Paranemiskuulumisia

 Mun on tavallaan vaikea muistaa, että leikkauksesta tulee huomenna kuluneeksi vasta 20 päivää, alle kolme viikkoa. Tuntuu, että tältähän mä olen aina näyttänyt ja tältä mun olisi aina kuulunut näyttää. Viimeksi kirjoittelin, kun leikkauksesta oli kulunut viikko ja olin käynyt terveysasemalla sekä päässyt näkemään mun nännit. Toipuminen oli sujunut siihen asti hyvin, nännit näytti siltä kuin pitikin, ja itse asiassa noin viikon kuluttua leikkauksesta mä pystyin myös jättämään kipulääkkeet pois lähes kokonaan.

Paraneminen on siis edelleen sujunut tosi hyvin. Kipulääkkeille ei tosiaan ole yli viikkoon enää ollut tarvetta, välillä oon saattanut varulta ottaa Buranan yöksi jos on ollut sellainen olo että saattaisin sitä tarvita. Tai jos on särkenyt päätä. Ulkona liikuin varsin varovaisesti, mutta ehkä viikon verran olen saanut itse avattua hissin ja rapun ovet, joten oon pystynyt käymään kodin ulkopuolella sijaitsevissa paikoissa itsenäisesti. Se on ollut valtava helpotus.

Oon ottanut varsin rauhallisesti, käynyt rauhallisilla kävelyillä ja pari kertaa oon matkustanut jo julkisillakin. Viikonloppuna kävin kylässä mun ystävän luona ja huomenna oon menossa käymään äidin luona. Lisäksi ollaan käyty ulkona syömässä ja myös mun isä, veli ja sisko kävi meillä isänpäivänä ja silloinkin käytiin ulkona syömässä.

Haavateipit vaihdettiin silloin terveyskeskuksessa, ja sen jälkeen ohjeena on ollut, että vaihdan teipit itse sitten kun ne alkaa esim. suihkussa irtoilemaan, noin 1-2 viikon välein. Teippailua on suositeltavaa jatkaa kuuden kuukauden ajan mahdollisimman hyvien tulosten takaamiseksi, ja tuota tukitoppia täytyy käyttää ensimmäinen kuukausi ympäri vuorokauden, sen jälkeen toinen kuukausi silloin jos on liikkeessä, mutta nukkuessa ja muuten lepäillessä voi onneksi olla ilmankin. Tukitoppi on kyllä mun mielestä edelleenkin huomattavasti mukavampi kuin binderi, mutta olisihan olo toki kaikista mukavin ilman mitään tuollaista vaatekappaletta. Onneksi leikkauksesta tulee kuluneeksi kuukausi jo itse asiassa ensi viikon torstaina, ja sitten pääsen nukkumaan ilman tukitoppia! Toistaiseksi oon aika tunnollisesti pitänyt sitä koko ajan, ja kun pesen sen niin oon laittanut vanhan binderin päälle.

Teippien vaihtaminen itse oli mun mielestä tosi jännää. Teipit alkoi irtoilemaan loppuviikosta, eli noin reilu viikko siitä kun ne oli vaihdettu terveyskeskuksessa. Vähän niitä joistakin kohdista joutui irrottelemaan, ja olivat jääneet etenkin ihokarvoihin kiinni. Hyvin kuitenkin lähti, eikä tuntunut pahalta. Sen sijaan uusien teippien laittaminen siististi oli musta aika haastavaa, ja lisäksi teipeistä jäi tosi paljon liimajälkiä ihoon ja ihokarvoihin. Pitää yrittää rasvan tms. avulla poistaa niitä ensi kerralla kun pääsen vaihtamaan teippejä. Arvet itsessään näytti tosi siisteiltä, mitä nyt sieltä liimojen ja kirurgin tussinjälkien seasta pystyi katsomaan.

Nännien parantuminen oli asia joka mua aika paljon jännitti. Olinkin jo kertaalleen yhteydessä Taysin hoitohuoneelle, koska mua vähän mietitytti että näyttääkö tilanne normaalilta. Näytti onneksi, ja sain ohjeeksi rasvailla nännejä perusvoiteella. Nännit on siis aluksi aika hurjan näköiset, ja niissä on päällä ihan mustaa rupea joka sitten pikkuhiljaa kuoriutuu, ja jonka alta paljastuu vaaleanpunainen nänni. Onneksi multa on se musta rupi siitä päältä alkanut nyt aika hyvin kuoriutumaan, ja tilanne näyttää tosi hyvältä, vaikka onkin vielä karun näköinen. Tärkeintä kuitenkin ettei tarvitse itse huolehtia vaan kaikki on normaalin oloista!

