Vuosi sitten

Facebook muistuttelee mua aina samana päivänä tapahtuneista menneistä tapahtumista vuosien takaa, ja pari päivää sitten se näytti mulle mm. allaolevan kuvan. Se on otettu vuosi sitten. Jotenkin tuo katse ja minä ja kaikki sai mut ajattelemaan mitä elämä oli vuosi sitten, tai miten eri tavalla moni asia myös prosessiin liittyen oli silloin. 

Vuosi sitten mun virallinen nimi ei ollut vielä Leimu, vaan Leimu oli ehkä vain yksi nimi jollakin listalla jossa oli mun mielestä kivoja nimiä. Mä en ollut vielä hakenut lähetettä transpolille, en ollut kertonut läheskään kaikille mun läheisille ihmisille että en ole nainen (mä varsinkin aluksi tulin kaapista aina vaan ilmoittamalla että en ole nainen sen sijaan että olisin vaikka sanonut että olen muunsukupuolinen, jotenkin sen ääneen sanominen tuntui tosi vaikealta silloin). 

Muistan vuosi sitten miettineeni jotenkin niin, että elämä on ihan hyvää ja olin tosi onnellinen siitä että tiedän kuka olen ja asioissa oli sitä kautta jotenkin järkeä, mutta samalla muistan ahdistuneeni siitä että jos mä haen sen lähetteen (jossain mielessäni tiesin että ei oikein ole muuta vaihtoehtoa) niin mun todellakin täytyy puhua näistä asioista myös mun perheen kanssa ja ne tulee ihan yleisestikin ihmisten tietoon. Se pelotti mua aivan valtavasti. 

Jossakin sisimmässäni mä todellakin tiesin, että sen lähetteen hakemisen aika tulee kyllä, ja että nimenkin vaihdan sitten kun uskallan. Silti mä en uskaltanut ollenkaan ajatella että nyt vuoden päästä mun elämäntilanne on tämä mikä se on. 

En olisi voinut kuvitella että ihan parin kuukauden päästä vaihtaisin mun nimen ja hakisin transpolille lähetteen. En voinut kuvitella että kertoisin mun koko työyhteisölle sukupuolestani ja uudesta nimestäni, ja että vuoden kuluttua mun uusi nimi olisi niin hyvin ajettu sisään että sitä käyttäisi jo oikeastaan kaikki mun läheiset ja mun elämässä olisi paljon ihmisiä jotka ei edes tunne mua vanhalla nimellä. En voinut kuvitella että prosessi olisi jo käynnissä ja asiat todella olisi menossa siihen suuntaan mistä hädin tuskin vuosi sitten uskalsin haaveilla. 

Yläpuolella on kuva musta nyt. Tosi paljon on muuttunut, muukin kuin uudet silmälasit ja lyhyemmät hiukset. Musta tuntuu että jokin mun katseessa on erilaista, joku mussa on erilaista. Tuntuisi vähättelevältä ja vähän väärältäkin sanoa että olen nyt onnellisempi ja asiat on paremmin, vaikka tavallaan se pitääkin paikkansa. Mun on koko ajan parempi olla, koska mitä avoimemmin elän todeksi sitä kuka olen, sitä nähdympi ja olemassaolevampi olo mulla on. Samalla dysforia on viimeisen vuoden aikana käsitteenä kirkastunut mulle ihan uudella tavalla, ja sen aiheuttama paha olo ja ahdistus on noussut sellaisiin sfääreihin etten ehkä olisi voinut kuvitellakaan. 

Oon oppinut myös itsestäni paljon uutta viimeisen vuoden aikana (toki sitä ennenkin). Mun kokemus ja havainnot siitä kuka olen on vahvistunut ihan valtavasti ja mulla on jotenkin paljon selkeämpi olo, vaikka tuntuu että entistä vähemmän osaan odottaa elämältä mitään. On jotenkin helpompi rauhoittua elämään tässä hetkessä ja ymmärtää se että elämä vie mut kyllä eteenpäin.