Kevät oli ihan kauhean vaikea, ja vaikka nyt alkaa olla jo elävämpi olo, niin silti välillä tuntuu vaikealta muistaa että voisi tehdä asioita ja ehkä jaksaisikin. Toisaalta välillä pelottaa edes yrittää, kun on nyt useiden kuukausien ajan tottunut siihen että kaikista pienimmät ja arkisimmatkin asiat vievät yhtäkkiä kaikki voimat. On täytynyt valita tarkasti mihin omat voimavarat riittää, ja jättää monta kivaa asiaa tekemättä, kun ne ei oikeasti ole meinanneet riittää juuri mihinkään.
Nyt elämä alkaa kuitenkin taas voittaa. On kesä, ja vaikka en hellesäistä oikein välitäkään, niin valon määrä, kohisten kasvavat viherkasvit ja kevyt kesätunnelma tekee mullekin kuitenkin oikein hyvää. Tuntuu, että vihdoin jaksan taas tavata ihmisiä ja olla innoissani asioista. Olen alkanut jopa selvittelemään keväällä rästiin jääneitä koulutehtäviä, ja se jos jokin kertoo siitä että voin paremmin ja omat voimavarat on lisääntyneet.
Viime viikolla mun omakantaan oli vihdoin ilmestynyt diagnoosi. Odotin sitä ihan valtavasti, koska vaikka tiesin että kyllähän mulla nyt se diagnoosi on, niin tuntui tosi hyvältä oikeasti nähdä mustaa valkoisella ja varmistua siitä että se kaikki olikin totta. Onhan se ristiriitaista että mielenterveysdiagnoosista iloitsee näin paljon, mutta näin tämä nyt vaan vielä tällä hetkellä on.
Kesäksi mulla ei ole kauheasti suunnitelmia. Juhannusviikoksi toivottavasti reissataan toiselle paikkakunnalle, ja kesäkuun lopussa on Pride-viikko. Silloin olen muuten puhumassa yhdessä Pride-viikon tapahtumassa. Se on tosi kaukana mun mukavuusalueelta, mutta koin sen kuitenkin tärkeäksi, ja ehkä infoan siitäkin sitten lähempänä täällä. Lisäksi kesällä olisi tosiaan tarkoitus tehdä koulujuttuja mahdollisimman valmiiksi, ja se varmasti viekin oman aikansa. Melko hyvältä onneksi näyttää jo tässä vaiheessa.
Kaikista onnellisin olen ehkä Samuelista. Meillä menee hyvin, on hyvä olla yhdessä. Tuntuu siltä kuin toinen olisi ollut tuossa aina, vaikkei olekaan, ja välillä on ihan hassua tajuta miten vähän yhteistä historiaa meillä loppujen lopuksi onkaan. Olen joka päivä onnellinen siitä että meillä on toisemme, elämä tuntuu jotenkin erilaiselta ja hyvältä kun ollaan ja eletään yhdessä.
On tuntunut vähän vaikealta alkaa kirjottamaan, jotenkin kai kevään tauko vähän kaikesta hämää edelleen ja saa ajattelemaan, ettei mulla ole mitään jaettavaa tai edes jaksamista jakaa mitään. Ajattelin kuitenkin, että voisin kirjoitella tekstin ainakin siitä, miltä mun sukulaisuus- ja perhesuhteet on tuntuneet prosessiin liittyen. Jotenkin käyn läpi päässäni paljon muitakin ajatuksia, mutta en osaa ehkä jäsennellä niitä tarpeeksi jotta saisin ne tekstiksi tänne.
Pride-viikolla tapahtuma jossa puhun, liittyy tosiaan kirkkoon, ja ajattelin, että siihen liittyviä ajatuksia olisi kiinnostava jälleen jakaa täälläkin. Tuntuu ristiriitaiselta kun olisi paljon sanottavaa, mutta sanat meinaa olla vähän hukassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti