Muunsukupuolisuus ja työt

Olen tainnut joskus aiemminkin mainita että olen töissä eskarissa. Tarkemmin mun toimenkuva on tällä hetkellä lastenhoitaja. Oon myös työskennellyt sekä erityis- että ryhmäavustajana, ja tällä hetkellä opiskelen sosionomiksi, joten joskus vielä saatan työskennellä myös lastentarhanopettajana. Tykkään kovasti työskennellä päiväkodissa ja eskarissa. Eilen tuli kuitenkin vastaan sellainen tilanne, että halusin kirjoittaa siitä tänne, tai lähinnä siitä minkälaisia ajatuksia se mussa herätti. 

Olin eilen yhdessä toisessa ryhmässä auttamassa muutaman tunnin, ja siellä eräs mulle kyllä jo entuudestaan tuttu lapsi katseli mua pitkän tovin, näytti ihan että hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa. Hetken päästä hän esittikin kysymyksen, joka yllätti mut jotenkin ihan kokonaan; "ootko sä tyttö vai poika?" 

Tulin tavallaan tosi iloiseksi. Tuntui jotenkin lohdulliselta että joku ihminen ei näe musta mun sukupuolta ulospäin, tai siis pysty sukupuolittamaan mua mieheksi tai naiseksi mun ulkonäön perusteella. Vaikka kyseessä nyt olikin pieni lapsi. Olin mä tiedostanut että kyllä varmaan joku jossakin vaiheessa kysyy juuri jotain tuon suuntaista, mutta silti mä jäädyin ihan kokonaan, ja se jäi harmittamaan mua. En osannut vastata oikein mitään, vaikka etukäteen oon aina ajatellut, että lapsille vastataan totta kai rehellisesti mutta silti lapsentasoisesti. Ja nimenomaan se on mun mielestä tärkeää että lasten kysymyksiin vastataan, enkä itse kuitenkaan toiminut niin. 

Nyt tilanne oli sellainen etten mä loppujen lopuksi oikein pystynyt alkaa käymään pidempiä keskusteluita, eikä meidän keskustelu oikein tuosta enää jatkunut. Esitin sille lapselle vastakysymyksen että mitäs luulet, kun en muutakaan keksinyt. Se katsoi mua kuin tyhmää kasvoillaan sellainen ilme että no en kai mä ois kysynyt jos tietäisin, ja vastasi että no en tiedä. Mua jäi harmittamaan oma tyhmyyteni tossa tilanteessa ja se etten oikeasti kohdannut sitä lasta ja sen ihmetystä. Mutta ehkä mä ens kerralla osaan toimia paremmin. 

Lapsilla on usein tapana sukupuolittaa kaikki ihmiset ja monesti myös asiat, siihenhän ne on oppineet. Päiväkoti onkin tosi sukupuolittunut ympäristö mun mielestä, monessa paikassa näkee että tytöt ja pojat on jaettu eri ryhmiin, niiden nimilaput on eri värisillä pohjilla, jossain määritellään erikseen jopa vielä tyttöjen ja poikien lelujakin, mikä tuntuu kyllä aika järjettömältä. Ehkä huomaamattomampaa sukupuolittamista voi olla leikkitilojen järjestäminen oletusten perusteella tai se kun porukkaa pinkkipukuisia lapsia yleistetään pelkästään tytöiksi tai kun vaikkapa luottamusroolit jakautuu sukupuolen mukaan ihan huomaamatta. 

Mä ajattelen, että mun työssä lapset on ehdottomasti keskiössä. Tärkeintä on että lapsilla on hyvä olla, ja mä olen töissä niitä lapsia ja niiden tarpeita varten. Toisaalta pidän tärkeänä sitäkin että mun ois töissä hyvä olla, ja siksi oli tärkeää esimerkiksi kertoa lapsille (ja toki myös työyhteisölle) mun uudesta nimestä. Omaa muunsukupuolisuuttani en ole tuonut millään tavalla esille kun ollaan puhuttu lasten kanssa, mutta joskus lapsilta on tullut esimerkiksi sellaisia kommentteja että "sulle pitäis varmaan keksiä joku pojannimi kun näytät ihan pojalta" (siis ennen nimenmuutosta) tai "onko Leimu tytön vai pojan nimi" (johon vastasin että se voi olla kumman vaan). 

Olin aina ajatellut että sitten kun joku lapsi kysyy suoraan mun sukupuolesta niin mä myös vastaan siihen suoraan. Tuntuu hölmöltä että en vastannutkaan. Ei mun olisi ehkä tarvinnut sanoa kuin että en ole kumpikaan. Toisaalta mä en voi tietää miten paljon kysymyksiä sille lapselle heräisi, ja silloin haluaisin että tilanne olisi sellainen että niistä lapsen kysymyksistä voisi rauhassa jutella. Samalla taas lasten kanssa käydyt keskusteluthan usein on lyhyitä ja arjen muun toiminnan lomassa tapahtuvia, ei niiden kanssa erikseen lähdetä mistään keskustelemaan yleensä. 

Välillä myös huomaan että mussa herää pelko siitä mitä lasten vanhemmat ajattelee. Eskari-ikäiset lapset juttelee jo paljon ja tuntuu muistavan kaiken, ja ne kertoo myös ne asiat kotona. Se ei mua haittaa, mutten silti voi olla ajattelematta, että entä jos jollekin vanhemmalle muodostuisi ongelmaksi vaikkapa se että sen lapsi tietää mun muunsukupuolisuudesta. En ole mitenkään ajatellut lapsille alkaa asiasta kertomaan, mutta pakkohan mun on vastata rehellisesti jos joku sattuisi vielä kysymään. 

Siitä kuitenkin olen onnellinen, että mulla on koko ajan töissä parempi olla, ja siihen on vaikuttanut se, että olen ollut paljon avoimempi esimerkiksi muunsukupuolisuuteeni liittyen. Ei enää ahdista mennä töihin sen takia että tulisin väärin sukupuolitetuksi työkavereiden toimesta, ja melkein kaikissa tilanteissa ihmiset osaa jo käyttää mun oikeaa nimeä. Alkusyksystä mulla oli tosi raskas ja ahdistunut olo, silloin oli toki paljon muitakin juttuja mielen päällä, mutta nyt huomaan miten iso asia tämäkin oli. Vaikka kukaan ei tahallaan ole sanonut mitään mikä mua loukkaisi, niin silti tunsin itseni tosi kuormittuneeksi. Ehkä kevät tuo kuitenkin mukanaan vielä kevyempää ja parempaa oloa, ja elättelen myös pieniä toiveita sen suhteen, että mun vanha nimi alkaisi jäädä kokonaan unholaan sen myötä ainaskin työpaikalla.