Mitähän muuta osaisin kertoa... Mä olin jotenkin jo ihan heti leikkauspäivästä lähtien sitä mieltä, että mulla on tosi hyvä olo. Ja oikeastaan mun olo on kyllä ollut koko ajan tosi hyvä, mutta ihanaa on huomata, että koko ajan se kuitenkin kohenee kun unentarve ei ole enää ihan niin suuri ja ihan eri tavalla jaksaa tehdä asioita, käydä paikoissa eikä enää tarvitse apua kaikkeen. Tai en mä nyt koko aikana ole apua tarvinnut kaikkeen, mutta monenlaisiin asioihin kyllä.

Ajattelin, että jaan tähän vielä pari eilen otettua kuvaa rintakehästä. Mulla on jonkun verran ollut turvotusta etenkin vasemmalla puolella, ensin tuossa aika keskellä rintakehää, mutta se on siirtynyt koko ajan sivumpaan ja myös vähentynyt ihan huomattavasti. Nyt sitä ei ihan hirveästi enää huomaakaan. Molemmilla puolilla turvotus myös siirtyi kainaloon, ja oikealta puolelta se on aika hyvin jo lähtenyt, vasemmalla sitä jonkun verran vielä on. Tällä hetkellä ehkä kipeimmältä tuntuu iho tietyistä kohdista. Eikä sekään varsinaisesti ole kipeä, mutta sellainen kosketusarka. Luulen, että kainaloiden alla on sen verran turvotusta, että jotenkin iho hankaa siellä itseään. Lisäksi luulen, että tämä tukitopin kangas on hangannut rintakehää vähän. Ei siinä mitään jälkiä siis näy, mutta iho on vaan tosi tosi herkkä.

Mutta joo, tässä pari kuvaa. Samalla voitte ihastella mun parran ja muidenkin ihokarvojen kasvutilannetta. :D

Henkisestä olotilasta sen verran, että mun on ihan älyttömän hyvä olla! Moni ihminen on sanonut mulle, että näytän jotenkin erilaiselta - siis muualtakin kuin rintakehästä. Että mun olemus on erilainen, silmissä on erilainen valo. Ja se on musta ihanaa kuulla, koska mun olo onkin tosi erilainen. Tietenkin olen sama minä, mutta kuitenkaan musta ei vaan koskaan ole tuntunut tällaiselta enkä koskaan ole jotenkin voinutkaan olla näin oma itseni.

Jonkun verran oon nähnyt painajaisia kyllä. Luulen, että mun mieli alkaa käsittelemään asioita, koko prosessia ja kaikkia mun pelkoja ja ahdistuksia joita tässä vuosien varrella on ollut. Oon nähnyt esimerkiksi unia siitä, että mulla on tämä rintakehä kuin mulla nyt on, mutta sitten esimerkiksi rintakehästä poistetut osat alkaakin kasvamaan kainaloihin tai että yhtäkkiä mun rintakehään alkaakin kasvamaan rinnat enkä voi estää sitä. Se on ihan kauheaa, ja ne unet on tosi hirveitä ja herään niistä aina vähän paniikissa. Onneksi voin viedä käden rintakehälle ja todeta että kaikki on kunnossa.

Odotin ehkä että mulle heräisi enemmän ristiriitaisia tai negatiivisiakin tunteita leikkauksen jälkeen. Ei välttämättä itse leikkaukseen liittyen, mutta että se nostaisi pintaan vähän kaikenlaista. Toisaalta oon nämä ensimmäiset viikot pitkälti keskittynytkin parantumiseen, ja keho on varmasti keskittynyt myös, joten ehkä muita juttuja ehtii pohtimaan sitten myöhemminkin. Tavallaan tuntuu, että vielä pitää antaa keholle ja mielelle rauha parantua, ja vaikkapa osittain traumaattiseltakin tuntuvaa prosessia voi käsitellä sitten myöhemmin.

Lisään tähän alle vielä kuvan, joka kuvastaa tosi hyvin sitä miltä musta tuntuu ja miten onnellinen nyt olen. Mun on oikeasti vihdoin vaan niin hyvä olla!