Vuosi testoilla!

 Eilen tuli täyteen tasan vuosi testoilla, ja tänään päätin tulla jakamaan vähän videoita ja ajatuksia siihen liittyen. Kokosin yhteen mun vuoden aikana kuvaamat vertailuvideot. Kuvasin näitä aluksi parin viikon välein, koska muutokset tuntui aika isoilta, ja sen jälkeen kerran kuussa. Tähän videoon oon koonnut ne kerran kuussa kuvatut pätkät.

Kuten videolta näkyy, on muutos äänessä ja ulkonäössä varsin selkeä ja suuri, eikä videolta tietenkään edes näe kaikkea. Fyysiset muutokset on ehdottomasti olleet iso osa tätä matkaa ja tosi tärkeitä, koska ne on mahdollistaneet kaiken muun. Ääni oli yksi niistä muutoksista joita kaikista eniten odotin, ja se on myös varmaan yksi huomattavimmista muutoksista myös muiden ihmisten kannalta. Mä aina etukäteen mietin, että minkähänlainen mun äänestä tulisi, ja aluksi mun oli vaikea tunnistaa omaa ääntäni videolta tai nauhoituksista. Oon mä vielä kesänkin aikana kuunnellut videolta, että oliko toi oikeesti mun ääni, noinko matala se on, mutta pääsääntöisesti tunnistan kyllä jo oman ääneni ihan hyvin. Oman äänen löytäminen on ollut ihmeellistä ja ihanaa.

Monesti joku kysyy, että minkälaisia henkisiä muutoksia testot on aikaansaaneet, ja mun on tosi vaikea vastata siihen. Muutokset omassa henkisessä hyvinvoinnissa, mielialoissa ja mielenterveydessä on ihan huikeat, mutta jos ihmiset tarkoittaa kysymyksellään ihan suoraan testoista juontuvia asioita kuten hormonitason aiheuttelemia mielialamuutoksia tai vaikkapa aggressiivisuuden lisääntymistä, niin sellaisia on mun mielestä hirveän vaikea erotella.

Koen, ettei mun luonne tai minä siinä mielessä ole testojen myötä muuttunut. Testojen aiheuttamat fyysiset muutokset on saaneet aikaan toki sen, että mut oletetaan mieheksi ja nähdään oikein, minkä lisäksi mun oma olo itsestäni on niin paljon parempi kuin koskaan ennen, että se kyllä varmasti näkyy ulospäin. Toki mun hormonivaihtelut on aika minimaalisia myös verrattuna entiseen, ja sekin tekee tietenkin osansa. 

Kaiken kaikkiaan tuntuu, että olen paljon tasaisempi nyt kuin aiemmin. Totta kai mullakin on edelleen parempia ja huonompia päiviä, välillä ärsyttää ja välillä ilostuttaa, joskus olen väsynyt ja joskus pirteämpi jne. Mutta silti esimerkiksi monet pelot ja ahdistukset on helpottaneet, aikaisemmat stressinaiheet ei välttämättä tunnukaan niin musertavilta, sosiaaliset tilanteet on paljon siedettävämpiä ja kuten jo sanottua, niin oma olo yksinkertaisesti on vaan kokonaisuudessaan parempi. Kaikki tämä tekee olosta varsin tasaisen ja hyvän.

Oon eilen ja tänään pysähtynyt miettimään sitä päivää vuosi sitten, kun vihdoin sain testot. Muistan jollakin tavalla sen reissun Tampereelle, muistan että silloin tuntui etten ole koskaan kokenut yhtä suurta jännitystä, en ollut nukkunut ja mua pelotti. Muistan sen käynnin lääkärin ja sen jälkeen hoitajan luona, ja muistan miten epäuskoisena katsoin sitä testoreseptiä jonka se lääkäri mulle tulosti. En ollut syönyt mitään koko aamuna, ja vaikka mulla on täytynyt olla aika huutava nälkä käynnin jälkeen, niin suuntasin silti ihan ensimmäisenä apteekkiin hakemaan ensimmäisen Tostran-purkin. Oli jotenkin sellainen olo, että ennen kuin se purkki on turvallisesti mun repussa, niin se voidaan vielä ottaa multa pois.

