Yllättäviä asioita mastektomiaan liittyen

 Mua ei oltu ennen mastektomiaa koskaan nukutettu tai leikattu, joten niin itse leikkaus kuin siitä toipuminenkin on olleet mulle täysin uusia kokemuksia. Olin toki kuullut etukäteen muiden ihmisten kokemuksia leikkauksista yleisellä tasolla sekä muiden transihmisten kokemuksia mastektomiasta, mutta jokaisen kokemus on toki erilainen, minkä lisäksi aina on jotain mikä tulee itselle yllätyksenä ja mistä ei välttämättä ole kenenkään kanssa puhunut. Tai vaikka olisikin, niin kaikkea ei jotenkin itse sitten kuitenkaan ole rekisteröinyt.

Oon tässä toipumisaikana koonnut pientä listaa asioista, jotka on jotenkin tulleet mulle yllätyksinä tai jotka oon muuten vaan tullut huomioineeksi. Ei välttämättä mitään suuria juttuja, mutta ajattelin että niiden jakaminen voisi kuitenkin olla hauskaa.

Lähdössä kohti kotia Taysista leikkausta seuraavana päivänä.

Ehkä suurin, ja tavallaan aika ilmeinenkin, juttu on se euforia, jota leikkauksen jälkeen omasta kehosta on saanut kokea. Tää nyt ei tavallaan ole siis mitenkään yllättävä asia, koska tokihan mä oletinkin että mulla olisi mun uudesta rintakehästä tosi hyvä olo. Silti se miltä se euforia on tuntunut, on ollut jotenkin tosi yllättävää ja intensiivistä. En mä oo kokenut tällaista koskaan ennen. Dysforian puuttuminen on myös ollut varsin outo tunne, koska se on ollut niin kauan osa mun elämää. Leikkauksen jälkeen meni ehkä viikko, kun aloin näkemään painajaisia ja niissä unissa mä koin dysforiaa, mutta se loppui kun heräsin.

Olin jotenkin yllättynyt siitä, että leikkauksen jälkeen mä jossain vaiheessa todella aloin nähdä painajaisia leikkaukseen liittyen. Näin esimerkiksi unia, että mulla oli tämä uusi rintakehä, mutta silti mulla oli myös rinnat jotka kasvoi kainaloista, tavallaan rintakehän ulkopuolelta. Tai että mun rintakehä alkoi yhtäkkiä vaan muuttumaan sellaiseksi kuin se oli ennen. Ne unet oli ihan hirveitä, joskin kun heräsin niistä, niin pystyin vaan viemään käden rintakehälleni ja toteamaan että kaikki on hyvin ja ei ole hätää. Yllätyin siitä, että niinkin pian leikkauksen jälkeen mieli alkoi käsittelemään asioita unien kautta.

Yksi sellainen käytännön asia, jota en tavallaan ollut kuitenkaan tajunnut, oli hermojen uudelleen kasvaminen ja yhdistyminen. Oli kai siitä joskus jonkun kanssa ollut puhetta, mutta en silti osannut yhdistää mun kokemia tuntemuksia siihen ennen kuin törmäsin TikTokissa transmieheen joka oli juuri ollut mastektomiassa ja puhui "nerve regrowth pain" -nimisestä asiasta. Tajusin, että sitähän se outo kihelmöivä ja pistelevä tunne mun rintakehässä varmaan olikin. Ei se tuntunut hirveän pahalta, mutta sen verran se kuitenkin tuntui että sen todellakin huomasi.

Heti leikkauksen jälkeen ihmettelin aluksi, että oonko mä tulossa kipeäksi kun mun kurkku oli tosi kipeä. Ensimmäiset muutamat päivät nieleminen sattui tosi paljon, etenkin siis kun söi jotakin. Puhuminen ei ollut vaikeaa kuitenkaan eikä mun mielestä mun ääni ollut käheä. Luulisin, että kurkun kipeys liittyi jotenkin nukutukseen ja intubaatioputkeen joka on leikkauksen aikana kurkussa? En vaan ollut tällaistakaan tullut ajatelleeksi.

Junassa dreenien kanssa.

Itse leikkaukseen liittyen yllätyin siitä miten tavalliselta huoneelta leikkaussali loppujen lopuksi näytti, miten se oli vaan yksi huone käytävän varrella johon kävelin sisään, miten normaalilta sinne meneminen tuntui, miten mukava olo mulla oli makoillessani siinä leikkauspöydällä ja ylipäätään miten äärettömän mukavalta se koko leikkauspäivä musta tuntui. Siitäkin yllätyin ettei mulla heti leikkauksen jälkeen tai no koskaan sen jälkeen ollut mitään varsinaisia kipuja, vaikka olo on kyllä nyt paljon mukavampi kuin vaikka pari viikkoa sitten.

Reilun viikon päästä leikkauksesta sain ohjeeksi rasvailla mun nännejä perusrasvalla. Samalla tuli sitten toki eri tavalla koskettua myös omaa rintakehää ja löysin siitä tunnottomia kohtia. Toki tiesin, että rintakehässä saattaisi olla tunnottomia kohtia, ja osa niistä varmasti jää ihan pysyviksikin esim. arpien kohdilta, mutta silti se tunne tunnottomuudesta jotenkin yllätti, siis se miltä se tunnottomuus tuntuu. Koska tunnottomien kohtien ympärillä on ihoa joka tuntee, myös sen kosketuksen tunnottomaan kohtaan tavallaan tuntee, ja se tuntuu tosi epämukavalta ja hämmentävältä. Vähän samalta kun silloin jos on ollut hammaslääkärissä ja toinen poski on ihan tunnoton puudutuksen jäljiltä. Mun on edelleen vähän vaikea koskea niihin kohtiin sen enempää.

