahan mä olen tämän prosessin jaksanutkin käydä läpi, että olisin vihdoin konkreettisesti koko ajan enemmän minä.
Oon siis ehdottomasti iloinen, että transpolikäynnit on nyt takana päin. Ihmiset oli aina kyllä ihan mukavia ja varmasti yrittivät siellä parhaansa, mutta kohtaaminen ei kuitenkaan aina onnistunut olemaan kaikkiin asioihin liittyen sensitiivistä. Sen mä kerroin tuossa viimeisellä tapaamisella lääkärillekin, ja tuntui hyvältä voida vihdoin sanoa se ääneen. Ajattelin vielä myöhemmin kirjoittaa palautetta transpolille.
Kuitenkin, nyt on varsin vapaa olo. Jäljellä on vielä käynti Tampereen transpolilla ja papereiden kiikuttaminen maistraattiin sekä tietenkin mastektomia, mutta sen jälkeen asiat alkaa olla varsin hyvin. Lisäksi vihdoin voisin ehkä alkaa luottaa siihen, että tätä onnea ei enää oteta multa pois!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti