Kehosuhteen muuttuminen testojen myötä

Oon kirjoitellut testojen vaikutuksista tosi paljon, mutta yksi asia, jolle halusin omistaa ihan oman postauksen, oli mun kehosuhteen muuttuminen testojen aloittamisen jälkeen. Tai ehkä oon kiinnittänyt tähän asiaan huomiota enemmän viime kuukausina ja pohtinut, että tästä haluaisin kirjoittaa. Tuntuu vaikealta aloittaa, jotenkin tää aihe on mun mielestä niin tärkeä ja ihana, että haluaisin kirjoittaa tosi hyvän postauksen, mutta ehkä mä annan nyt vaan mennä ja kirjoitan juuri sen mitä mieleen tulee.

Mun kehosuhde on aina ollut vaikea. Pienenä lapsena en hirveästi muista miettineeni kehoani, mutta kun murrosikä alkoi muokata mun kehoa, muuttui mun suhde kehooni paljon. Mun murrosikä alkoi verrattain varhain, ehkä noin 10-11-vuotiaana, ja mä inhosin oikeastaan kaikkea siinä. En muista, että mulla olisi ollut mitään ajatusta mielessäni siitä miltä haluaisin näyttää, enkä ollut miettinyt etukäteen mitään murrosiän tuomia muutoksia, vaikka olinkin niistä saanut tietoa. Koen, että olen silloin sopeutunut mun muuttuneeseen kehoon kyllä, tosin yksi sopeutumistapa oli se, että puin aina vähintään kolme kerrosta vaatetta päälle kun poistuin kotoa.

Kaiken kaikkiaan murrosikä näyttäytyi mulle ikänä, jonka aikana aloin inhoamaan omaa kehoani. En kyennyt näkemään siinä oikein mitään hyvää. Tai no, hiuksistani ja silmistäni olen aina pitänyt, mutta muutoin en ole kyllä kyennyt näkemään oikein mitään hyvää kehossani, en silloin nuorena enkä koskaan sen jälkeen. Joskus on ollut hetkiä, kun oon näyttänyt kyllä mielestäni ihan hyvältä jos mulla on vaikka ollut kivat vaatteet. Oman kehon ajattelun oon kuitenkin hyvin pitkälti vaan sulkenut pois mielestä, enkä oo esimerkiksi ikinä ollut tietoinen siitä, minkä kokoisia vaatteita mun pitäisi kaupasta ostaa. Usein oon ottanut vaan isoimmat mitkä löydän, vaikkei sille olisi edes ollut tarvetta. Parhaimmillaankin oon lähinnä kokenut, että vaatteilla saan piilotettua kehoni ja voin luoda illuusion niin itselleni kuin muillekin siitä, että näytän ihan hyvältä tai että mua kestää katsoa.

Kun aloin tiedostamaan mun sukupuoli-identiteettiä, tiedostin myös kärsiväni kehodysforiasta. Oivalsin sukupuoltani hiljalleen ajan saatossa, ja sain pikkuhiljaa sanoja kuvaamaan itseäni. Sitä kautta aloin pohtimaan asioita, jotka voisi helpottaa mun oloa, kuten uuden nimen ottaminen ja sukupuolenkorjaushoidot. Eniten mulle on dysforiaa aiheuttanut ehdottomasti mun rintakehä, mutta sen lisäksi myös ääni, kehon muoto, karvattomuus ja yleinen olemus.

Vaikka dysforia on kauhea tunne, musta se tuntuu pakokauhulta omassa kehossa, niin se kuitenkin helpotti mun kehosuhdetta jo jonkin verran. Tätä on ehkä vaikea selittää ymmärrettävästi, koska samalla mun olo kehossani oli koko ajan entistä sietämättömämpi. En voinut työntää sitä tunnetta enää sivuun ja jatkaa elämistä sen kanssa esittäen että kaikki on ihan ok, kun tiesin ettei ole ja tiesin, että olisi asioita joilla mun olo voisi helpottua. Samalla mä olin kuitenkin vihdoin saanut nimen ja selityksen mun pahalle ololle. Mä en yhtäkkiä enää inhonnutkaan kaikkea kehossani, oikeastaan mä lakkasin inhoamasta kehoani ja aloin nähdä siinä asioita, jotka jo kuuluivat siihen. Opin arvostamaan esimerkiksi mun pituutta, leveitä hartioita, hymyä ja olemassaolevia ihokarvoja. Samaan aikaan kun mulla oli ihan hirveä olla mun kehossa, niin hirveä ettei sitä voi edes kuvailla sanoin, mä ensimmäistä kertaa ajattelin vilpittömästi, että mun kehossa on myös hyviä asioita ja siihen sopivia kohtia. Kaikki mun huomaamat positiiviset asiat ei edes liittyneet millään tavalla kehon sukupuolitettuihin piirteisiin, mutta mä olin katsonut itseäni jotenkin niin pahan oloni sumentamin silmin, etten ollut kyennyt näkemään edes niitä. Kun vihdoin aistin, että mussa on maskuliinisuutta jo valmiiksi ja se tuntui oikealta, kykenin hahmottamaan, että mussa voisi olla valmiiksi jo jotakin muutakin hyvää ja oikeaa.

