Muunsukupuolisten hoitoihin pääsemisen vaikeutuminen

Viime päivinä ainakin mun elämää on varjostanut ihan hirveästi uutinen siitä, että niin Helsingin kuin Tampereenkin transpolit on tehneet linjauksen olla antamatta enää hoitoa ns. muunsukupuolisuusdiagnoosilla. Transpolilta on siis mahdollista saada diagnoosiksi joko f64.0 eli transsukupuolisuus tai f64.8 eli muu sukupuoli-identiteetin häiriö. Nyt on kuitenkin niin, että tuolla f64.8-diagnoosilla ei enää saa transpolilta lähetettä kirurgiaan tai hormonipolille. Aikaisemmin on liikkunut huhua siitä, että Helsingissä ei saisi muunsukupuolisena hoitoa, mutta mun kuuleman mukaan asia on ollut niin, että Helsingissä kirurgit eivät esimerkiksi suostu leikkaamaan tuon f64.8-diagnoosin saaneita, mutta lähetteen voi saada sitten esimerkiksi Tampereelle. Käytännössä hoitoa siis on saanut, mutta se on pitänyt hakea muualta. 

Nyt tilanne on kuitenkin tosi kaoottinen ja kamala varsinkin meidän muunsukupuolisten kannalta jotka on vielä prosessissa. Itse hajosin jotenkin ihan kokonaan kun maanantai-iltana sain tiedon tästä asiasta, ehkä siinä purkautui vähän muitakin mieltä painaneita juttuja samalla, mutta itkin ihan hallitsemattomasti ja tuntui että koko maailma romahtaa. 

Maanantaina mun oli pakko alkaa pian nukkumaan, koska seuraavana päivänä piti jaksaa mennä töihin. Nukuin huonosti ja suuntasin aamulla harkkapaikalle ja yritin olla ajattelematta omia asioitani. Aamulla asiat kuitenkin usein on paremmin kuin illalla, vaikka kyseessä olisi ihan sama juttu, tai mun kohdalla se ainaskin menee yleensä niin. Ehkä musta ei seuraavana aamuna tuntunut enää ihan siltä että koko maailma kaatuu tähän nyt ja heti, mutta koko viikon tämä uutinen on kyllä ollut mielessä koko ajan ja varjostanut ihan kaikkea. Tuntuu että olen ollut tavallista ahdistuneempi heti kun olen voinut pysähtyä ajattelemaan asioita enkä saa sitä pois mielestä millään. 

Vaikka mun elämässä on muutakin kuin prosessi ja vaikka mä olen muutakin kuin tämä prosessi, niin se on kuitenkin jotenkin tällä hetkellä olennaisin osa sitä minkä päälle elämääni kasaan. Se on toivo tulevasta, se on toivo siitä että joskus enää ei ole näin paha olla. Mä en pysty ajattelemaan tulevaisuutta ilman sukupuolenkorjausta, vaikka mulla on elämässä ihan hirveästi ihania, onnellisuutta tuottavia asioita joista olen valtavan kiitollinen (ja jotka ei liity mun korjausprosessiin), niin tuntuu että elämällä ei vaan ole pohjaa eikä mulla tulevaisuutta ilman sitä. 

Ehkä kuka vaan joka on lukenut mun blogia tai joka mut muuten tuntee, ymmärtää miksi sukupuolenkorjausprosessi on mulle niin tärkeä asia, elintärkeä. Ja se on sitä varmasti jokaiselle joka tähän prosessiin hakeutuu, ei tätä kukaan huvikseen tee. Kun sitten tuleekin uutinen, että hoitoa ei saakaan, on se ihan hirveän järkyttävää ja horjuttaa koko elämää ja yhden ihmisen maailmaa. 

Mun suunnitelma on yrittää hakea se diagnoosi f64.0. Oon pohtinut myös jo keväästä saakka koko ajan enenevissä määrin, että mun pitäisi hakea se ehkä muutenkin. Koen kyllä olevani muunsukupuolinen, mutta samalla mä koen myös olevani mies. Tai mitenhän osaisin tämän selittää. En koe olevani ihan binäärinen mies, mutta koen olevani mies kuitenkin jossakin määrin. Haluan sosiaalisissa tilanteissa mennä läpi miehenä. Nainen mä en missään nimessä ole, ja mies tuntuu varsin sopivalta, vaikken ihan siellä binäärisessä ääripäässä olekaan. 

Sitä mä en tiedä kuinka vaikea mun on tuota f64.0-diagnoosia tässä vaiheessa saada. Olen toistaiseksi puhunut koko ajan pelkästään muunsukupuolisuudesta ja ehkä transmaskuliinisuudesta polilla, koska olen jotenkin ajatellut että mun kokemuksen täytyisi pysyä tosi samana jotta saisin ylipäätään mitään diagnoosia, ja aikaisemmin mulle oli ihan sama kumman diagnoosin saisin, koska molemmilla oli mahdollista saada ne hoidot joita tarvitsen. Nyt kun se ei enää ole mahdollista, niin mun täytyy vaan saada tuo diagnoosi joka mahdollistaa mulle ne hoidot joita polilta olen lähtenyt hakemaan. 

Mun prosessi etenee nyt siis niin, että ihan pian on läheistapaaminen, ja sen jälkeen saan odotella luultavasti vielä ihan useamman kuukauden ennen kuin pääsen psykologin tapaamisiin, niitä on psykiatrin mukaan tiedossa 2-5 ihmisestä riippuen. Psykologin käyntien jälkeen mulla on vielä hoitoneuvottelu. Tavallaan koen, että mun tilanne on tähän yleiseen tilanteeseen nähden ihan hyvä, koska mulla on vielä reilusti tutkimusjaksoa jäljellä. Pystyn vielä vakuuttamaan ihmiset siellä siitä että mun kokemus on vahvistunut enemmän tuota f64.0-diagnoosia vastaavaksi, mikä siis kyllä pitää ihan paikkansakin. 

Ihan hirveä tilanne tämä on silti monelle meistä, ja jotenkin kun tämä prosessi on jo itsessään henkisesti tosi raskas niin tuntuu vaan niin väärältä että sitten joutuu vielä miettimään kaikkea tällaista ylimääräistä.

Tässä vielä linkki juttuun aiheesta.