On hassua myös, että esim. mun nänneissä ei ole toistaiseksi ainakaan tuntoa, mutta pystyn silti tavallaan tuntemaan ne silloin kun niihin ei koske. Toisella puolella toki nännin ympärillä on aika hyvin tuntoa, toisella puolella ei niin paljoa, mutta silti musta tuntuu ihan kun niissä nänneissäkin olisi tuntoa, paitsi sitten kun niitä just esim. rasvailee. Silloin tajuaa että joo, ei nää kyllä mitään tunne. :D En osaa selittää tätä, mutta se tunne on jotenkin tosi härö.

Mä en aiemmin kunnolla tuntenut mun rintakehää, varmaan siksi että se ahdisti mua niin äärettömän paljon. Nyt yhtäkkiä tunnen kaiken mikä siihen koskee (paitsi tunnottomiin kohtiin tietenkin, ja senkin tavallaan tuntee), ja se tuntuu tosi hassulta. Nyt kun oon käyttänyt tätä tukitoppia yli kolme viikkoa putkeen (paitsi silloin kun se on ollut pesussa tietenkin), mun iho on kai jotenkin tottunut siihen että joku tiukka vaatekappale osuu siihen koko ajan. Perjantaina pesin tän tukitopin taas ja olin vähän aikaa pelkkä t-paita päällä. Oon oottanut että pääsen kokemaan sen, mutta oikeastaan se tunne oli vaan ihan älyttömän pelottava, tuntui oudolta niin rintakehän kohdalla kuin selässäkin. Iho tuntui jotenkin aivan äärimmäisen herkältä. Niin herkältä, että se tuntui melkein jo pahalta. Ensi viikolla saan jättää tukitopin pois päältä öiksi, ja mua vähän jännittää että miten nopeasti sitä tottuu olemaan pelkkä paita päällä.

Siitä mä yllätyin myös, miten luonnollista mun on ollut olla ilman paitaa! Heti sairaalassa kun ensimmäistä kertaa ylipäätään näin mun rintakehän, tuli mulle sellainen olo että on ihan normijuttu olla paidatta myös toisten ihmisten seurassa. Aiemmin musta ei tuntunut mitenkään päin hyvältä tai oikealta olla ilman paitaa edes yksinollessani. Välillä oon edelleen häkeltynyt siitä miten helppoa on olla ilman paitaa vaikka meidän kämppiksen seurassa tai miten voisin esitellä mun rintakehää ihan kaikille tutuille. Ihana tunne siis, mutta jotenkin oletin ettei paidattomuus heti tuntuisi näin luontevalta!

Yksi asia mikä mut myös positiivisesti yllätti oli se miten nopeasti, tai oikeastaan heti leikkauksen jälkeen, mä oon pystynyt toimimaan aika normaalisti. Toki on asioita joita pitää välttää (esim. raskaiden asioiden nostaminen ja hyppiminen yms.), mutta käytännössä oon kuitenkin leikkauksesta saakka pystynyt tekemään ruokaa, pesemään pyykkiä, vaihtamaan vaatteet helposti, järjestelemään kotona paikkoja jne. Oon koko ajan kokenut että mulla on ollut hyvä olo, joskin siitä huolimatta olo on kyllä koko ajan kohentunut ja koko ajan on vaan helpompi ja helpompi olla. Nyt pystyn jo nukkumaan aika hyvin kyljelläni, ja se on parantanut mun unenlaatua tosi paljon!

Oon myös hurjan ylpeä itsestäni. Oon pelännyt aikaisemmin ihan hirveästi ihan perus lääkärikäyntejä, verikokeita ja oikeastaan mitä tahansa ihan perustoimenpiteitäkin. On vaikea uskoa että mä selvisin noin isosta leikkauksesta jotenkin niin chillisti! Enkä mä yrittänyt erityisesti olla rauhallinen, vaan päätin että jännitän ja hermoilen sitten loppujen lopuksi just niin paljon kuin sattuu jännittämään ja hermostuttamaan, mutta olinkin jotenkin tosi rauhallinen ja tyyni. Siitäkin oon ylpeä, että selvisin esim. dreenien kanssa olemisesta vaikka näin jälkikäteen ajateltuna ne olikin tosi inhottavat kapistukset, ja että ylipäätään kaikki toipumiseen liittyvä on mennyt niin hienosti enkä ole panikoinut pahemmin. Jotenkin se tunne siitä, että nyt mussa on nämä isot haavat/arvet ja nyt nämä parantuu on ollut tosi hieno kokemus. Ne on osa mua nyt, ja niiden ansiosta mulla on elämä, ja siksi tämä kaikki on ollut tarpeellista käydä läpi. Jotenkin luulen, että tää paranemisprosessi ylipäätään on tehnyt hyvää myös mun mielelle, se on tietyllä tavalla saanut parantua siinä samalla monista traumaattisistakin kokemuksista.