No, sain geelipurkkini, kävin syömässä ja suuntasin kohti Helsinkiä, ensin kirkkoon ja sitten kotiin. Samuel oli rakentanut meille majan ja paistanut lettuja. Ennen letunsyöntiä laitoin ensimmäisen geeliannoksen, en vaan mitenkään voinut odottaa seuraavaan päivään. Kyttäsin muutoksia seuraavat päivät, viikot ja kuukaudet aika herkeämättä. Otin itsestäni valokuvia ja videoita, kuuntelin ääntäni ja toivoin että muutoksia tulisi nopeasti. Ja vaikka muutoksia sitten aika pian alkoikin tulemaan, tuli ne kuitenkin siinä mielessä hitaasti, että kaikkeen ehti kyllä matkan varrella tottumaan ja kaikesta ehti myös iloitsemaan.

Tuntui, että testojen aloittamisen myötä mä pikkuhiljaa aloin heräämään eloon. Oon yrittänyt tässä vuoden aikana sanoittaa sitä tunnetta, mutta tuntuu etten oikein vieläkään ole siinä onnistunut, se on tosi vaikea pukea sanoiksi.

Kun katson taaksepäin mun valokuvia vaikka ihan jo silloin vuosi sitten, tulee mulle tosi holhoava olo. En tunnista itseäni niistä kuvista ja videoista, koska musta tuntuu että mun olisi aina kuulunutkin olla tällainen. Tällainen mun ääni oikeasti on, tältä mä oikeasti näytän ja tätä mä oikeasti olen. Vaikka totta kai tiedän, että esimerkiksi vanhoissa valokuvissa ja videoissa olen minä, niin samalla se tyyppi niissä on vain varjo siitä kuka mä oikeasti olen. Tämä minä on varmasti jossakin määrin ollut olemassa myös silloin, mutta jopa mun itseni on välillä ollut vaikea uskoa sen (tai siis oman itseni) olemassaoloon, ja muut ihmiset on olleet vielä kykenemättömämpiä sitä näkemään.

Testot on tehneet mut näkyväksi pala palalta ja hetki hetkeltä tän vuoden kuluessa. Ehkä sellainen mielikuva jotenkin sopisikin tähän hyvin, että mä oon ollut olemassa ennenkin, mä olen ihmisenä tavallaan ihan sama vaikkapa kiinnostuksenkohteiltani, luonteenpiirteiltäni tai taidoiltani. Mun ulkokuori on kuitenkin ollut vaan joku varjo, vääränlainen kuvastamaan sitä kuka ja mitä mä olen. Testot oli lääke, joka todellakin teki mut näkyväksi.

Tässä postauksessa ei oikein ole nyt päätä eikä häntää. Tuntuu vaikealta laittaa kirjoitettuun muotoon kaikkia niitä ajatuksia joita mussa herää kun mietin tätä matkaa. Tein eilen kuitenkin pienen videon, se on ihan täyttä ajatuksenvirtaa, mutta ehkä päätän tän postauksen kuitenkin siihen.

Ajattelin, että tän postauksen jälkeen en enää ihan näin kuukausittain seuraisi testomuutoksia, koska ne ei ole mitään ihan hirveän huomattavia enää vaan kuukauden sisällä. Äänivideoitakin ajattelin kuvata ehkä ennemmin vaikka puolivuosittain tai parin kuukauden välein, ja näiden postausten kanssa voisin tehdä samoin. Toivon, että saan itseni kuitenkin aktivoitua kirjottamaan tänne muista aiheista, kuten mun on jo pitkään pitänyt tehdä.