Mä oon aina ollut erittäin tarkka siitä minkälaisia vaatteita käytän. Ei siksi, että haluaisin olla (tai olisin) erityisen tyylitietoinen. Mä en ole koskaan ollut kiinnostunut siitä mikä on muotia tai siitä että sopisin pukeutumiseni puolesta joukkoon. Sen sijaan mulla on ollut ihan hirveästi pukeutumissääntöjä itselleni lapsesta lähtien. Noin 11-vuotiaana esimerkiksi päätin, että mä en voi käyttää hihattomia paitoja. En pitänyt käsistäni, ja lisäksi mä tunsin oloni ihan hirveän huonoksi yhtään ihopintaa paljastavissa vaatteissa. En ole käyttänyt hihattomia paitoja ikinä, mutta nyt yhtäkkiä olenkin viihtynyt niissä. Toki vaan kotona, koska korona, mutta nyt on ihan sellainen olo, että mastektomian jälkeen aivan varmasti nautin kesäisin hihattomien paitojen tuomasta helpotuksesta hellepäivinä, ja että miksi ihmeessä mä en ole muka voinut tehdä niin aikaisemmin. Toisaalta viime kesä oli ensimmäinen sitten varhaislapsuuden, kun käytin shortseja.

Jo lapsena mä olen joskus jättäytynyt koulustakin pois siksi, että mun ulkonäkö ei ole ollut sitä mitä toivoisin. Siksi, että koen näyttäväni tyhmältä ja naurettavalta, ja kun yritän pukea päälle ja vaihdan vaatteita kymmenettä kertaa, nousee joku pakokauhumittari niin korkealle, etten mä kykene enää toimimaan. Silloin ovesta ulos astuminen on mahdotonta, ja mun dysforia nyt aikuisiällä on ilmennyt hyvin samanlaisena. Olen koko ikäni keksinyt selviytymiskeinoja esimerkiksi pukeutumisen suhteen, jotta selviytyisin arjesta niin kuin pitääkin. Mun ulkonäkö ei ole ikinä ollut tyylitelty, en ole meikannut tai uhrannut hiustenlaitolle kovinkaan montaa ajatusta, mun tyyli on ollut jollakin mittapuulla hyvin epäsiisti ja homssuinenkin, mutta mä olenkin käyttänyt aikani sen pohtimiseen, miten pääsen edes ovesta ulos ja miten saan sopivalla tavalla piilotettua itsestäni mahdollisimman paljon sekä siihen, miten saan kolme kerrosta vaatetta toimimaan koko koulupäivän.

Kuten oon aiemmin kertonut, on testot tuoneet monenlaisia helpotuksia mun elämään ja muuttaneet mun kehoa paljon. Olen nykyään tosi karvainen, ja muutun koko ajan karvaisemmaksi. Mun ääni on madaltunut huomattavasti ja kehon muoto on myös muuttunut. Parta kasvaa, ja mä näytän kaikin puolin enemmän mieheltä koko ajan. Ja sitä myötä kun nämä muutokset on tehneet tuloaan, on myös mun suhtautuminen omaa kehoani kohtaan muuttunut ihan itsestään. Tai no, osittain ihan itsestään.

Olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota viime kuukausina siihen, minkälaisia vaikutteita otan vastaan. Oon karsinut someseurattavistani tilejä, jotka puhuvat erilaisista kehoista epäkunnioittavasti, syrjivästi tai rumasti, ja oon täyttänyt someani sen sijaan tileillä, jotka puhuvat kehopositiivisuudesta ja kaikenlaisten kehojen arvokkuudesta. Jo tällä valinnalla on ollut ihan valtava vaikutus mun ajatusmaailmaan ja sisäiseen puheeseen. En kuitenkaan usko, että tämä yksin olisi missään nimessä riittänyt, vaan testot on aikaansaaneet kuitenkin sen kaikista suurimman muutoksen myös mun mielessä.

Heti testojen aloittamisesta asti oon iloinnut ihan valtavasti jokaisesta karvasta ja muutoksesta joita oon havainnut. Nyt kun muutoksia on jo paljon, ei niitä niin hirveästi enää päivätasolla huomaa, mutta ilon lisäksi oon alkanut tuntemaan tyytyväisyyttä. Tyytyväisyyttä siitä, että mut vihdoin nähdään oikein ja myös siitä, että olen vihdoin saanut kokea miltä tuntuu, kun keho on oma. Kun ei ole koskaan kokenut sitä miltä tuntuu kun peilistä katsoo takaisin ihan oikealta ja itseltä tuntuva ihminen, on sen kokeminen tässä vaiheessa elämää aivan valtava asia eikä sitä oikein edes voi laittaa sanoiksi.

Oon kerännyt tämän postauksen kuvituskuviksi kuvia, joita oon ottanut viime aikoina, ja joista jokainen on mulle itselleni merkki siitä, että mä olen koko ajan lähempänä määränpäätäni. Oon koko ajan tallettanut prosessiani melko paljon kuviksi, videoiksi ja äänityksiksi, mutta nyt tuntuu että mulla on aina vaan hyvä olo kun otan itsestäni kuvan, ja tekisi mieli julkaista Instagramissa jokainen peiliselfie. En kuitenkaan tee niin (koska en halua täyttää mun seuraajien aikajanoja omilla selfieilläni), mutta sen sijaan saatan usein vahingossakin todeta itselleni että ootpa sä kyllä hyvännäköinen. Mä oon jotenkin puoliksi vahingossa oppinut puhumaan itselleni kauniisti.

Oon joskus kirjoittanut täällä blogissa aiemmin myös mun tanssiharrastuksesta, tai lähinnä kai sen loppumisesta. Harrastin lapsena ja nuorena 13 vuotta balettia sekä siinä sivussa muita tanssilajeja, ja se oli mulle tosi rakas harrastus. Lopetin sen kuitenkin 17-vuotiaana, kun mun ahdistus kävi liian kovaksi. Olin toki ahdistunut muistakin asioista, mutta kehoahdistus oli kuitenkin suurin syy baletin lopettamiselle. Sen jälkeen en ole tanssinut.

Siihen liittyen haluan kertoa teille vielä yhdestä eilen tapahtuneesta asiasta, joka on yksi syy siihen, että innostuin nyt kirjoittamaan tätä postausta. Oon katsellut nyt korona-aikana, kun ihmiset osallistuu kaiken maailman online-ryhmäliikuntatunneille, käy lenkillä ja muuten vaan harrastaa liikuntaa hirveästi. Mä en ole koskaan varsinaisesti rakastanut liikunnan harrastamista, ja vaikka mullakin toki olisi mahdollisuus lähteä vaikkapa lenkille joka päivä, en ole sitä kuitenkaan kyennyt pitkään aikaan tekemään. Eilen huomasin kuitenkin yhden livetanssitunnin alkamisen juuri sopivaan aikaan.

En aikonut osallistua, ajattelin että kunhan katselen vaan. Päädyin kuitenkin tanssimaan, ensimmäistä kertaa tosi pitkään aikaan. Se oli kivaa, vaikka toki mä huomasin etten ollut tanssinut ikuisuuteen. Tuli kuitenkin onnistunut olo kun pysyin koreografiassa mukana ja sain liikkua musiikin tahdissa. En muista, että olisin oikeastaan juuri koskaan kyennyt nauttimaan mun kehosta ja sen liikuttamisesta noin paljon. Nuorempana mä kyllä rakastin tanssimista, ja nimenomaan koreografioiden harjoittelu ja tanssiminen oli mun mielestä aina se paras juttu. Silloin mä kuitenkin jatkuvasti mietin miltä mahdan näyttää, mitä muut musta ajattelee ja mun ei oikeastaan koskaan ollut hyvä olla. Nyt mun ei tarvinnut miettiä, mä vaan tanssin, ja se oli huikeaa.

Tunnin päätyttyä mä repesin ihan hallitsemattomaan itkuun. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Luulen, että mun mieli viimeistään nyt löysi jotenkin yhteyden mun kehon kanssa, ja sen takia mun tunnereaktiokin oli niin vahva. En usko, että mun mieli ja keho on aikaisemmin hirveästi olleet yhteydessä, kun oon yrittänyt selvitä eteenpäin vain unohtamalla sen että mulla on keho ja sen, miltä mun olo siinä kehossa tuntuu.

Oon ollut testoilla nyt noin kahdeksan ja puoli kuukautta. Sinä aikana mun elämänlaatu on parantunut niin paljon, etten mä koskaan kuvitellut että se voisi näin paljon parantua. En mä kuvitellut, että elämä voisi olla tällaista, ja että olemassaoleminen olisi näin kokonaisvaltainen kokemus. En tiennyt, että se tuntuisi mun kehossa saakka, ja että se tuntuisi näin oikealta ja hyvältä.

Koen edelleen valtavaa dysforiaa päivittäin, eikä se helpota ennen kuin pääsen mastektomiaan. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että mun keho muilta osin tuntuu omalta, ja sitä kaikkea oikeaa on jo niin paljon, että voin nykyään hyvin. Mastektomian jälkeen koittaa vihdoin täydellinen vapaus. En malta odottaa sitä.