Valokuvausprojekti

Sain tehtäväksi valokuvata erilaisia itseeni liittyviä kuvia. En siis transpolilta vaan ihan toisaalta, mutta koska minuus liittyy niin vahvasti myös tähän blogiin, niin päätin tulla jakamaan näitä kuvia täälläkin. Tässä ei todellakaan ole vielä kaikki kuvat joita aion kuvata, mutta joitakin nyt kummiskin. 

Aiheena oli siis ottaa itsestään erilaisiin tehtävänantoihin perustuvia kuvia, esimerkiksi "se minä, josta pidän", "se minä jota kukaan ei tiedä" tai "se minä jonka muut näkevät". Mun on usein vähän vaikea pysyä tehtävänannoissa ja tykkään soveltaa, joten en pitäytynyt ihan kauheasti missään tietyissä annetuissa ohjeissa, vaan päätin dokumentoida yleisesti ottaen sitä mitä ja kuka mä olen ja miltä musta tuntuu, mikä on mun elämää. Otin kuvia joiden ottaminen tuntui hyvältä ja päätin että katson mitä niistä saan irti. 

Ensimmäiset kolme kuvaa ovat ikään kuin sarja. Niiden on tarkoitus vaan dokumentoida sitä mitä mun elämä on ja realististia yksityiskohtia musta. Siitä kun olen matkalla johonkin, en ihan vielä missään. Näiden kuvien suhteen mulla on sellainen rauha. Mulla nyt vaan on parta, binderin käyttö on jokapäiväistä (ei kivaa, mutta se nyt vaan on) ja alimmassa kuvassa on pala binderiä, boksereita ja kotikollareita (ehkä jotenkin se pointti että binderi on ihan yhtä arkista kuin kollarit ja bokserit, tai yhtä jokapäiväinen osa mun pukeutumista). En vielä keksinyt näille kolmelle kuvasarjalle nimeä, mutta jotain arkista sen täytyisi olla. 

Tää seuraava kuva on musta ehkä vähän hölmö. Tai se ei ole kuvana oikein mun silmää miellyttävä, mutta siinä on kuitenkin jotain rauhaa. Makaan siinä meidän olohuoneen matolla jossa makaan usein rapsuttelemassa koiria. Se kuvaa koko meidän kodin yhteisiä tiloja ja sitä miten hyvä mun on olla tässä kodissa. En kuitenkaan ole varma päätyykö tämä siihen ihan kaikista lopullisimpaan valmiiseen projektiin. Tavallaan mua viehättää se miten koruton ja mitäänsanomaton mutta kuitenkin rauhallinen tämä kuva on. Ja siinä pääsee kuitenkin aika lähelle mua. Ehkä se saa jäädä. En kyllä keksi sillekään nimeä. Nimi voisi tehdä siitä jotenkin kivemman. Ehkä se vois olla vaan rauha. Tai koti. 

Luulen että tämän seuraavan kuvan nimi täytyy olla kipu. Sanaton ja hiljainen, mutta jokapäiväinen ja jatkuva. Sellainen että siihen on jo tottunut, mutta aina se vaan satuttaa. 

Joku tässä seuraavassa kuvassa miellyttää mua hirveästi, mutta en silti oikein tiedä mikä tai miksi. Tavallaan tää kuva voisi olla ihan mitä vaan. Mä kuitenkin ehkä kutsuisin sitä jollain tavalla väsymykseksi tai uupumukseksi. Sellaiseksi jatkuvaksi olotilaksi vähän kuin tuo kipukin joka vaan jatkuu ja johon on pakko alistua ja jonka kanssa vain on pakko elää kunnes asiat muuttuu paremmiksi. Se pitää varpaillaan vaikka samalla vie elämästä värejä. Se pitää koko ajan huomioida vaikka haluaisi unohtaa. 

Tämä viimeinen kuva herätti mussa eniten tunteita ja tuntui hurjaltakin. Ei se kuvauksellisesti ole mitenkään ihmeellinen tai visuaalisesti hieno, mutta se kertoo jotenkin niin paljon. Se kertoo väärinsukupuolittamisesta ja dysforiasta ja pakokauhusta. Keksin että kun tässä nyt olin ottanut jo kuvia, niin kokeilen pukea päälleni mekon ja katsotaan mitä siitä tulee. Riisuin binderin, puin päälle mekon, otin silmälasit pois. Mä menin aivan paniikkiin. En yhtäkkiä meinannut saada henkeä, tuntui että saan kohta paniikkikohtauksen. Jotenkin mut valtasi pakokauhu kun näin itseni peilistä, kun otin pari askelta sen näköisenä. Ihan vaan yksin kotona omassa huoneessani. 

Yritin tallentaa sen tunteen kuviin. En tiedä onnistuinko. Tässä kuvassa on tavallaan kaksi puolta, toinen sellainen tosi hillitty, se minä joka ottaa vastaan kaiken väärinsukupuolittamisen vaikka kuinka sattuu, vaikka valmiiksi jo sattuu. Se joka pysyy tyynenä, mutta on ilmeetön ja jota tavallaan ei edes ole. Ja sitten siellä taustalla on se pakokauhu, inho, dysforia, pelko, rikkinäisyys. Sitä on vaikea pitä aisoissa joskus. Ja siitä tämä kuva kertoo, tai noista kahdesta puolesta. 

Valokuvaaminen on tosi voimauttavaa. Vähän musta tuntuu tyhmältä että kun mun pitäisi kuvata kuvia jotka kuvastaa mua, niin ne sitten kertookin melkein kaikki mun prosessista tai sukupuolesta. Toisaalta se on ehkä aika luonnollista juuri nyt, mutta jotenkin se ahdistaa, koska mä kuitenkin haluan tulla nähdyksi myös jotenkin muuten kuin tämän prosessin kautta. Mä en ole yhtä suuri kuin mun prosessi tai sukupuoli, vaan mä oon paljon muutakin. 

Ehkä seuraavalla kerralla lähden ulos ottamaan valokuvia ja keskityn johonkin kauniimpaan niinkun vapauteen ja siihen miten mä haluaisin tulla nähdyksi ja siihen kuka mä ihan kokonaisuutena olen. Ehkä palaan jakamaan myös niitä kuvia täällä. Joka tapauksessa mä luulen että myös nämä kuvat tekivät tehtävänsä ja auttoivat mua ymmärtämään itseäni taas vähän paremmin. 

PS: Vähänkö mulla on paljon partaa!