Oon välillä pysähtynyt miettimään tätä kesää. Tuntuu oudolta että se alkaa jo olla takanapäin, ja että ensi viikolla mun harjoittelu alkaa ja lomailu loppuu. Viime viikot oon ollut epätoivoinen ja ahdistunut tämän helteen kanssa, mutta siitäkin huolimatta kesä on kokonaisuudessaan ollut tosi hyvä. Kuten etukäteen toivoinkin, niin oon saanut juurtua uuteen elämääni Helsingissä. Oma koti on alkanut todella tuntua kodilta, ja Helsinkielämä arkiselta. Viihdyn täällä hyvin.
Viime aikoina oon jotenkin herännyt siihen ajatukseen, että vaikka mä puhun prosessistani tosi avoimesti, ja kirjoitan tätä blogiakin, niin siitä huolimatta se on jotenkin paljon monimutkaisempi asia. Saatan kertoa melkein kenelle tahansa prosessistani jos koen sen tarpeelliseksi, ja loppujen lopuksi musta tuntuu että oon kuitenkin ollut aika avoin aika monelle ihmiselle myös siitä miten mun prosessi etenee. Enkä mä koe sitä mitenkään raskaaksi tai vääräksi tai hankalaksi.
Välillä oon itsekin miettinyt, että miten tää prosessi nyt mukamas on niiiin raskas. Siis onhan tää, ja kyllä mullakin on välillä ollut raskas olo, mutta ihan viime aikoina mulle on jotenkin vasta alkanut kirkastua se että se on, ja miksi. Vaikka totta kai oon koko ajan tiennyt, että tämä on mun elämän muuttava ja koko elämän kokoinen matka, niin jotenkin oon vaan mennyt eteenpäin sitä mukaa kun uusia käyntejä polille on tullut ja ottanut vastaan kaiken. Ja niinhän mun siis on vähän pakkokin toimia tietysti.
Ehkä mä oon viime aikoina ehtinyt miettimään asioita enemmän, ja ehkä ne on olleet jotenkin eri tavalla mun mielessä läsnä kuin aikaisemmin. Nyt kun tiedän, että odotusaika on pitkä, niin on eri tavalla tilaa myös ajatella, ja se odotus on täynnä ajatuksia ja tunteita.
Prosessi tai mun transsukupuolisuus ei ole asia jota miettisin aktiivisesti koko ajan, tai edes joka päivä. Ei enää. Totta kai se tulee ilmi joka päivä monta kertaa ja on läsnä esim. kehodysforian muodossa lähes koko ajan, mutta samalla siitä on jotenkin tullut jo kiinteä osa mun arkea ja elämää. Mä nyt vaan oon mä. Enää ei tunnu vaikealta vaatia ihmisiä käyttämään mun oikeaa nimeä tai pyytää että mutkin otettaisiin huomioon ja selittää miksi.
Silti mä oon nyt aiempaa useammin herännyt jotenkin siihen, että mua itkettää ja ahdistaa. Ehkä jotenkin tiedostan asioita enemmän, ehkä en kuitenkaan uskalla ajatella kaikkea. Mutta oon huomannut, että monet prosessiin liittyvät asiat on tässä matkan varrella ihan yllättävissä tilanteissa tuoneet pintaan tunteita joita en itsekään ollut tiedostanut.
Kun tilasin netistä mun ensimmäisen binderin vuosi sitten ja painoin sitä lähetä-nappia tilauksen vahvistamiseksi, niin mä aloin vaan itkemään jotain epäuskon ja onnen sekaisia kyyneleitä. Kun eilen illalla makasin olohuoneen lattialla ja juttelin mun kämppiksen kanssa ja rapsuttelin koiria ja höpötin prosessistani, niin yhtäkkiä herkistyin aivan valtavasti, tuntui että oon jotenkin tosi lähellä jotakin tunnetta hetken.
Tavallaan musta tuntuu, että mulla koko ajan on enemmän ja enemmän sisäinen rauha itseni kanssa ja sen kanssa mitä mä oikeasti olen. Toisaalta se että oon avoin itselleni ja kaikelle tälle, saa aikaan sen että mun on pakko antaa enemmän tilaa myös dysforialle ja niille syille miksi mä sukupuolenkorjausta tarvitsen. Eikä se ole aina yhtään kivaa.
Oon yrittänyt ajatella, että mun täytyy itse olla itseni puolella. Vaikka tää kaikki on raskasta, niin vielä raskaampaa se on silloin jos mä en itse kykene taistelemaan itse itseni kanssa dysforiaa ja ahdistusta vastaan tai tukemaan itseäni tässä raskaassa prosessissa. Ei se kuitenkaan ole niin helposti sanottu kuin tehty, mutta ehkä kaiken tämän tiedostaminen kuitenkin auttaa jo vähän eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti