Mua ahdistaa

En oikein edes tiedä mistä alkaisin kirjoittamaan. Halusin jotenkin kuitenkin rehellisesti tulla kertomaan että mua ahdistaa ja mun on paha olla. En siksi että kaipaisin jotenkin sääliä tai lohdutusta, tai ehkä mä kaipaisinkin vähän lohdutusta, mutta lähinnä siksi että ehkä tämäkin on kuitenkin taltioimisen arvoinen osa mun prosessista ja elämästä. 

Ei mitään ole tapahtunut. Kesä on ollut hyvä, olen tosi onnellinen edelleen siitä että muutin ja siitä että mun elämä on mun ja muuttuu koko ajan enemmän nimenomaan mun elämäksi. Mä koen että olen onnellinen tosi monesta asiasta, mutta silti olen ahdistunut ja mulla on paha olla. 

En tiedä liittyykö mun ahdistus varsinaisesti edes tähän itse prosessiin. Kyllähän odottelu on aina turhauttavaa, mutta en mä ole edes kerennyt vielä asettamaan itseäni sellaiseen odotustilaan, mä olen vaan jatkanut elämistä eteenpäin kun ei muu auta. Prosessi itsessään on kuitenkin koko ajan edennyt ja mennyt hyvin, eikä se mua nyt oikeastaan ahdistakaan. 

Silti mun sisällä on sellainen selittämätön ahdistusmöykky joka kasvaa joskus liian suureksi. Viime aikoina se on ollut läsnä koko ajan. Tuntuu että hengittäminen on vaikeaa ja eläminen, mistään iloitseminen on vaikeaa ja tunteet on koko ajan pinnassa samalla kun niitä ei oikein edes uskaltaisi tuntea. Kehodysforia on viime viikkoina ollut ihan omaa luokkaansa, ja välillä on tuntunut että mä en enää pärjää itseni kanssa. On sellainen olo etten tahdo poistua kotoa ja altistaa itseäni kenenkään väärinsukupuolittamiselle, mutta toisaalta ahdistun siitäkin jos koen itseni turhaksi kun en tee mitään. Silti eniten ahdistaa se miten väärältä mä näytän. En mä osaa edes laittaa sanoiksi sitä ahdistuksen määrää jonka mun keho ja olemus mulle tällä hetkellä aiheuttaa. 

Kyllä mä silti poistun kotoa, hymyilen ja tapaan ihmisiä ja teen asioita. Mun on pakko, ei se auta jos mä vaan jään kotiin. Toisaalta välillä mä olen antanut itselleni luvan vain jäädä kotiin. Työharjoittelun alkuun on enää muutama viikko ja tämä kesä nyt on mun lomaa, joten mulla on myös lupa toisinaan olla tekemättä mitään. Aina ei tarvitse suorittaa kaikkea. Se on kyllä paljon helpommin sanottu kuin tehty. 

Mä en osaa aina näyttää mun tunteita, jos joku kysyy mitä kuuluu niin vastaan ihan hyvä vaikkei todellakaan kuuluisi hyvää. En mä itke ja valita ja pura ahdistustani ystävilleni, vaikka se joskus voisikin tehdä ihan hyvää. Jos puran, niin vaikutan kuitenkin tosi pärjäävältä, en osaa näyttää sitä miten kauhea hätä mulla välillä itseni ja pahan oloni kanssa on. Jos joku joskus näkee siitä pienen palasen, niin mä vakuutan ettei ole oikeasti mitään hätää, kyllä mä pärjään, tää nyt vaan on tällasta. 

Ja tällastahan tää nyt on, ei kukaan mua voikaan auttaa. Ei kukaan voi viedä pois sitä vääryyden ja ulkopuolisuuden tunnetta joka mulla omassa kehossani on, ja sen seurauksena myös muiden ihmisten seurassa ja koko maailmassa. Vaikken todellakaan ole maailman ainoa ihminen joka on tässä tilanteessa, niin musta tuntuu että näiden asioiden kanssa olen yksin jossain ihan omassa maailmassani. 

Tällä hetkellä olen kaikista onnellisin tästä kodista. Vaikka maailma olisi miten inhottava, pelottava ja ahdistava, niin mä saan aina tulla tänne. Mulla on ihana huone (jonka ikkunankin tänään pesin!) jossa saan olla aina yksin kun tuntuu siltä. Mulla on myös kaksi ihanaa ihmiskämppistä ja kolme koirakämppistä joiden seurassa voin viettää aikaa jos en halua olla yksin. On ihanaa kun kotonaan saa olla turvassa ja juuri sitä mitä on, vaikka aluksi vähän epäröin sopiiko kämppisasuminen mulle. Onneksi se on osoittautunut asiaksi josta saan jaksamista ja joka tekee mut onnelliseksi.

Siitä huolimatta että olen ahdistunut ja sen takia välillä vähän hädissäni, on mulla kuitenkin aika rauhallinen olo. Vielä on viikkoja jotka sisältää monia päiviä kun voin ihan vaan olla. Mulla on ympärilläni yllättävän paljon ihmisiä joille voin kertoa että nyt ahdistaa, ja vaikka välillä tuntuukin ettei kukaan silti voi ymmärtää, niin rakkaat ihmiset kantaa kuitenkin aika pitkälle. 

Silti, välillä saa olla ahdistunut. Se on ihan okei. Ei se ole kivaa, mutta se on silti ihan okei, ja mä luulen että se on myös osa tätä matkaa jota mä kuljen. Olisin halunnut osata kirjottaa tähänkin postaukseen siitä miten kaikki liittyy kaikkeen ja mitä mä tarkoitan milläkin, koska mun omassa mielessä kaikki yhdistyy jotenkin loogisesti ja ymmärrettävästi, mutta en mä nyt näköjään saanut siitä sanoiksi oikein mitään. Sekin vähän ahdistaa.